Meille tuli muutama vuosi sitten, pitkällisen harkinnan jälkeen, kaksi kissaa. Osasin toki odottaa etukäteen, että niihin varmaan kiintyy - mutta en tajunnut miten paljon!
Minusta tuntuu että rakastan niitä aivan älyttömästi. Niiden suloisia pieniä naamoja, viehkoa liikkumista, söpöjä pikku äännähdyksiä. Ja myös niiden raikulihetkiä, kun painetaan ympäri asuntoa tuhatta ja sataa.
Joskus katselen niitä ja minulle tulee mieleen että jos niitä joku tahallaan vahingoittaisi ja tuottaisi niille kipua, niin tappaisin tekijän yhtään empimättä ja ilman tunnontuskia.
Te muut kissojen omistajat, kuulostaako tämä aivan höperöltä? Olen sentään aikuinen ihminen ja aina pitänyt itseäni varsin järkevänä ja rationaalisesti asioihin suhtautuvana.
Minusta tuntuu että rakastan niitä aivan älyttömästi. Niiden suloisia pieniä naamoja, viehkoa liikkumista, söpöjä pikku äännähdyksiä. Ja myös niiden raikulihetkiä, kun painetaan ympäri asuntoa tuhatta ja sataa.
Joskus katselen niitä ja minulle tulee mieleen että jos niitä joku tahallaan vahingoittaisi ja tuottaisi niille kipua, niin tappaisin tekijän yhtään empimättä ja ilman tunnontuskia.
Te muut kissojen omistajat, kuulostaako tämä aivan höperöltä? Olen sentään aikuinen ihminen ja aina pitänyt itseäni varsin järkevänä ja rationaalisesti asioihin suhtautuvana.
Vastaukset 27
Vanhimmat
sama täällä!
Joo aika samoilla linjoilla mennään noitten vekkuleitten kanssa :)
En nyt välttämättä lähtis tappolinjalle, mutta meidän kisulit onki sisäkissoja eikä kukaan voi niitä vahingoittaa tahallaan. Jokanen höperehtää vähän lemmikiensä kanssa, jotkut enemmän ja jotkut vähemän. Esim lapsettomat ihmiset pistävät enemmän rakkautta ja huolenpitoa lemmikkeihinsä kuin perheelliset, mutta en näe periaatteessa mitään väärää siinä että joku pitää lemmikkiänsä "vauvanaan". Mekin mieheni kanssa puhumme toisistamme mamma ja isi kun jutellaan kissoille. Jotkut sanoo että sairasta hommaa mutta meillä se toimii, emmekä me kuitenkaan pidä niitä meidän lapsina, vaan rakkaina kissoina :)
Sisäkissoja meilläkin, ehdottomasti. Joten todennäköisyys että kukaan niille mitään tekisi on tosi tosi pieni. Tuo ajatus tuli mieleen silloin kun luin lehdestä että jossain USA:ssa pari tyyppiä oli murtautunut jonkun vanhemman rouvan taloon, varastanut tavaraa, ja lähtiessään laittanut rouvan pienen koiran uuniin, ja uunin päälle, missä koira oli sitten kuollut tuskallisesti. Siitä tuli mieleen että jos jotain tuollaista kävisi, niin en takaisi reaktioitani. Kostonhimo saattaisi olla aikamoinen.
Juu, ja meilläkin ollaan kissoille "äiti" ja "pappa". :-DDD Kun ne tulivat niin yritin alussa puhua itsestäni ja miehestäni etunimillä, mutta eihän siitä mitään tullut. Kyllä se siihen "äitiin" vaan lipsahti, ei voinut mitään. Huom! Tätä en varmaan menisi julkisesti myöntämään suurimmalle osalle tutuistani, pitäisivät sekopäinä. ;-)
Olen todella kiintynyt kissaamme, mutta en usko rakastavani ihan noin hulluna.
Meillä on omat päivittäiset rituaalimme, jos niistä poiketaan kissa ja minä ollaan vähän orpona.
Surisin kissaa jos sille jotain sattuisi. Kissa tietää olevansa tärkeä, on itsevarma ja tasapainoinen.
Minulla ei ole kissaa, mutta koira on. Ja rakastan sitä niin paljon! Välillä tuntuu, että tekisi mitä vain, että omalla kullannupulla olisi kaikki hyvin. Ja jos joku tekisi koiralleni jotakin, aiheuttaisi kipua tai muuta kärsimystä, en varmasti edes yrittäisi hillitä kostonhimoani.
on..tutuakin tutunpaa.
Meillä lapseni, nyt jo aikuiset ovat joskus jopa mustasukkaisia kissoilleni. ( tiedä sitten,voihan se olla leikkiäkin)
Onneksi mulla on nais ystävätär joka on ihan yhtä hurahtanut kisoihinsa kun minä omiini. Joka ainoassa puhelinkeskustelussa kerromme mitä hauskaa "lapsemme"ovat taas tehneet. ei meitä läheskään kaikki ymmärrä...mutta samapa tuo.
Sinäkin olet sitoutunut kissoihisi loppuuelämäksi ja se on kiitettävää.Parempi tämä kissahulluuskin on mielestäni kun se että emme välittäisi kissoistamme. Tosi surullinen olen niitten satojen kissojen puoesta jotka hylätään kun niihin kyllästytään.
Mulle tuo tunne että "tapan sen joka näille tekis pahaa" on kyllä tuttu. Mulla oli valkoinen kaunis kissa, se katosi samoin kun koko kylän kissat . Naapurit kai sen tappo, mutta meneppä sanomaan ilman pätevää todistusta. Otimme yhteyttä poliisiinkin mutta eipä se kissojamma tuonut takaisin.
Nykyiset kissani ovat sisäkissoja.En käytä niitä edes valjaissa ulkona, oon aatellu että "se mistä ei mitään tiedä, sitä ei osaa kaivata" Ikkunat meillä on verkotettuna kaikki, eli ulkomaailmaa katellaan turvallisesti "sisuksista"
Aatteleppa, sain olla tuon tyytökissamme synnytyksessäkin mukana (siis kattomassa kun se synty) Tarkoitus oli ottaa poikapentu MUTTA kun tämä tyttäreni putkahti maailmaan toisena pentuna siinä sitä oltiin, tiesin heti että "tämä on mun"
Ihme ettei naapurin ja meidän välille kaivautunut syvää ojaa ,sen verran useasti siellä tuli ravattua. Kotiutuminen oliin sitte tosi helppoa olihan jo kotona oleva kissani totunut uuden tulokkaan hajuihin ja sama taas toisinpäin.
Joka ilta tunnen syvää kiitollisuutta kissoistani on niin hyvä käydä nukumaan rakkat karvakasani viereessäni.
Mulle tuli eilen yksi kissakirja missä on ajatuksia kissoista. Mun mielestä tämä on huvä
-Koti ilman kissaa on kuin akvaario ilman kaloja.
Olipa ihanaa kuulla että meitä "kissahöperöitä" löytyy muualtakin. Kaikkea hyvää sulle ja kissoillesi ja ei muuta kun rakastetaan ja lellitään ;)
no et todellakaan ole outo tai hullu tai mitään :) minulla on 2 kissaa ja rakastan niitä enemmän kuin mitään! en voi edes kuvitella sitä päivää kun niistä aika jättää, mutta sitä ei varmaan ihan heti tarvitse pelätä kun tytöt on vasta puolitoista vuotisia :) ja aivan samalla tavalla ajattelen minäkin, että jos joku uskaltaisi katkaista karvankin mun muruilta niin voisin vaikka tappaa vihoissani. kyllä niitä lemmikkejään rakastaa kun omia lapsiaan
Ei kuulosta höperöltä. Täällä toinen yhtä höperö. Tunnen myös voimakkaasti koiraa, sekä kissaa kohtaan syvää kiintymystä ja mielestäni näin pitää ollakin.
Minulla on nyt ihan uusi kissa, jonka tarina on tuossa ketjussa, (Erään kissan tarina).
Kyllä nuo kisu ja koira ovat tärkeimmät tällähetkellä elämässäni.
En tosiaan tiedä mitä tapahtuisi, jos joku näitä vahingoittaisi, toivottavasti sitä hetkeä ei koskaan tulekkaan.
Kyllä niitä raikulihetkiä on täälläkin, kumpikin ovat nuoria, koira on 3v. Koko ikänsä on ollut kissan kanssa, eli sotajalalla meillä ei olla, mutta meno on huimaa välillä, näin pitää ollakkin.
Välittäkäämme vaan aidosti eläimistämme. Hyvää syksyä sinulle ja kisuillesi.
Pakko kertoa tässä omakin tarinani. Minulla ei viime keväänä vielä minkäänlaista kokemusta kissoista , olin hyvin lojaali kissoille jos jossain näin , en koskenut.
Aikuinen omillan asuva poikani otti kissan , vähän niinkuin säälistä kisua kohtaan ,kissa
joutui olemaan aika huonoissa olosuhteissa , ehti pitämään n. 1kk , kunnes joutui työstään komennukselle , kissa meille hoitoon( olemme mieheni kanssa uuspari , molempien lapset omillaan , me kaksin)vastusteluistani huolimatta!
Ja herran jestas sentään mitä tapahtui!
Rakastuin niin silmittömästi tähän nuoreeen kissaneitiin etten enää antanutkaan häntä pois!
Ja samoin kävi miehelleni!
Nyt pallutamme ja pidämme kisuamme kaiken yläpuolella! Poikani aluksi oli omimistamme vastaan , mutta sovimme "yhteishuoltajuudesta "joka toimii jos olemme yli vrk pois , muulloin kisu meillä!
En ikinä olisi itsestäni uskonut tällaista , tulee melkein itku kun katson häntä ja näen sen 100% luottamuksen ja rakkauden takaisin minulle.
Nukkuu välissämme ja elämme pitkälti kisumme ehdoilla ,terveen järjen puitteissa tietenkin!
et ole yhtään höperö, ainakaan minun mielestäni koska rakastan kissaani aivan yhtä paljon kuin sinäkin ja tekisin sen eteen mitä tahansa.Kissani saa minut aina hymyilemään ja rentoutumaan.Mikään ei tunnu niin
ihanalta kuin sen lämmin keho käteni alla.sen hyrinä ja puhina puhuvat omaa kieltään jota ymmärrän.
kun se herää, se etsii katseellaan kasvoni ja kurahtaa että olenhan varmasti siinä ja huomannut hänet.
aamuyöllä havahdun kun se ujuttaa itsensä jalkoihini ja puskee varpaitani.voisin jatkaa tuota loputtomiin.
en tunne itseäni kahjoksi vaan erittäin onnelliseksi ihmiseksi joka on löytänyt juuri sen oikean kissan kumppanikseen:).
Kuulostaa aivan normaalilta. Nyt kun on omassa kodissa kissoja, koti tuntuu kodilta. Joka päivä on seuraa ja hauskuutta, tahatonta komediaa kun tassuttelijat puuhaa omiaan.
Ja kyllä sitä lemmikkiään puolustaa. Yhtä kissavanhusta autoin kun koirat kävivät kippuun. Purivat huonoon kuntoon ja tappaneet olisivat, ellen olisi mennyt väliin. Ei siinä mitään ajattele vaikka itsellekin vammoja tuli. Koirien omistaja oli ihmeissään kuinka kissa oli selvinnyt hengissä ja miten olin uskaltanut mennä väliin. Koirat kun kuulemma tappelivat ja repivät toisensakin eläinlääkärikuntoon ja omistajankin joskus tikattavaksi. Haukuin omistajan ja tuli kyllä mieleeni vetää miestä myös turpiin. Mies ei voinut ymmärtää, ettei koiria maalla saanut pitää irti, alle 15- vuotias ei ole lemmikistä vastuussa vaan vanhemmat (irti päästänyt oli siis ko. miehen lapsi) Kissavanhuskin istui lain puitteissa ovenraossa kesä'illasta nauttien.
Tästäkin eteenpäin, en vihaa koiria vaan niitä omistajia, jotka eivät osaa koiriaan kouluttaa ja pitää oikein.
Jos omista kissoista olisi kysymys, varmasti kävisi huonosti sekä koiralle että omistajalle. Sisäkisuilla kuitenkin turvallista :)
Itekki aina höpötän pikkusille "Voi pikku-Niki tuu tänne mamman viereen, mamma antaa kohta ruokaa." tai "Mee sinne isin viereen nukkuu, mee." : DDDD Joskus lipsahdellu vieraidenki kuullen. : DD
Rakastan noita niin kamalasti, että ajatus luopumisesta raastaa. Onneks eivät oo vanhoja vielä ni ei tarvii ajatella sellasta. Toinen on sellanen riiviö, että uhkaan välillä tehä siitä rukkaset, mut sili niin ihana.
Ja ei, mulla ei oo lapsia enkä haluakaan.
Kissat riittää mulle. : )
ei nyt kissaansa rakastaisi jos sellaisen ottaa? :O Minä ainakin rakastan omaa vauvaani yli kaiken! Se on vaan niin ihanan pörrönen ja sulonen ja ihana ja ja ja! :) Ja ite ainakin huutelen kisul et tuus ny äitii moikkaa vaik vierait oliski paikal :D
Työpaikalla on yksi ärsyttävä akka jota en voi sietää. Kerran kävi mielessäni hullu ajatus että jos joutuisin valitsemaan kumpi saisi elää ja kumman on kuoltava kissan vai akan valitsisin empimättä kissalleni elämän. No kissamme jouduttiin lopettamaan noin viikko sitten, kumpa olisikin ollut tuo valinnan mahdollisuus.
Kissanomistajana ymmärrän kyllä suuren rakkauden kissaan, mutta tuo tappamisjuttu nyt menee täysin överiksi. Vaikka eläimillä oikeuksia onkin, niin kyllä ihminen sentään on eri asia kuin aivoton luontokappale. Eli miettikäähän nyt vähän mitä tänne kirjoitatte.
Ei se kissa ole mikään aivoton luontokappale..Hämmästyisit kuin tajuaisit kuinka viisaita ja fiksuja eläimet ovat. Silti en minäkään ketään ihmistä tappaisi eläimen enkä muunkaan takia ja sama juttu toistepäin!
vai sinä? Kissat ovat eläviä viisaita eläimiä joilla on samanlainen oikeus elää hyvä ja onnellinen elämä kuin ihmisillä. Ei ole maailmassa montaa ihmistä joka saisi elää, siis jos pitäisi valita kissani ja ihmisen välillä. Samanlaisia luontokappaleita mekin olemme kuin kissa,koirat ym.eläimet. En ymmärrä miksi jotkut ihmiset ajattelevat olevansa kaiken muun yläpuolella, parempia kuin eläimet vaikka oikeastihan ihminen on eläimistä se pahin. Eläin tappaa syödäkseen ihminen huvikseen.
Pelastin kadulta vajaan kuukauden ikäisen kissanpennun joka oli tosi heikossa kunnossa, kirppuja, kissaflunssa ja vaikka mitä. Eläinlääkäri olis sen nukuttanut samoin tein mutta halusin yrittää ja katsoa olisko kissalla vielä yksi henki varastossa. Kahden tunnin välein yötä-päivää hiippailin pienen korille maitovastikepullon kanssa ja ensimmäisten päivien aikana joka kerta tietysti sydän kurkussa että vieläkö se raasu on hengissä.
Kun kisu sitten ensimmäisen viikon jälkeen oli voimistunut niin paljon että jaksoi ensimmäisen kerran juosta kipittääkin, ja hoksasipa samalla kertaa myös mihin tarkoitukseen se hiekkalaatikko siinä pedin vieressä oli, niin voi että tuntui niin uskomattoman hyvältä, pieni selviää!
Nyt kissa on reilun parin vuoden ikäinen ja kiintymys on molemminpuolista. Kissa seuraa mukana kaikessa mitä teen, tulee rinnan päälle makaamaan kun nukun tai luen kirjaa sängyssä, kylmemmillä ilmoilla tulee viereen peiton alle lämpimään nukkumaan. Tykkään kyllä kissasta niin että olen pakahtua, enkä varmasti epäröisi hetkeäkään jos pitäisi sitä puolustaa minkä tahansa vaaran edessä.
olen täysin samaa mieltä, kyllä niihin omiin muruihin kiintyy kuin omiin lapsiin!
Meillä kaksi ihanaa persoonallista kissa, ja ne on kyllä aina mielessä! Ensimmäisenä on niistä huoli jos ei heti aamusta tule vastaan kun makkarin ovi avataan. Meillä kisut ei nuku makkarissa, koska itsellä muutenkin tukkoinen nenä, ei haluta niitä samaan sänkyyn yöksi. Muuten ne sitten onkin jokapuolella, ja makkarissakin päivisin, mutta ovat aina tyytyneet siihen pienestä asti että makkarin ovi on yöt kiinni. Jos vaikka ei ole paljon rahaa, niin siitä pidän huolen että kissat saa ruokaa ja hiekkaa vatiin. En osaisi olla ilman heitä! Muutenkin olen todella eläinrakas. paljon enemmän kärsin jos kuulen että joku eläin on joutunut jonnekin onnettomuuteen, tai jos eläin kokee kipua. Edes ihmisten pahoinvointi ei tunnu niin pahalta. Siihen on jo niin karaistunut kun uutisia lukee että ihmisiä kuolee joka päivä jne. Tulevaisuudessa haluaisin tehdä töitä eläinten parissa, aion kouluttautua eläintenhoitajaksi.
Lapsia meillä ei ole, enkä niitä edes halua. Eläinten vilpittömyys ja hyvyys sulattaa sydämen! Eläin on aniharvoin paha vain pahuuttaan, toisin kuin ihminen, joka tappaakin vaan huvikseen!
Itselleni kävi vähän toisinpäin. Omistin kissan 12 vuotta ja se oli ihan arkikumppani, se syötettiin ja sai nukkua halutessan useimmiten sängyssämme. Oli aika itsenäinen luonne eli lähinnä halusi huomiota vain kun oli nälkä(mukamas) eli kerjäsi tai kun oli nukkunut tarpeeksi niin tuli sohvalle hakemaan pientä läheisyyttä. Jos kissan otti syliin, se ei oikeastaan viihtynyt vaan alkoi haluta pois. Se tuli kyllä viereen jos itse halusi, yleensä vain kerran illassa ja sitten nukkumaan mennessä.
Muuten kissa viihtyi omissa oloissaan eikä sen sielunelämään oikein ikinä päässyt sisään. Usein vain tuijotteli eteensä pitkiä toveja jos sitä ei häirinnyt. Kissa ei ollut mielestäni masentunut mutta ehkä kerrostalo ei ole paras paikka maatiaskissalle varsinkin kun joutui olemaan yksin aamusta pitkälle iltapäivään. Silti kissan olemus oli, olkoonkin laiska, niin rentoutunut. Se huusi vain kun kerjäsi ruokaa, halusi ulos parvekkeelle tai joskus saunassa jotain mourusi lyhyesti -arvelisin että kuuli sieltä joskus ääniä hormien kautta.
En tiennyt rakastavani kissaa ihan oikeasti ennenkuin tuli lopetuksen aika. Nyt on mennyt päivät ihan sumussa töitä tehdessä kun on karmea ikävä kissaa joka oli vain läsnä kotiarjessa. En kissaa välttämättä paljon edes nähnyt tai huomioinut kuin ruokaa annoin ja muutaman kerran illassa(aamuisin oli aina liian kiire) rapsuttelin ja näin. En enää ikinä hanki maatiaiskissaa ellei sille ole mahdollisuutta liikkua ulkona. Mutta se täytyy sanoa oman kissan puolustukseksi, olkoonkin maatiaiskissa - se ei viihtynyt hirveästi ulkona vaikka pyysi päästä parvekkeelle ainakin kerran päivässä. Vein sen joskus kesäisin ulos eikä se oikein osannut liikkua maastossa ja mielellään tuli takaisin kotiin.
En tiedä miten kissa näkee maailman ja ihmiset, toivon ja luulen että suru on omaa ikävääni eikä mitään muuta. Ainakin tämä yksilö voi ihan hyvin, oli turkki kiiltävä ja kehräsi vieressä kun siihen koski. Muuten se eli omaa elämäänsä, eli kaksiossakin se meni paikkoihin joissa emme sitä häiritse, vaikkapa tv:tä katsellessa. Tykkäsi nukkua sängyssä, saunassa ja kun me nukuimme -niin sitten olohuoneessa. Eli omaatuntoani jotenkin kalvaa että en ollut sydänystävä kissan kanssa - mutta toisaalta se itse halusi olla itsenään ja aina kun sitä meni silittelemään jne, niin se tietyn ajan päästä lähti pois viereltä - olemaan yksin.
Aion kyllä hankkia joskus kissan mutta ihan kunnioituksesta edellistä kohtaan ja omia tunteitani, siihen menee varmasti kuukausia ellei vuosia aikaa. 12 vuotta olla lähes koko vapaa-aika kissan kanssa jättää suuren tyhjiön kun se on poissa.
Olen myös rationaalinen ja "järkevä" mutta kissa sulatti sydämmen niin että suru on pahempaa kuin joka sukulaisten kuolema - erikoista kyllä.
Kun noin suhtaudut kissoihisi, sinulla tulee pahat surutyöt aikanaan, mutta suru menee ohi ja hyvät muistot jää - lopulta.
14 vuotta sitten olin elämäntilanteessa, jossa olin aivan rikki, pettynyt ihmissuhteissa ja ihmisiin, väsynyt, turta ja vähän hullukin. Lapseton ja miehetön. Jossakin tv-ohjelmassa mainittiin, että lemmikkien omistajilla on vähemmän sydänkohtauksia ja että lemmikeistä huolehtiminen auttaa mm. ongelmanuoria. Olen aina ollut aika eläinrakas, vaikkei minulla ollut koskaan ollut lemmikkiä. Ja niinpä päätin, ehkä itsekkäästi, lääkkeksi tunne-elämän ongelmiin ja yksinäisyyteen hankkia kissan. Tänään kissani kuoli ja olen epätoivoisen surullinen. Itkenyt silmät päästäni ja kaivannut sitä hullun lailla. Itse asiassa en muista koskaan aikaisemmin tunteneeni tällaista surua, enkä tiedä, kuinka siitä selviän...
Kissa osoittautui viehkeän omapäiseksi, mutta rakastavaksi ja uskolliseksi olennoksi. Voi luoja kuinka se minua rakasti. Ja minä sitä. Vaikka välillä hermostuin hiekkajyviin lattialla, karvoihin kaikkialla ja loppuaikoina oksenteluun, tajuan nyt etten todellakaan halua siistiä kotia. Haluan vain kissan takaisin ja tulen hulluksi surusta, kun se ei ole mahdollista. Pieni valkea höpönassuni - poika nimeltä Lulu - vaaleanpunainen nenä, korvat ja anturat, lukuisat lempinimet... voi luoja, onko tämä tottakaan että se on kuollut...
Hurjasti voimia sulle! Mitään sellasta ei muut valitettavasti voi sulle sanoa että toi suru helpottais, ennen kuin se surutyö on itse saatettu loppuun. Eikä se ikävä koskaan katoa kokonaan, mutta kyllä ne hyvät muistot loppujen loppuksi jää päällimäisinä mieleen! Ne surut pitää kuitenkin surra alta pois kaikessa rauhassa.
Mulla oli 4vuotiaasta asti kissa, joka viime talvena kuoli 18vuotiaana. Olin suoraan sanottuna aivan p*skana. Masennuin ja kaikki ahdisti, koti tuntu tyhjältä, olo oli kamala. Nukuttua sain vain lääkkeiden avulla ja itku pääsi vähän väliä. Silloinen avomies lähti kävelemään, ei ymmärtänyt yhtään mun oloa ja reaktiota - hänellä ei ollut koskaan ollut lemmikkejä. Sain duunista potkut kun olin jatkuvasti saikulla masennuksen takia, olihan se laitonta mut olin niin muissa maailmoissa etten tajunnut edes pitää puoliani.
En uskonu että voisin ottaa toista kissaa, se ensimmäinen oli niin mielettömän rakas kun olin sen kanssa kasvanut ja koko ikäni elänyt. En halunnu joutua pettymään jos uus pentu ei oliskaan yhtä ihana.
Pitkien pohdintojen jälkeen päädyin kuitenkin ottamaan pennun, yksinkertaisesti vaan rakastuin kun näin tän pikkuisen ekan kerran. Masennus katosi kokonaan, lääkkeitä ei enää tarvittu. Elämä alko taas hymyilemään ja olo koheni päivä päivältä. Toki pennun kanssa eläminen on aivan uutta mulle kun viimeiset vuodet elin kissavanhuksen kanssa, ja välillä meinaa hermokin mennä kun mun pieni on niin adhd :D
Mitään ei kotona tehdä ilman että pieni kissa on mukana, vaikka ei sylissä niin viihdykään mut lähellä täytyy saada olla. En olis uskonut että voisin rakastaa mitään toista kissaa yhtä paljon kuin ensimmäistäni, mut niin vaan kävi! Kissat on melkoisia sydämenvaltaajia :)
Ymmärrän kyllä että monien mielestä "pelkän eläimen" rakastaminen näin on outoa, mutta onneksi muut kissa- ja ylipäätään eläinihmiset ymmärtää.
Mielikuvitusleikki: "mitä pelastaisit palavasta kodistasi" - ei olisi vaikea päättää.
Ei sitä tarvitse ottaa ihan kirjaimellisesti, jos joku kirjoittaa tappamisesta.
Tuon jutun kun lukee, ymmärtää vertauksen.
Kolme kissaa 55v ja ikävä vielläkin.
Olen alkanut ilkkua kissanomistajille, jotka pitävät huonosti lemmikkiään.
"Viellä tulee sekin päivä, kun palvelisit kissaasi, mutta kissaa ei ole enää......
"niitä joku tahallaan vahingoittaisi ja tuottaisi niille kipua, niin tappaisin tekijän yhtään empimättä ja ilman tunnontuskia."
Ja kyse on PELKISTÄ kissoista!!
Ja tämmöiset henkilöt meillä kulkee vapaina!!
Millä oikeudella sinäkin paheksut Anders Breivikiä? Vai etkö paheksukaan?
Rakastan kissoja. Jokunen viikko sitten jouduin nukututtamaan rakkaan kissani ja on kova ikävä. En olisi halunnut luopua rakkaasta kisusta, mutta sillä oli kipuja eivätkä lääkkeet enää auttaneet, eikä ollut enää mitään tehtävissä. Kauniit muistot jäi.
Mulla on ollut alle viikon kaverin kissa hoidossa (tulee olemaan n. 3 kk) ja olen aiiivan rakastunut ihanaan hellään kehräykseen ja puskemiseen ja koko pakettiin. Kuvittelin olevani enemmän koiraihminen, mutta tällaista rakkauden tunnetta en ole koskaan kokenut mitään muuta eläintä kohtaan
Yksi pöpi lisää ilmoittautuu!
Olimme pitkään keskustelleet ja miettineet oman karvakerän hankkimista, huolena oli vain se, miten kissa pärjäisi arjessamme, minä teen hoitaja kolmea vuoroa säännöllisen epäsäännöllisesti ja avokki tekee välillä pitkääkin päivää bussikuskina. Ajatus kuitenkin iti ja kasvoi, kunnes pentu kotiimme saapui, nukuttuaan koko automatkan kiltisti kuljetuskopassa :)
Pikkuinen kissaneiti on nyt 7kk vanha ja hurmannut meidät molemmat täysin. On ihanaa tulla töistä kotiin, kun ovella on heti pieni miukuja vastassa, kuin sanomassa: "Sä tulit kotiin!"
On kyllä pieni ylläri se, kuinka lujasti tuohon pikkuiseen on kiintynyt ja miten aina välillä huolissaan katsoo, minne se on taas livahtanut ja eihän ole pesukoneessa, wc-pöntössä tai muussa vastaavassa paikassa :D Sillä kyllä tuo tyttö ehtii, jopa pienestä ovenraosta :D