Mä olen aina ihaillut vahvoja ja rohkeita ihmisiä. Sellaisia, jotka ei näytä tunteitaan. Mä haluaisin itsekin olla vahva ja rohkea ja itsenäinen. Mutta kun mä en ole. Mä mietin turhia asioita liikaa. Mä en voi hyväksyä mun tiettyjä luonteenpiirteitä, mä häpeän niitä, mä en halua olla heikko ja haavoittuva.
Mä olen rakentanut kilven mun ja muiden ihmisten väliin. Mä en halua että muut näkee kuinka saatanan heikko ja säälittävä tyyppi mä oikeasti olen. Mua pelottaa että ne näkee mun läpi. Mä pelkään mun omia tunteita, mä pelkään näyttää niitä.
Mä en halua itkeä, se osoittaisi että olen heikko ja että muhun oikeasti sattuu. En ole itkenyt lähemmäs kahteen vuoteen kertaakaan, enkä aio jatkossakaan. Se ei auta mitään. Se vaan saisi mut vihaamaan itseäni entistä enemmän.
vittu miks mä edes kirjoitan tällästä säälittävää paskaa. mä elän jossain vitun kuvitelmassa koska en uskalla kohdata todellisuutta. mä olen säälittävä pelkuri, en mitään muuta.
Mun pitäis olla nukkumassa, mutta en saa unta. Yöllä on turvallisempaa kuin päivällä, yön pimeys kätkee todellisuuden sisälleen.
Mä olen rakentanut kilven mun ja muiden ihmisten väliin. Mä en halua että muut näkee kuinka saatanan heikko ja säälittävä tyyppi mä oikeasti olen. Mua pelottaa että ne näkee mun läpi. Mä pelkään mun omia tunteita, mä pelkään näyttää niitä.
Mä en halua itkeä, se osoittaisi että olen heikko ja että muhun oikeasti sattuu. En ole itkenyt lähemmäs kahteen vuoteen kertaakaan, enkä aio jatkossakaan. Se ei auta mitään. Se vaan saisi mut vihaamaan itseäni entistä enemmän.
vittu miks mä edes kirjoitan tällästä säälittävää paskaa. mä elän jossain vitun kuvitelmassa koska en uskalla kohdata todellisuutta. mä olen säälittävä pelkuri, en mitään muuta.
Mun pitäis olla nukkumassa, mutta en saa unta. Yöllä on turvallisempaa kuin päivällä, yön pimeys kätkee todellisuuden sisälleen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Fiilis on aika ajoin sama.. Lukuun ottamatta sitä etten ihaile ihmisiä en ihaile ketään elän vahvasti omassa maailmassa, yritän pysytellä erossa muista samalla haluten ystäviä.. Ainoat ystävät pettivät minut tai siltä tuntuu.. Seurustelen itseäni parivuotta nuoremman tytön kanssa rakastan häntä mutta joskus ahistaa olla hänenkin kanssa, kotona olen vain omassa huoneessa puhun harvoin vanhemmilleni sisaruksilleni. Kuuntelen musiikkia todella paljon todella kovaa koska pelkään että ohitse kulkevat henkilöt puhuvat minusta..
Olen helvetin vainoharhainen tiedän sen, myönnän sen, mutta en uskalla tehdä asialle mitään.. Pitäisikö puhua jollekkin? Miten? Kenelle? Mitä jos hänkin on kuin muut.. puhuvat ja nauravat heti kun on kävellyt ohitse..
ainoa rauhoittava paikka on koulu.. En tunne itseäni kotoisaksi.. Opiskelen alla joka on ollut jo vuosia ainoa elämän iloni.. Se pitää minut pystyssä.. Ainakin vielä.. Yritän pitää ihmissuhteita ystäviin mahdollisimman hyvänä vaikka ahistaakin.. Aina.. Mutta sitä ei tiedä kukaan en ole kellekkään puhunut, en tyttöystävälle luokkalaisille vanhemmille.. Kenellekkään..
Kello on yksi yöllä olo on yksinäinen, turvallinen, ja minua pelottaa.. Mikä? Tulevaisuus.. Tulevaisuus tulee päin näköä, ilman hidasteita valoakin nopeammin se on aina täällä, sitä EI voi paeta.. Elän ainoastaan paremman elämän toivossa että asiat olisivat kuin ennen.. Minä, ystäviä, harrastuksia, unelmia, rakkaita ym. Mutta niin ei ole.. On vain minä... Musiikki.. Yksinäisyys.. Ja haave.....
Ja kyllä.. Itken itseni melkein joka yö uneen, uskalla itkeä koska olen yksin peiton alla kukaan ei voi nähdä minua.. Miksi en voi nauttia elämästä niinkuin muut? Mitä minä tein väärin.. Milloin.. Voinko korjata sen..? Anteeksi pyytelyt ei auta kokeiltu on..
Anteeksi tämä viesti.. Toivottavasti se auttaa sinua jotenkin edes.. Tiedät ettet ole yksin..
Opiskelia, Mies -93
Miehetkin itkevät.
Vahvat miehet näyttävät surunsa.
Tunteiden pullottaminen ei auta.
En mäkään uskalla/halua itkeä muiden nähden. Silloin vain puren huulta ja tukahdutan tunteeni, joskus joku ilta ne sitten saattavat purkautua kun on menossa nukkumaan ja alkaa miettii vähän kaikkea..
Sillon ku ekat kyyneleet alkaa valuu tyynyliinalle tulee sellane fiilis et ei vittu mä oon säälittävä paska. Jonkun ajan päästä, ku suru on vähä häipyny ni se itseluottamus alkaa palautuu. Mä kestin ne kaikki jutut. En kuollu niihin. Oon taas vahvempi ku eilen. Sellane hyvä ja rentoutunu tunne ja voi nukahtaa onnellisen :)
Must se on normaalii et tekee kilven ittelles. Mulla ei oo ketää kehe luotan 100%, mieluummi kerron ain jostai asioist jollai henkilöil, sillo kukaa ei tiiä liikaa. Muutenki pelkään päästää ihmisii liian lähelle. Pieni välimatka on ain jees, mikää ei voi satuttaa ikinä niin paljoo ;)
Enkä oo mitenkää vainoharhanen. Kavereiden elämää seuraamalla ja niitten virheistä oppimalla en halua luottaa sillee ihmisiin. Pessimisti ei pety. Nii se vaa on ;)
ei siin oo mitää pahaa :)