Miten olette hoidot aloitettuanne sopeutunut arkipöivään. Oletteko olleet asianne kanssa täysin yksin vai onko mukana ollut tukea. Jos on, niin minkälaista?
Transhoidosta
Arkipäivään M2F
10336
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sopeutuminen arkielämään meni odotettua helpommin. Huutelua tai muuta syrjintää ei tullutkaan vaikka varauduin sellaiseenkin. Lähiomaiset, työtoverit ja ystävät suhtautuivat myönteisesti. Kuitenkin elin asian kanssa (vanhasta muistista) melko yksin, lähinnä lähiomaisten kanssa keskusteltiin. Pääkaupunkiseutulaisena minun oli helppo osallistua vertaistukeen, joten tuki löytyi sieltä eikä lähiomaisia tai ystäviä tarvinnut rasittaa liikaa. Hoitojen päätyttyä integroituminen naisten joukkoon on mennyt mainiosti enkä enää puhu menneisyydestäni, ellei siihen ole tarvetta jostain erityisestä syystä.
Lähimmäiset tavalla taikka toisella kiukuttelevat taikka haluavat hyväksikäyttää. Jossakin määrin kiistävät trans-sukupuolisuuteni, miksi minun pitää olla juuri sen kaltainen. En voi itselleni mitään, enkä sille, että minut koetaan aikuisena rääpäleenä jota voi riepotella.
Elin muutaman vuoden ennen hoitoa jo täysin naisena. Hoito oli vain pieni välietappi.
Eipä arkielämä muuttunut ollenkaan hoidon yhteydessä. Oma mielitila parani tietysti huomattavasti kun prosessi oli ohi hetun muutoksen ja SRS:n jälkeen.
Kyllä kai se on niin, että on paremmin ja huonommin sopeutuvia. Ne huonommin sopeutujat vain eivät kerro sitä täällä. Äänessä on kehujat.
surkuttelijoitakin riittää...
Itse muistan prosessiajastani, että kyllä se oli minulla jossain välissä lähes koko ajan mielessä ja siitä sai sitten läheisetkin kuulla varmasti riittävästi. Samoin tukiryhmässä tuli käytyä. Mutta ajan kanssa asia jää pikkuhiljaa enemmän ja enemmän taka-alalle ja menneisyyteen.
Tuen tarvekin on varmaan ihmisillä kovin erilainen.
Ensimmäinen vuosikymmen oli sellaista amok-juoksua, mutta kyllä se sitten. Suomessa on vain 5,3 miljoonaa transfoobikkoa, joten kyllä ne lopulta loppuvat eikä tulli päästä maahan lisää.
Sitten Suomessa on 39870 ei-transfoobikkoa. Tuntuu aika pieneltä luvulta.Tuntemani ihmiset ei ole transfoobikkoja. Tai toisesta en ole ihan varma.
Minulla on nyt jo neljättä viikkoa sukupuolenkorjausleikkauksesta. Kävin viemässä työpaikalleni sairauslomatodistuksen, kun sitä kaipasivat ja tunsin olevani nyt siinä kunnossa, että voin taittaa metro- ja ratikkamatkan edestakaisin. Esimiehen työhuoneen ovi oli auki ja moikkasin häntä. Esimies onnitteli että olen saanut urakan päätökseen ja toivotti tervetulleeksi töihin sitten vajaan kuukauden kuluttua. Keskustelimme parista ihan akuutista jutusta lyhyesti. Sitten vein todistuksen sihteerille.
Takaisin tullessa kävin kaupassa. Leikannut lääkäri suositteli minulle reppua, joka minulla oli mukana. Kun pakkasin ostoksiani reppuun, yhden tyttären vanhan tarhakaverin äiti kyseli että onko kaikki mennyt hyvin. Kerroin että kiitos oikein hyvin on mennyt. Tytär on nyt koulussa. Saatan hänet kouluun ja haen sieltä. Samalla saan kaipaamaani liikuntaa. Lyhyt kävely kuntouttaa. Olen laittanut jo tällä viikolla kotona ruokaa.
Arkipäivä sujuu kivasti. On mukavaa että on ystäviä ja ihmisiä, jotka rakastavat minua. Odotan innolla myös että pääsen aloittamaan tammikuussa taas tanssitunnit, ryhmäläiset odottelevatkin jo paluutani tunneille.
Aina ei näin ole ollut. Akuutissa vaiheessa olin itseeni käpertynyt ja selvittelin itselleni transsukupuolisuuttani. Kaivelin esiin identiteettiäni, omaa itseäni. Yleensä tuossa vaiheessa ihmiset kauhistelevat, eivät niinkään itse vaivaa vaan sitä kuinka heidän tuntemansa ihminen muuttuu poissaolevaksi ja ahdistuneeksi. Kun ihminen kuntoutuu siitä ja on jälleen sosiaalinen, ihmiset huokaisevat helpotuksesta. Kuoren muutos hyväksytään kun huomataan että se on auttanut ihmisen taas tolpilleen.
Eihän tuo virkeys muuta kaipaa kuin happihyppelyä. Minullakin painoa sopivasti jo tippunut, että on helpompaa. Aina vain löytyy se tekijä kun haluaa minusta sitä hetken helpotusta. En ymmärrä miten minun virkeys sitten muihin niin kovasti auttaa. Menohaluja on aivan 1001 ja mitä nuorempana olisi uskaltanut vain päästää suustaan ne maagiset sanat lääkärin vastaanotolla, niin asia olisi saattanut edetäkkin. Nyttemmin vaikuttanee, että kaikki vain miettii minun olemassaoloa ja miten etenen elämässä. Olisi pitänyt ehkä jäädä pois täältä netistä. Piti vain hetken rauhoittua ja roikkua jossakin.
Mielenkiintoa todellakin verottaa rajusti iäkkäämmät "virakaihmiset", jotka oppivat näinkin tavanomaisen asian ympärillä pörräämään. Olisi ollut vain niin helppoa koko elämässä mennä ja tehdä mitä haluaa.
Kaipa se elämää siitä sitten päivä kerrallaan vain muuttuu lähemmäs sitä mitä on hakenut ja vaikka nekin päivät viettää lenkkipolulla.