Soratien varrella vanha talo,
talossa vanha puinen ovi.
Siinä seisoo ovi edelleen,
muistaa kulkijan oven perässään sulkeneen.
Ovella kerrottavana monen monta tarinaa,
vaan ei osaa ovi puhua.
Talo valtion omistuksessa,
vaan ei vanhaa taloa enää kukaan muista.
Oven keskellä pieni ikkuna, talon ympärillä
kuihtuneita kasveja.
Talo parka jo purku kunnossa,
metsän laidalla, oman onnensa nojassa.
talossa vanha puinen ovi.
Siinä seisoo ovi edelleen,
muistaa kulkijan oven perässään sulkeneen.
Ovella kerrottavana monen monta tarinaa,
vaan ei osaa ovi puhua.
Talo valtion omistuksessa,
vaan ei vanhaa taloa enää kukaan muista.
Oven keskellä pieni ikkuna, talon ympärillä
kuihtuneita kasveja.
Talo parka jo purku kunnossa,
metsän laidalla, oman onnensa nojassa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
on jotain tavattoman viehättävää, koskettavaakin; purkukuntoisten taloraatojen hilseilevissä ovissa, sammaloituneissa katoissa. En ole osannut koskaan määritellä mikä minua niissä viehättää mutta eräänä hetkenä kun pysähdyin vähän pohtimaan asiaa tulin päätelmään että suurelta osalta se on tuo ajan kuluminen, mistä ihmiskätten teot (nyt jo rapautuneina, lahonneina) osaltaan kertovat: elämän nopea riento, rannalla seisovan kiven kuluminen, eroosion synnyttämä rapautuminen, hajoaminen mereen. Siitä myös runosi kertoo, että - joskus tässäkin talossa elettiin, ihmiset omassa ainutlaatuisessa nykyhetkessään niin kuin me nyt, rakastivat, itkivät ja nauroivat, ehkä kasvattivat lapsiaan, jotka kirmasivat ovesta ulos ja sisään. Nyt ovi seisoo paikallaan vaienneena. Sillä olisi kerrottavana monta tarinaa, mutta se ei osaa puhua. Siksi me kuvittelemme oven puhuvan, kuuntelemme [ihmiskätten synnyttämiä ääniä, rakentamisen ääniä, tuoreiden lautojen asettumista seiniksi uuteen taloon - historian haikeaa ääntä, sen siipien havinaa, lahoamisen laulua - ränsistymistä, hidastuvia askelia, kuun kierron rahinaa taivaan syvyydessä] omien ajatusten ja mielikuvien, tavallaan oman henkilöhistorian ja tunnemuistin kokemusten kautta: peilaten katoavaisuuttamme talon ränsistyneisyyttä vasten, sen todistaessa meille elämämme hetkellisyydestä. Palstalle kirjoittamamme runot kertovat tavallaan samaa tarinaa. Ei ainoastaan se mistä puhumme, vaan mitä puhumisemme itsessään viestittää; kirjoittavan käden hetkellisyys, kämmentemme uurtuminen, ihon vanheneminen aikojemme kulussa; ja kaikessa ihmisen ainutlaatuisuus - osasimmeko rakastaa, kunnioittaa lähimmäistä ja hänen ihmisarvoaan, sen pienen hetken, jonka hän täällä vaelsi - vai juutuimmeko vain hänen sanoihinsa, niin kuin ne olisivat olleet itse asia, niiden synnyttämiin mielikuviin ja merkityksiin itsellemme ja pinnallisille tarpeille, kadottaen lähimmäisen, ihmisen itsensä aistimustemme alle, tarpeidemme ääntelyyn?
Seisot peilin edessä
vavahdellen
hytisten,
kuuntelen syvältä kumpuavaa itkua
Rakkaani
Olkapääsi nytkähtää, kädet painuvat silmille,
elämä on niin tavattoman julma
tällaisina kirkkaina aamuina:
löysit kasvoiltasi uuden juonteen, yön aikana ilmestyneen rypyn
Tule syliin
Anna minun suudella kasvojesi ihoa,
uurtuvaa ihoa;
kuluvana olet kaunis
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1226696189150_10_large.jpg