Olen tasan 30 vuotta ja tuntuu että sen lopullisen kumppanin löytyminen alkaa olla vain haave joka ei ikinä toteudu... Tuntuu että ketään kiinnostavaa ei vain löydy. Sitten jos innostun niin saan aina näpeilleni. Kohta en uskalla enää edes yrittää.
Olen elänyt aika vaiherikasta elämää ja nyt pelottaa sekin ,että jos löytäisin joskus miehen jonka kanssa voisi tulla jotain enemmänkin niin en kelpaisi, koska olen tällainen "luuseri".
Annapas kun kerron:
Lukiosta valmistumiseen asti elin ihan normaalin naisen/tytön elämää. Tämän jälkeen kaikki muuttui ja en ole oikein saanut mitään aikaiseksi. Aloitin opinnot heti lukion jälkeen Turussa, keskeytin ja muutin Helsinkiin miehen perässä. Aloitin siellä opinnot uudestaan eri alalla. Jouduimme talousvaikeuksiin ja jouduimme muuttamaan Pohjoiseen. Menimme naimisiin. Aloitin taas opinnot uudessa koulussa, eri alalla kuin aikaisemmin. Yhteensä neljän vuoden yhdessäolon jälkeen erosimme, koska en enää jaksanut elämää hänen kanssaan. Hän oli juoppo, joka ei halunnut elämältään mitään sen enempää. kerkesin vaihtaa opinto-alaa vielä kerran ennen eroa ja menettää luottotietoni Helsingissä asuessamme koska yritin pitää taloutemme kunnossa (miehen kaikki rahat meni ryyppäämiseen yms).
Aloin rakentamaan taas uutta elämää. Muutin taas uuteen kaupunkiin ja aloitin uudet opinnot. Löysin uuden miehen jonka kanssa olin seuraavat 4,5 vuotta. Seurustelun alussa vaihdoin vielä kerran opiskelualaa ja löysin vihdoinkin sen omani. Tämäkään suhde ei mennyt ihan niinkuin piti ja erinäisten syiden vuoksi erosimme. Kaksi viimeistä vuotta pyöritimme kummatkin omia firmojamme jotka olimme perustaneet. Minun firmani ei oikein menestynyt ja lopetin sen kaksi vuotta sitten. Erosin tästä miehestä lopullisesti siis vuonna 2008 keväällä. Yritin käydä koulua tämän jälkeen nin hyvin kuin taisin ja syksyllä 2008 tapasin taas uuden miehen. Kaikki oli ihan hyvin, mutta sitten tulin raskaaksi. Päätimme pitää lapsen, vaikka olimme vasta tavanneet. Elämä ei ollut mitenkään helppoa ja kun kaikki vihdoinkin alkoi keväällä menemään hyvin niin tuli tieto että raskaus ei edennyt niin kuin piti. Se piti keskeyttää. Tämä aika on ollut elämäni suurinta helvettiä ja lähinnä sen vuoksi että olin ihan yksin. Minulla ei ollut kavereita ja mieheni luhistui täysin kun saimme tiedon. Kävin läpi tämän kaiken yksin ja mies kohteli minua kuin saastaa. En saanut itkeä koska hänelle tuli paha olo. Loppujen lopuksi viikko siitä kun synnytin kuolleen lapsemme mies pyysi minua muuttamaan pois kotoamme.
Jouduin taas aloittamaan alusta. Tällä kertaa se ei vaan ollut niin helppoa koska olin niin totaalisen sekaisin koko elämäni menetyksestä. Luulin vihdoinkin että saisin elämäni kuntoon - oli mies, perhe tulossa, oma koti, ja opinnotkin olivat jo loppusuoralla.
Mutta ei. Nyt elän syksyä 2009, yksin, sinkkuna pienessä yksiössäni. Lopettelen opintoja jotka pitäisi olla keväällä valmiit. Kaikki tämä kuitenkin sumentaa välillä päätäni niin paljon, että en meinaa jaksaa eteenpäin. Itken hyvin usein ja olen oikeasti luovuttanut sen suhteen että saisin koskaan elää ihan normaalia elämää.
Kuka tällaisen huolisi? 30-vuotiaan naisen, jolla ei ole koulutusta, ainakaan vielä. Ei uraa, ei omaisuutta. Velkoja jonkin verran ,ei luottotietoja.
En ole edes niin kaunis että voisin jotenkin käyttää sitä hyväkseni.. ja uskokaa minua, käyttäisin kyllä sitä hyväkseni jos se olisi vaan mahdollista.
Olen elänyt aika vaiherikasta elämää ja nyt pelottaa sekin ,että jos löytäisin joskus miehen jonka kanssa voisi tulla jotain enemmänkin niin en kelpaisi, koska olen tällainen "luuseri".
Annapas kun kerron:
Lukiosta valmistumiseen asti elin ihan normaalin naisen/tytön elämää. Tämän jälkeen kaikki muuttui ja en ole oikein saanut mitään aikaiseksi. Aloitin opinnot heti lukion jälkeen Turussa, keskeytin ja muutin Helsinkiin miehen perässä. Aloitin siellä opinnot uudestaan eri alalla. Jouduimme talousvaikeuksiin ja jouduimme muuttamaan Pohjoiseen. Menimme naimisiin. Aloitin taas opinnot uudessa koulussa, eri alalla kuin aikaisemmin. Yhteensä neljän vuoden yhdessäolon jälkeen erosimme, koska en enää jaksanut elämää hänen kanssaan. Hän oli juoppo, joka ei halunnut elämältään mitään sen enempää. kerkesin vaihtaa opinto-alaa vielä kerran ennen eroa ja menettää luottotietoni Helsingissä asuessamme koska yritin pitää taloutemme kunnossa (miehen kaikki rahat meni ryyppäämiseen yms).
Aloin rakentamaan taas uutta elämää. Muutin taas uuteen kaupunkiin ja aloitin uudet opinnot. Löysin uuden miehen jonka kanssa olin seuraavat 4,5 vuotta. Seurustelun alussa vaihdoin vielä kerran opiskelualaa ja löysin vihdoinkin sen omani. Tämäkään suhde ei mennyt ihan niinkuin piti ja erinäisten syiden vuoksi erosimme. Kaksi viimeistä vuotta pyöritimme kummatkin omia firmojamme jotka olimme perustaneet. Minun firmani ei oikein menestynyt ja lopetin sen kaksi vuotta sitten. Erosin tästä miehestä lopullisesti siis vuonna 2008 keväällä. Yritin käydä koulua tämän jälkeen nin hyvin kuin taisin ja syksyllä 2008 tapasin taas uuden miehen. Kaikki oli ihan hyvin, mutta sitten tulin raskaaksi. Päätimme pitää lapsen, vaikka olimme vasta tavanneet. Elämä ei ollut mitenkään helppoa ja kun kaikki vihdoinkin alkoi keväällä menemään hyvin niin tuli tieto että raskaus ei edennyt niin kuin piti. Se piti keskeyttää. Tämä aika on ollut elämäni suurinta helvettiä ja lähinnä sen vuoksi että olin ihan yksin. Minulla ei ollut kavereita ja mieheni luhistui täysin kun saimme tiedon. Kävin läpi tämän kaiken yksin ja mies kohteli minua kuin saastaa. En saanut itkeä koska hänelle tuli paha olo. Loppujen lopuksi viikko siitä kun synnytin kuolleen lapsemme mies pyysi minua muuttamaan pois kotoamme.
Jouduin taas aloittamaan alusta. Tällä kertaa se ei vaan ollut niin helppoa koska olin niin totaalisen sekaisin koko elämäni menetyksestä. Luulin vihdoinkin että saisin elämäni kuntoon - oli mies, perhe tulossa, oma koti, ja opinnotkin olivat jo loppusuoralla.
Mutta ei. Nyt elän syksyä 2009, yksin, sinkkuna pienessä yksiössäni. Lopettelen opintoja jotka pitäisi olla keväällä valmiit. Kaikki tämä kuitenkin sumentaa välillä päätäni niin paljon, että en meinaa jaksaa eteenpäin. Itken hyvin usein ja olen oikeasti luovuttanut sen suhteen että saisin koskaan elää ihan normaalia elämää.
Kuka tällaisen huolisi? 30-vuotiaan naisen, jolla ei ole koulutusta, ainakaan vielä. Ei uraa, ei omaisuutta. Velkoja jonkin verran ,ei luottotietoja.
En ole edes niin kaunis että voisin jotenkin käyttää sitä hyväkseni.. ja uskokaa minua, käyttäisin kyllä sitä hyväkseni jos se olisi vaan mahdollista.
Vastaukset 4
Vanhimmat
puolisoksesi juoppoa, nii etsipä netin kautta jostain Keski-Euroopasta. Meidän nuoret miehemme käyttävät alkoholia niinkuin Venäläiset. Asiaa on tutkittu, mutta eipä paljon kiinnosta valtaapitäviä.
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1719072
Ole nasunut pari kertaa pitempiä aikoja ulkomailla tuossa välissä ja tätäkin olen tosiaan miettinyt... jotenkin vaan tuntuu siltä, että se suhde ulkomaalaisen kanssa jää jotenkin "vajaaksi" vaikka molemmilla olisi kuinka hyvä kielitaito...
Luettuani viestisi tunnen suurta myötätuntoa ja pystyn hyvin myötäelämään tunteissasi. Havahduin samalla tajuamaan mikä erottaa meidät 3-kymppiset 2-kymppisistä, vaikka papereita aina välillä kyselläänkin Alkon kassalla. Elämässä on tosiaan ehtinyt tapahtua jos jonkinlaista. Tän ikäisenä pysähtyy katsomaan eteen ja taakse, punnitsee elettyä elää ja miettii tulevaisuuden tarjoamia mahdollisuuksia. Voimat voivat olla jo aika lopussa ja vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia todella paljon edelleen nuoresta iästä huolimatta. Älä silti vaivu epätoivoon. Ihminen tarvitsee myös tätä "paskaa" kasvaakseen ihmisenä. Ymmärryksesi elämää kohtaan on kasvanut varmasti huimasti. Pystyt todennäköisesti olemaan myös armeliaampi kanssaihmisellesi omien kokemuksiesi vuoksi. Kaikilla ei kaikki mene putkeen ja elämä seuraa ihannekäyrää aina vanhuuteen saakka. Omasta vinkkelistäni olet kokenut ja ehtinyt ikäiseksesi paljon, kaikki se on osa historiaasi ja tekee sinusta juuri sellaisen kun olet. Älä katkeroidu, olet ainakin yrittänyt. Ehkä ensi vuonna huomaat elämän taas hymyilevän leveästi. Sitä ei aina osaa eikä jaksa ajatella synkimpinä hetkinään.
kuntoon kaikilta osa-alueiltaan ihan sormia napsauttamalla. Äläkä yritäkään, vaan keskity yhteen asiaan kerrallaan. Ja lähin asia, mihin sun nyt kannattaa keskittyä on ne opinnot ja niiden loppuun saattaminen. Kun se on noin lähellä, niin tee se nyt, äläkä yritäkään samaan aikaa mitään muuta. Sitten kun olet valmistunut, sinulla on aikaa siirtyä seuraavaan projektiisi.
Ja nuo luottotiedot ovat sellainen asia, minkä aika hoitaa. Sitä kun tarpeeksi kuluu, niin saat taas luottotietosi takaisin. Ja se aika ei kulu yhtään nopeammin sillä, että stressaat siitäkin asiasta.
Eli tsemppiä sulle! Keskity opintojen loppuun saattamiseen. Ja ajattele, että sitten sulla on yksi asia elämässäsi kunnossa!