metsät puhuvat
kielen vaellus iholla
kasteinen sammal
kauniisti pimeässä
avointa suuta vasten
14:15 - 14:19
vaihtoehtoisesti
metsät puhuvat
kielen vaellus iholla
kasteinen sammal
kauniisti pimeässä
avoin suu suuta vasten
14:20
suomi24:n runot-palstalla
joku kirjoitti runon vanhasta talosta
(lozergranny 23.10.09 00:11)
minä kommentoin
vanhoissa rakennuksissa
on jotain tavattoman viehättävää, koskettavaakin;
purkukuntoisten taloraatojen
hilseilevissä ovissa, sammaloituneissa katoissa
en ole osannut koskaan määritellä
mikä minua niissä viehättää
mutta eräänä hetkenä kun pysähdyin
vähän pohtimaan asiaa
tulin päätelmään
että suurelta osalta se on tuo ajan kuluminen
mistä ihmiskätten teot (nyt jo rapautuneina, lahonneina)
osaltaan kertovat: elämän nopea riento,
rannalla seisovan kiven kuluminen, eroosion synnyttämä rapautuminen,
hajoaminen mereen
siitä myös runosi kertoo, että -
joskus tässäkin talossa elettiin, ihmiset omassa ainutlaatuisessa
nykyhetkessään niin kuin me nyt,
rakastivat, itkivät ja nauroivat, ehkä kasvattivat
lapsiaan, jotka kirmasivat
ovesta ulos ja sisään
nyt ovi seisoo paikallaan vaienneena
sillä olisi kerrottavana monta tarinaa, mutta se ei osaa puhua
siksi me kuvittelemme oven puhuvan,
kuuntelemme
[ihmiskätten synnyttämiä ääniä, rakentamisen ääniä, tuoreiden lautojen
asettumista seiniksi uuteen taloon -
historian haikeaa ääntä, sen siipien havinaa, lahoamisen laulua -
ränsistymistä, hidastuvia askelia, kuun kierron rahinaa taivaan syvyydessä]
omien ajatusten ja mielikuvien, tavallaan oman henkilöhistorian ja
tunnemuistin kokemusten kautta:
peilaten katoavaisuuttamme talon ränsistyneisyyttä vasten,
sen todistaessa meille elämämme hetkellisyydestä
palstalle kirjoittamamme runot kertovat tavallaan samaa tarinaa
ei ainoastaan se mistä puhumme,
vaan mitä puhumisemme itsessään viestittää;
kirjoittavan käden hetkellisyys, kämmentemme uurtuminen,
ihon vanheneminen aikojemme kulussa; ja kaikessa ihmisen ainutlaatuisuus -
osasimmeko rakastaa,
kunnioittaa lähimmäistä ja hänen ihmisarvoaan,
sen pienen hetken, jonka hän täällä vaelsi - vai juutuimmeko
vain hänen sanoihinsa, niin kuin ne olisivat olleet itse asia, niiden synnyttämiin
mielikuviin ja merkityksiin itsellemme ja
pinnallisille tarpeille,
kadottaen lähimmäisen, ihmisen itsensä aistimustemme alle,
tarpeidemme ääntelyyn?
ja viestin loppuun kirjoitin runon
Seisot peilin edessä
vavahdellen
hytisten,
kuuntelen syvältä kumpuavaa itkua
Rakkaani
Olkapääsi nytkähtää, kädet painuvat silmille,
elämä on niin tavattoman julma
tällaisina kirkkaina aamuina:
löysit kasvoiltasi uuden juonteen, yön aikana ilmestyneen rypyn
Tule syliin
Anna minun suudella kasvojesi ihoa,
uurtuvaa ihoa;
kuluvana olet kaunis
runo kirjoitettu 16:59 - 17:03
(suomi24:n runot-palstalle nimimerkillä aitiparta 23.10.09 17:06)
tavara ruostuu
vavahtaa metsänreuna
puiden väsymys
lahoa päätä kutsuu
väkevästi maan syli
24.10.2009 14:29 - 14:32
lasken tavuja,
dokumentoin kirjoittamista
ainoaa totta
ainoaa tapahtuvaa
rakkaani
olkapääsi nytkähtää, kädet painuvat silmille,
elämä on tavattoman julma
joskus
kirkkaina aamuina
löysit kasvoiltasi uuden juonteen, yön aikana ilmestyneen rypyn
muotoilen runoa ja yhä vieläkin
läpi hämärtyneiden metsien
anna minun laulaa tietokoneesi ruudulta
tule syliin,
toistoon mieltyneenä lopetan
rakkaani
anna minun suudella
kasvojesi ihoa, uurtuvaa ihoa
sillä kuluvana olet kaunis
kielen vaellus iholla
kasteinen sammal
kauniisti pimeässä
avointa suuta vasten
14:15 - 14:19
vaihtoehtoisesti
metsät puhuvat
kielen vaellus iholla
kasteinen sammal
kauniisti pimeässä
avoin suu suuta vasten
14:20
suomi24:n runot-palstalla
joku kirjoitti runon vanhasta talosta
(lozergranny 23.10.09 00:11)
minä kommentoin
vanhoissa rakennuksissa
on jotain tavattoman viehättävää, koskettavaakin;
purkukuntoisten taloraatojen
hilseilevissä ovissa, sammaloituneissa katoissa
en ole osannut koskaan määritellä
mikä minua niissä viehättää
mutta eräänä hetkenä kun pysähdyin
vähän pohtimaan asiaa
tulin päätelmään
että suurelta osalta se on tuo ajan kuluminen
mistä ihmiskätten teot (nyt jo rapautuneina, lahonneina)
osaltaan kertovat: elämän nopea riento,
rannalla seisovan kiven kuluminen, eroosion synnyttämä rapautuminen,
hajoaminen mereen
siitä myös runosi kertoo, että -
joskus tässäkin talossa elettiin, ihmiset omassa ainutlaatuisessa
nykyhetkessään niin kuin me nyt,
rakastivat, itkivät ja nauroivat, ehkä kasvattivat
lapsiaan, jotka kirmasivat
ovesta ulos ja sisään
nyt ovi seisoo paikallaan vaienneena
sillä olisi kerrottavana monta tarinaa, mutta se ei osaa puhua
siksi me kuvittelemme oven puhuvan,
kuuntelemme
[ihmiskätten synnyttämiä ääniä, rakentamisen ääniä, tuoreiden lautojen
asettumista seiniksi uuteen taloon -
historian haikeaa ääntä, sen siipien havinaa, lahoamisen laulua -
ränsistymistä, hidastuvia askelia, kuun kierron rahinaa taivaan syvyydessä]
omien ajatusten ja mielikuvien, tavallaan oman henkilöhistorian ja
tunnemuistin kokemusten kautta:
peilaten katoavaisuuttamme talon ränsistyneisyyttä vasten,
sen todistaessa meille elämämme hetkellisyydestä
palstalle kirjoittamamme runot kertovat tavallaan samaa tarinaa
ei ainoastaan se mistä puhumme,
vaan mitä puhumisemme itsessään viestittää;
kirjoittavan käden hetkellisyys, kämmentemme uurtuminen,
ihon vanheneminen aikojemme kulussa; ja kaikessa ihmisen ainutlaatuisuus -
osasimmeko rakastaa,
kunnioittaa lähimmäistä ja hänen ihmisarvoaan,
sen pienen hetken, jonka hän täällä vaelsi - vai juutuimmeko
vain hänen sanoihinsa, niin kuin ne olisivat olleet itse asia, niiden synnyttämiin
mielikuviin ja merkityksiin itsellemme ja
pinnallisille tarpeille,
kadottaen lähimmäisen, ihmisen itsensä aistimustemme alle,
tarpeidemme ääntelyyn?
ja viestin loppuun kirjoitin runon
Seisot peilin edessä
vavahdellen
hytisten,
kuuntelen syvältä kumpuavaa itkua
Rakkaani
Olkapääsi nytkähtää, kädet painuvat silmille,
elämä on niin tavattoman julma
tällaisina kirkkaina aamuina:
löysit kasvoiltasi uuden juonteen, yön aikana ilmestyneen rypyn
Tule syliin
Anna minun suudella kasvojesi ihoa,
uurtuvaa ihoa;
kuluvana olet kaunis
runo kirjoitettu 16:59 - 17:03
(suomi24:n runot-palstalle nimimerkillä aitiparta 23.10.09 17:06)
tavara ruostuu
vavahtaa metsänreuna
puiden väsymys
lahoa päätä kutsuu
väkevästi maan syli
24.10.2009 14:29 - 14:32
lasken tavuja,
dokumentoin kirjoittamista
ainoaa totta
ainoaa tapahtuvaa
rakkaani
olkapääsi nytkähtää, kädet painuvat silmille,
elämä on tavattoman julma
joskus
kirkkaina aamuina
löysit kasvoiltasi uuden juonteen, yön aikana ilmestyneen rypyn
muotoilen runoa ja yhä vieläkin
läpi hämärtyneiden metsien
anna minun laulaa tietokoneesi ruudulta
tule syliin,
toistoon mieltyneenä lopetan
rakkaani
anna minun suudella
kasvojesi ihoa, uurtuvaa ihoa
sillä kuluvana olet kaunis
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.