Eilisiltana meillä rukoiltiin – ensimmäistä kertaa. Oli toivoton alkuyö. Vauva kitisi hampaita, eikä nukkunut, keskimmäinen oli kuumeessa, eikä nukkunut ja vanhin pelkäsi serkkunsa kanssa yhdessä mörköjä. Minä juoksin kolmatta tuntia kolmen huoneen välillä rauhoittamassa pahinta hätää, mutta jokaisesta huoneesta kantautui vuorollaan vollotus toisiin huoneisiin, eikä kukaan saanut unta.
Sitten meni hermot. Ajattelin, että jos on mörköjä, niin saa luvan olla jumaliakin, ja törmäsin vihaisena esikoisen huoneeseen. Sanoin lapsille, että nyt saa riittää ja että möröt lähtee kädet ristiin laittamalla ja että yläkerran ukko pitää möröt kurissa, kun lapsi vain pitää ne kädet ristissä, eikä silloin yhdelläkään ipanalla ole mitään hätää. Sitten vielä sanoin, että tuliko selväksi, ja paiskasin oven perässäni kiinni niin, että pamahti. Oven takaa kuulin supatusta, ”mikä ihmeen yläkerran ukko” ja ”jumala, taivaan isä, ekkö nää tajua”. Sitten tuli hiljaista.
Vartin päästä lastenhuoneista ei kuulunut enää hiiskahdustakaan. Kipusin portaat takaisin yläkertaan ja raotin ensimmäistä ovea. Vauva tuhisi täyttä unta ja keskimmäinenkin oli rauhoittunut. Kun kurkistin esikoisen huoneeseen, kaksi suloista tyttöä nukkui sikeästi, molemmat selällään, nallet vatsan päällä, kädet kiedottuna nallejen ympäri ja nyrkit tiukasti ristissä. Minä seisoin ovenraossa ja katselin kauan lasten huoneeseen. Oli hyvä olla.
En usko enää Jumalaan, mutta lapsena kyllä uskoin. Vanhempana olen monta kertaa miettinyt, kuinka paljon lapsenusko vahvistikaan omaa perusturvallisuuden tunnetta. Puuttuuko omilta lapsiltani tänään jotakin tärkeää, kun äiti ei usko? Usein tuntuu, etten vanhempana muutenkaan riitä kaikkeen, mihin haluaisin riittää. Olisihan se suloista jättää osa hommista tuosta noin vain - niin kuin nyt eiliset mörötkin - jumalan hoitoon, jos sellainen olisi olemassa.
Ja taas kerran minä tässä mietin, pitäisikö lapsi opettaa rukoilemaan, jos vanhemmat eivät usko. Olisihan se vähän epärehelliseltä. Tuntuisi väärältä huijata lasta luottamaan yliluonnollisiin. Olisi hankala valehdella tieten tahtoen. Onhan Jumala kuitenkin vähän eri asia kuin joulupukki. Mutta miksi? Miksi lapselle voi kertoa keijuista ja peikoista ja tontuista, muttei Jumalasta? Miksi Jeesuksesta kertominen on niin vaikeaa?
Sitten meni hermot. Ajattelin, että jos on mörköjä, niin saa luvan olla jumaliakin, ja törmäsin vihaisena esikoisen huoneeseen. Sanoin lapsille, että nyt saa riittää ja että möröt lähtee kädet ristiin laittamalla ja että yläkerran ukko pitää möröt kurissa, kun lapsi vain pitää ne kädet ristissä, eikä silloin yhdelläkään ipanalla ole mitään hätää. Sitten vielä sanoin, että tuliko selväksi, ja paiskasin oven perässäni kiinni niin, että pamahti. Oven takaa kuulin supatusta, ”mikä ihmeen yläkerran ukko” ja ”jumala, taivaan isä, ekkö nää tajua”. Sitten tuli hiljaista.
Vartin päästä lastenhuoneista ei kuulunut enää hiiskahdustakaan. Kipusin portaat takaisin yläkertaan ja raotin ensimmäistä ovea. Vauva tuhisi täyttä unta ja keskimmäinenkin oli rauhoittunut. Kun kurkistin esikoisen huoneeseen, kaksi suloista tyttöä nukkui sikeästi, molemmat selällään, nallet vatsan päällä, kädet kiedottuna nallejen ympäri ja nyrkit tiukasti ristissä. Minä seisoin ovenraossa ja katselin kauan lasten huoneeseen. Oli hyvä olla.
En usko enää Jumalaan, mutta lapsena kyllä uskoin. Vanhempana olen monta kertaa miettinyt, kuinka paljon lapsenusko vahvistikaan omaa perusturvallisuuden tunnetta. Puuttuuko omilta lapsiltani tänään jotakin tärkeää, kun äiti ei usko? Usein tuntuu, etten vanhempana muutenkaan riitä kaikkeen, mihin haluaisin riittää. Olisihan se suloista jättää osa hommista tuosta noin vain - niin kuin nyt eiliset mörötkin - jumalan hoitoon, jos sellainen olisi olemassa.
Ja taas kerran minä tässä mietin, pitäisikö lapsi opettaa rukoilemaan, jos vanhemmat eivät usko. Olisihan se vähän epärehelliseltä. Tuntuisi väärältä huijata lasta luottamaan yliluonnollisiin. Olisi hankala valehdella tieten tahtoen. Onhan Jumala kuitenkin vähän eri asia kuin joulupukki. Mutta miksi? Miksi lapselle voi kertoa keijuista ja peikoista ja tontuista, muttei Jumalasta? Miksi Jeesuksesta kertominen on niin vaikeaa?
Vastaukset 49
Vanhimmat
Teit ihan oikein ohjatessasi lapsia turvautumaan Jumalaan:) ja kuten huomasit se toimii. Tämä aika on itsekeskeinen ja ihmiskeskeinen, me pärjätään ilman Jumalaa..mutta sitten kun vaikeudet tulevat useampikin huomaa rukoilevansa apua. Mutta toivottavasti se ei jäisi siihen kertaan, vaan etsisimme enemmän Häntä joka sielumme pelastaa. Jeesus on tie, totuus ja elämä. Itse olen saanut niin paljon elämääni kristittynä ja on ollut parasta elämää vastoinkäymisineenkin:).
Itse puolestani luulin olevani kristitty vaan aika ja elämä osoitti että olin väärässä.Nyt elämäni on vapaata ja henkisesti tyydyttävää.Koskaan ei tulisi mieleeni väittää lapsilleni että Jumala auttaa tahi suojelee tai että sielu on asia tai luonteenpiirre jonka voi pelastaa toimimalla tietyllä tavalla.Eihän maailma niin toimi.Jokainen tekee itse valintansa ja päätöksensä,toiset mielestään Herran johdattelemina ja toiset järki päässä.Mutta räyhäkästä talvea kaikille! :D
Kyllä olen huomannut että ihminen PÄÄTTÄÄ, mutta Jumala SÄÄTÄÄ. Jos jokin päätökseni ei johda tulokseen niin tiedän että Jumala "tuli" väliin. Ei ollut tarkoitus käydä niin kuin itse halusin.
Jos elämämme olisi sattumien ja omien tekojen varassa, niin äkkiä loppuis kaikki.
Kyllä mä ainakin tarviin iltarukouksen, vaikka olen aikuinen. Joskus unohdan ja valvon ja valvon... Sitten muistuu mikä unohtui ja hups, olen kohta unessa.
Siunausta sinullekin!
Tietääkö kukaan sellaisista itsehoitoryhmistä kuin esim.Uskontojen uhrit yms.Jos on tietoa niin otan "kiittäen"vastaan linkkejä jne.
Aamunavauksissa ei enää veisata virsiä... ja mitä tapahtuu, kaikkia ampumatragedioita... kaikki Jumalaan ja Jeesukseen liittyvä se yritetään pistää jonnekkin roskakoriin. Olen sitä mieltä, että ne lapset ihan oikeasti näkee pahan, vaistoaa sen. Ne lapset jotka turvaavaat Jumalaan eivät pelkää, koska he tietävät mikä auttaa.
Kerran minä ymmärsin, että Jeesus on minulle tie, totuus ja elämä. Ymmärsin, että Jeesus on minulle kaikki kaikessa, vaikkei tuonpuoleisuutta olisikaan.
Evankeliumit ovat ihmeellisiä, mutta niiden ihmeellisyys ei lepää ihmeiden ja tunnustekojen varassa, vaan siinä, kuinka lähelle sana tulee. Sana tulee ihan iholle ja tunkeutuu sydämeen asti. Todelliset evankeliumien ihmeet löytyvät, kun sivulauseet ja rivien välit kohtaavat oman eletyn elämän.
Risti, sovitustyö ja tyhjä hauta ovat asioita, jotka voi uskoa todeksi vasta ihan viimeisenä, vasta sitten, kun on uskonut ja luottanut Jeesukseen jo pitkän matkaa. Ei Jumala vienyt opetuslapsiakaan ensimmäisenä ristin juurelle ja tyhjän haudan ääreen. Ei Jumala ydinsanomasta aloittanut, vaan yhdessä elämisestä hän aloitti, arjesta ja ajasta.
On vaikea ottaa uskoa vastaan, jos ensin olisi nieltävä se kaikkein vaikein pala - risti, sovitus ja tyhjä hauta.
Niin kuin "kerran heittäytynyt" vastasi:
Jeesus voi olla sinulle tie, totuus ja elämä …
tai tie, totuus, tämä elämä ja satu suuremmasta.
Satu, jota rakastat.
Ja rakkaus yksinkin voi kantaa sinua eteenpäin.
Kerro lapsillesi Jumalasta, opeta lapsesi rukoilemaan.
Sillä rukous tuo rauhan rauhattomuuteen.
Ja silti, kun teini kotona myöhemmin äimistelee, ”Äiti uskotko nää tosiaan, että ku joku heppu kiroaa viikunapuun, niin se puu kuolee siihen paikkaan tosta noin vaan, simsalapim? Ootko nää ihan hullu?”
Niin minä huutelen perään epätoivon vimmalla: "Ei ne ihmeet oo se kaikkein tärkein asia, ei sen takia tartte uskoo, että tapahtuu ihmeitä. Voi sitä uskoo ja rakastaa muutenki … Kuhan ees rakastaisit."
Voi että on helppo sanoa sitten, kun itse uskoo.
Sattumalta löysin juttusi, silmäni kostuivat lukiessani. Olen jo keski-ik mies, vanha kääpä joidenkin mielestä. Muistui oma lapsuus mieleen; narsistinen äiti joka vihasi minua silmittömästi. Pahoinpitely 2-3 kert/vko. Olin äpärä, paskiainen, kusiainen josta ei koskaan tule mitään. Aikanaan löysin narsistivaimon ja elin 16v perhehelvetin. Menetin perheeni, maineeni, kunniani, omaisuuteni. Tyttäreni oli n 12-13v hän sai puhelimeensa ahdisteluviestejä, erään muistan sanasta sanaan: Isolla miehen kyrvällä panin äitiäsi isäsi mökillä. !!vuotiaana tytär löi minua mahaan ja huuti: Painu vittuun täältä, kaljamahanen homo! Mainittakoon, olen lähes raitis. Nyt jo vuosia yksin, pikkuhiljaa toipunut, lapsiin ei juuri yhteyttä, sukuuni ei vuosiin. Työriippuvuus vienyt terveyden, mutta OLEN OPPINUT RUKOILEMAAN! Toipuminen ollut hidasta, mutta tulokset pysyviä, nyt jo haaveilen jopa perheestä, jossa rukous on osa elämää. Opettakaa lapsenne rukoilemaan ja rakastakaa heitä ehdollistamatta, ettei laisiani kohtaloita enää tulisi
Kovin paljon on maailmassa satuja sankareista, neuvokkaista pärjääjistä, kauniista ihmisistä, onnistujista, onnellisista lopuista, kansojen suosikeista ja selviytyjistä. Satu Jeesuksesta on toisenlainen satu, ja elää siksi vuosituhannesta toiseen. Se jättää jäljen sydämeen, se on hyvä satu. Ei lapsesi mitään menetä, jos kerrot hänelle kertomuksen Jeesuksesta.
Jeesus sanoi, että taivaan valtakunta on pienen lapsen kaltainen ja se tulee vastaanottaa kuin pienen lapsen uskossa.
Sitten kun tuo ei enää tehoa niin uhkaile Jammu-sedällä.
En itsekään usko Jumalaan, mutta keinosi oli hyvä lasten rauhoittamiseen. Itse voisin myös tulevien lapsieni kohdalla käyttää, eikä se todellakaan ole pahasta. Lapsillahan on hyvä olla ajatuksissa joku niin sanottu tuki ja turva. Joillain se on mielikuvitusolento, toisilla se voi olla Jumala.
Muistan ainakin itse lapsuudesta juuri sen, kun pelotti, rukoiltiin ja enää ei pelottanut. Kyllä se lapsi kasvaessaan tajuaa, mutta ei nyt. Joten siitä on apua tällä hetkellä. Lapsen kasvatuksessa kannattaa ja pitääkin käyttää mielikuvitusta, harvoin siitä haittaa on.
Peloittelu toimii aina.Siinähän uskonnossa periaatteessa on kysymys.Taivailla ja helveteillä.Toimii aina.
Minä en voisi elää ilman rukousta. Minun ei tarvitse itselleni todistella sitä, onko Jumala olemassa vai ei. Jumala on kaiken luoja ja Hän on rukouksia kuueva Jumala. Olen saanut niin uskomattomia rukousvastauksia, että jos en sen jälkeen uskoisi Luojaani, olisin aikamoinen aasi. Ihmiset luulevat olevan yleensä, niin viisaita ja kaikkivoipia, että turha tässä on rukoilla. Rukouksella on valtava voima ja saa elää levollisena rauhassa, kun on yhteys Jeesukseen, jonka kautta voimme pelastua. Halleluja.
Hmm.. Oma uskoni on aika mielenkiintoinen tapaus. Uskon ns. energiaan. Ts. kaikki negaatiot kääntyvät jossakin kohtaa hyväksi ja luottamalla siihen asiat ainakin minun kohdallani ovat hoituneet nyt jo muutaman kuukauden ajan aina sopivaan lopputulokseen. Omalla kohdallani homma toimii jättämällä asiat ns. "ajan vietäviksi." Aika on helpompi käsite, kun jumala tahi suojelija tahi yhtikäs mikään mukaan yliluonnollinen käsite, jolle ei ole sijaa tässä maailmassa. Itse en luota mihinkään Jumaliin, enkä oikeastaan koe uskovani siihen siinä merkityksessä, kuin se meille kerrotaan.
Olen myös sitä mieltä, että Jumala on vain kosketuskontakti johonkin paljon suurempaan tietoisuuteen. Jumalat ovat jäänteitä ajoilta luonnossa, jolloin ihminen eli jatkuvassa muuntuvassa tajunnantilassa, johon elinolosuhteet pakottivat. Tällöin saattoi tapahtua "yliluonnollisia" asioita, jotka asuvat jokaisen alitajunnassa. Miksi? Siitä pitää itse ottaa selkoa. Miten? Siitäkin voi ja pitää itse ottaa selkoa. Mutta sen vastauksen voi sieltä hakea ja se tuo hyvin paljon turvaa. Enemmän, kuin mitä Jumala käsitteenä on koskaan tuonut. Näin ainakin itseltäni. Ja kun yliluonnollisia kokemuksia ei tule, ihminen heittää kaikki vanhat uskomukset ja totuudet roskakoriin luottaen vain omaan päättelykykyynsä. Arvostusta niille, jotka huomaavat jo pienien asioiden olevan suunnattomia ihmeitä. Itse huomasin yksi päivä korvieni kääntyvän takaatani kuuluvan äänen suuntaan ja ihmettelin sitä suunnattomasti. En ollut koskaan kiinnittänyt siihen huomiota. Myös vesisade on osunut pariin otteeseen sopivaan kohtaan, ja tässä kussa ovat ihmeen hyvin raha-asiatkin järjestyneet, vaikken ole miettinyt niitä laisinkaan...
Se, miksi ihminen ei koe yliluonnollisia asioita enää, johtuu juuri ylemmässä tekstissä mainitusta syystä (Luulen näin) Ihminen elää epäluonnollisessa ympäristössä, jolloin ihmiskehon ja mielen suunnattomat voimavarat jäävät hyödyntämättä. Tällöin ei myöskään selviä se ns. totuus, johon tarvitaan olosuhteita, jossa päättelykyky kuoleman ja elämän välissä on elintärkeää. Ja, kun totuus ei selviä koskaan, se jää jyskyttämään alitajuntaan pyrkien sieltä ulos. Ihmismielelle se osoittuu lähinnä ahdistuksena epätavallisesta tunnetilasta, jota ei pysty käsittelemään. Myös omakohtainen kokemus.
Muistan itse, kun olin pieni. Äitini aina sanoi, että kun ukkosti, olimme tehneet jotakin pahaa ja Jumala oli vihainen, kun satoi, Jumala oli suihkussa ja aurinko tietenkin symboloi iloisuutta. Uskoin nämä täysillä, mutta pidin Jumalaa aina enempi jonkinlaisena kaverina, kuin jonain palvonnan kohteena. Niinhän se taitaa luullakseni ollakkin. Äitini ei koskaan käyttänyt Jumalaa turvana, mutta jotenkin mielsin sen silti siksi. Nyt kun hänen kuolemastaan on kulunut kymmenen vuotta ja olen ymmärtänyt suurinpiirtein oman paikkani tässä maailmassa, olen tajunnut hänenkin olevan viisaampi, kuin koskaan oletin. Äitini antoi ajan viedä. Ja se toimi. Kaikki järjestyi.
Mitä tulee Jeesukseen. Raamatussahan sanotaan, että Jeesus tulee jokaisen sydämeen, joka hänet sinne ottaa. Näin mitä luultavammin onkin, mutta en usko Jeesuksen kuitenkaan olevan tämä alkuperäinen sydämeenasettuja. Totuus se on, mutta meidän on helpompi mieltää sen nimeksi Jeesus.
Elämä opettaa yllättävän paljon, kun heittää ennakkoluulot roskikseen uskon sijaan, voi löytää jotakin, joka on antavampaa, kuin mikään materia. Tietoisuuden.
Niin Raamattu on täysin totta, sillä se on Jumala Sana sinä joka tässä mainitsit " että Jeesus voi olla tie totuus ja elämä " Lainaus Raamatusta Johanneksen evankeliumi luku 14 jae 6 " 14:6 Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani." eli tässä Hän sanoo OLEN EIKÄ että voin olla tai ehkä olen, vaan OLEN.
Niin ja teille jotka väitätte niin hanakasti että Jumalaa ei olen niin jos Häntä ei ole niin eihän teidän tarvitsisi väittää Hänen olemassa olostaan eli kun te väitätte ettei Häntä ole niin sillä väittämällä te jo huomaatte, että Jumala on olemassa.
Itse olen 5 - vuotiaaksi asti rukoilut iltarukoukset, sitten vaarini kuolema katkeroitti minut ja sen jälkeen en rukoillut, mutta Kiitos Jeesus Kristus sain Hänen armossaan ottaa henkilökhtaisena vapahtajana ja pelastajana omaan elämääni. Nyt tiedän, että olen matkalla Taivaaseen iankaikkiseen elämään.
On vain kaksi tietä kaita tie, joka ikuiseen elämään viee, sitten on tuo ikuinen itku ja hammasten kiristys, jokainen on itse ajallaan tehtävä henkilökohtaisen päätöksen kumman tien valitsee, Sillä kultaista keskitietä ei olekaan.
Viestiketjun aloittajalle siinä huomaat kuinka Jumala autta oikeasti ei muuta kuin koko sydämisesti jättäytykää Jeesukselle Kristukselle ja jatkakaa rukousta. : )
on hyvä siirtää myös tässä ajassa. Olen aivan samaa mieltä tästä asiasta. Iltarukous, tai jopa pöytärukous luo myös turvallisuudentunnetta, hiljentää lasta, ja ehkä myös rauhoittaa. Näin minä sen koin lapsena. Ei se ollut mitään Halleluujaa, tai pakkouskoa, tai uskovaisuutta. Se kuului sen ajan tapoihin. Omat lapseni ovat myös rukoilleet iltarukouksen, ja omaisten siunauksen. Mielestäni tällä ei tulla kuitenkaan semmoiseksi uskovaiseksi, että se on ainoa oikea tie taivaaseen. Sellainen kultainen vanhanajan keskitie tapoineen saattaa tänäpäivänkin olla meille hyväksi. Tähän samaan teemaan kuuluu myös oven aukaisu ja paikan antaminen yleisessä kulkuneuvossa vanhemmalle ihmisille, tervehtiminen ja silmiinkatsominen ym.
Mölkö,mölkö näytäppä käteti?hmm,ihan tileät,mikti tiit pelkäitin tinua?
Ihana toivoa antava tarina työntäyteisen päivän päätteeksi! Kiitos siitä. Minä näen työssäni nuoria, jotka laittavat käsiään ristiin ehkä ensimmäisen kerran tosissaan vasta aikusuuden kynnyksellä, koska kotona ei ole pidetty tarpeellisena puhua Jumalasta. Nuo hetket ovat hienoja, mutta on ihanaa myös kuulla että yhä edelleen on koteja, joissa pienet kädet oppivat menemään ristiin. Ei tarvitse uskoa Raamattua kirjaimellisesti, ei tarvitse olla uskossaan ylipäänsäkään vahva. Perinteeseen turvautuminen riittää ja niin on tehty aina. Minua kosketti myös lukemani ajatus, että vaikkei itse usko, ei ole reilua viedä lapselta oikeutta lapsenuskoon. Eihän Jumalan olemassaolo todellakaan ole kiinni siitä uskonko minä. Joku toinen voi uskoa ja saada siitä lapsen tai aikuisen elämäänsä turvaa ja silloin Jumala todella ON.
Et voi opettaa mitä et osaa/halua itsekkään tehdä....
TAAS se mitä et osaa/halua tehdä,,, saattaa olla paha paikka heille...
Et voisi (käsittääkseni) kasvattaa "ateisteja"???? Koska et takuulla itsekkään (kuten en minäkään) en tiedä mikä/miten/miksi kaikki on niin kuin on.
Ehkä kaikille ois annettava mahdollisuus päättää..
Olen hiukka lopahatanut/väsynyt/kyllästynyt ihmisen höpinöihin uskosta. Ei tunnu oikein sisäistyneen edes se mitä tuo usko oikeestaan on. Eihän mihinkään voi uskoa ellei selvitetä mitä on mihin uskoa. Uskoa ei voi olla ellei kuulla oppia. Ei usko ole mikään hokkuspokkus-temppu. Raamattu antaa uskon. Siinä on voimaa. Se puhuu suoraan ihmiselle. Usko tulee Jumalan sanasta. Me suomalaiset saadaan olla iki kiitollisia siitä, että meidän omalla äidinkilellä on Raamattu. Sitä lukemalla tulee usko.
Eikä kristinusko ole pelkkää uskomista. Tapahtuu ihan kirjaimellisia ihmeitä. Rukouksiin tulee vastauksia. Masentunut saa lohtua. Väsynyt voimaa.
Itse olin oikea kiihkoateisti. Uskovat oli minusta ihan hulluja ja sekopäitä. Vaan eipä tarvinnut kuin haastaa itsensä, että jopa olen mies jos en ole lukenut tuota maailman eniten painettua kirjaa Raamattua. Painettu 5 000 000 000 kpl. Toiseksi eniten Maon Pieni Punainen Kirja 900 000 000.
Lukiessa Raamttua "kolahti". Mahtavia lukuhetkiä.... viisautta, neuvoa, lohtua. Ja sitten tuli hetki...Jeesus kulki Betesdan lammikolla...sairaita ja toivottomia tapauksi, joita kukaan ei voinut auttaa. Olin kuin siellä tapausta seuraamassa. Kuin kaiken keskellä.
Siinä koki tämä mies - kiihkoateisti - omien silmien aukeamisen: Jeesus on totta.
Kohta sain kokea henkilökohatisen ihmeen. Paranin sairaudesta joka oli vaivannut minua 20v ja jolle ei lääketiede voinut mitään. Lääkkeet eivät kerta kaikkiaan auttaneet.
Jeesus on Pelastaja, syntiesi sovittaja. Tartu Raamattuun ja lue sitä. Varmasti saat vastuksen elämään.
Jumalalla ei saa ketään pelotella. Ei lapsia eikä aikuisia. Lapset jos ei tahdo rauhoittua niin kannattaa rukoilla heidän kanssaan iltarukous ja siunata heitä....tai siis oikeastaan rukoilla heille heidän itsensä kuullen Jumalan siunausta.
Kyllä lapsia kannattaa opettaa rukoilemaan iltarukouksia ja muulloinkin, vaikka itse ei ylöspäin vahvasti uskoisikaan. Rukous tuo lapselle turvallisuutta eikä siitä ole mitään haittaa. Se, että lapsi oppii tietämään, että Taivaan Isä pitää hänestä huolta, on lapselle tärkeää ja lohduttavaa. Eteen tulee elämässä vielä monta pientäsuurta tilannetta, jolloin turvallisuuden tunne saattaa järkkyä ja silloin ylöspäin turvaamisesta on paljon apua. Lapset myös monesti saavat rukousvastauksia, sillä heillä on niin vahva lapsenusko, toisin kuin meillä aikuisilla.
Rukoilkaa yhdessä iltarukous ja muulloinkin jos siltä tuntuu. Jopa kyyniselle aikuisellekin se voi tehdä pienisuuria ihmeitä. Sinäkin voit saada tuntea, että elämä kantaa ja teistä pidetään huolta :)
ja niin vaikeaa....
"Rukous on sielun hengitystä" itselleni.....minä uskon,auta epäuskoani sanoi nainen Jeesukselle.....
vain sinapinsiemenen verran siihen kykenen......
Aloittaja jotenkin sekoittaa tuon uskon, jumalan ja muun huuhaan toiseen asiaan, nimittäin valtaan. Tottakai lapsi uskoo, kun ei muuta tiedä, johonkin mörköön, kun äiti niin sanoo, olipa sitten kyseessä mörkö tai jumala ja on hiljaa, ettei mörkö vie. Meikäläistä peloteltiin mustalaisilla kun olin lapsi.
Yhtä hyvin asian voisi kääntää toisinpäin. Oletetaan, että aloittaja asuu naapurissani ja mölisee ja möykkää yöt päivät. Joku kaunis päivä kilahdan ainaiselle rääkymiselle ja suutuspäissäni ajan moottorisahalla naapurin oven paskaksi ja uhkaan murhata naapurini. Tarpeeksi raivotessani naapuri varmasti pelästyy minua (kuten aloittajan lapsi mörköjumalahelvettiä) ja on hiljaa...
Mietipä uuno uudestaan: mörkö edustaa pahaa, saa pelkäämään, ei taatun varmasti nukuta. Taivas- ja Jumalasiat edustavat hyvää, rauhoittavaa, mielenrauhaa ja harmoniaa elämään tuovia elementtejä. Turva ja luottamus, että joku hoitaa ja huolehtii, antaa hyvän levon, rauhallisen unen.
Tosin kantasi on ymmärrettävä; jos on kasvatettu pelotellen niin ei voi kauhalla vaatia kun on lusikalla saanut.
Niin, TEILLÄ jumalahöpinät ja taivaspuheet edustavat hyvää, harmoniaa ja muuta turvaa. TEIDÄN perheessä kenties mielenrauhan saa nöyrällä jumaluskolla. Ja TEIDÄN perheessä kenties möröt edustavat pahaa.
MEIDÄN perheessä lapsille opetetaan, että huuhaa ja taikausko on höpöhöpöä. Vaikka itsekin tekisi joskus mieli sylkäistä kolmasti olan yli nähdessäni mustan kissan niin silti meillä opetetaan, että möröt ja jumalat ovat heikkopäisten horiskojen juttuja. Jos ite oot niin pököpää, että pitää lapselle kertoa jumala- ja mörköjuttuja niin omapa on asiasi, mutta älä kuule uuno ala selittään tuollaista hevonpaskaa levollisista unista-
Kauhalla ei voi vaatia jne pätee just sinuun itseesi.
"Huuhaa ja taikausko -höpöhöpö" ovat ihan eri asioita kuin ihmisen sisälle rakennettu taju henkisyydestä, iankaikkisuudesta tai miksi kukakin aihetta kutsuu. Toivottavasti sinun päätäsi ei heikota hetkellä, kun mitään muuta apua ei enää ole kuin uskominen ja luottaminen, että joku suurempi voima kuin sinä, auttaa.
Jos tajua ja ymmärrystä ei ole, niin teksti on sitten sitä mukaa; hevonpaskasta horisemista.
Huuhaa, taikausko ja jumalusko ovat yksi ja sama asia eri paketissa. Ihmisen sisään ei ole rakennettu mitään sen kummempaa henkisyyttä kuin vaikkapa ketulla on. Mikä voisi olla se hetki, että pitäisi polvistua uskomaan johonkin suurempaan voimaan? Atomivoimakin on suurempi voima mutta mitä siihen tarvii uskoa? Meinaatko, että kun eturauhassyöpä alkaa olla siinä pisteessä, että henki lähtee niin pitäisi alkaa "uskomaan" johonkin "suurempaan voimaan"? Mihin siinä pitäisi luottaa? Että elämä jatkuu? Kun ruumiini kuolee niin pitäisikö minun uskotella kuolemanpelossani mieleni jatkavan elämää? Entä jos en pelkää kuolemaa? Pitäisikö sittenkin luottaa johonkin pavonheskaan, että suuremmat voimat auttaa?
Luulet olevasi jotenkin henkinen ja tajuavasi jotenkin "elämää suurempia" asioita mutta mitä sinunkin usko on? Mitään muuta kuin kuvittelua ja houretilaa.
Yksinkertaisuus on varmaan sinulle siunaukseksi. Pidä kiinni siitä.
Tavallista ja arvattavaa, että vastauksissa on paljon niitä, jotka sanovat "en usko". Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tällaiset ihmiset tekevät hetkellä, kun omat tiedot, taidot, voimavarat, ymmärrys, taju ... eivät riitä.
Vaikka kuinka vannoisi 'uskottomuuttaan', niin em. kaltaisella hetkellä toivoo sydämensä pohjasta, että asiat menisivät ja kulkisivat hyvään suuntaan, järjestyisivät, että vaikeudet ja vastoinkäymiset jaksaisi elää ja selvitä niistä. Se on yhtä kuin rukous.
Miten niin kun omat voimat ja ymmärrys ei riitä? Mitä sitä pitäisi niinku enempi ymmärtää kuin se mitä ymmärrettävissä on? Sinä kans vihjailet siihen suuntaan, että maailmassa olisi joku suurempi voima, mutta se on taas omaa kuvitteluasi. Joidenkin mielestä elämä on jotenkin ihmeellinen ja suuri asia, että sen taakse muka kätkeytyy jotain salaisuuksia ja joidenkin mielestä elämä nyt vaan on. Ei tässä ole mitään sen kummempaa, että sen takia tarvisi hourailemaan alkaa.
Sitten sekoitat kaksi asiaa. Vaikka en uskokaan mihinkään yliluonnollisiin houreisiin niin kai sitä silti voi ajatella elämän menevän hyvään suuntaan. Jos tulee vastoinkäymisiä niin pitäisikäö sitä alkaa hourehtimaan, että jumalat auttakaa? Miksei voi itse hoitaa asioita siihen malliin, että elämä sujuu hyvin? MIkä siinä on niin vaikeaa????
Ota läpyt pois ohimoilta, aukaise silmäsi mutta varsinkin mielesi. Katsele, kuuntele ja ihmettele, jos suinkin pystyt.
Kristinusko on periaatteiltaan minun mielestäni ihan ok.Kunhan on tarpeeksi joustava.
Äitini oli kasvatettu körttiläisittäin,mutta meillä oli enää tapauskovaisuutta.Ja minä pienenä sitten pelkäsin silti sekä jumalaa ja saatanaa,äidin puheista johtuen. Nykyään en tunnusta mitään uskontoa.
Mutta jumalalla "siunaaminen" voikin olla hyvä asia.Jos sitä jatkuvasti käyttää,kannattaa käsittää uskonto ja jumala/jualat tarpeeksi laajasti lapsien myöhempää vaihetta ajatellen.
Itse uskon tuossa tapauksessa siihen,että kun teinit rauhoittuivat,niin rauhoittui vähän koko talo.
seuraavaksi opeta lapsesi lukemaa Lapsi oppii se nelkassa papivassa, kun osaa kirjaimet, ja selita kuinka
jokaise kirjaimenkohdalla pita lausua kirjainn aaneen. Olin 4 vuotias kun hoksasin nsen.
Kouluun mennessa osasin jo lukea suoraan.
Seuraavaksi anna lapsillei tehtavaksi lukea raamatu sanasta sanaan> kahdessa viikossa he tekevat sen.
Sen jalkeen he voivat opetaa si nua, ja Jumalan sana alkaa itaa pienessa sydamessa.
Osta palkkioksi vaikka sukset tai polkupyora!
Lapsestasi tulee nuorukainen joka ei juudu linnaan eika sossujonoon!
Et tarvitse huolestua lapsestasi taman Jalkeen' he huolehtivat sinusta!
vaan rukoillaan...opetetaan lapselle...ainaki meillä pojilleni iltarukoukset ...aikoinaan siis..nyt jo aikuiset omilaan....ikävää luettavaa elämässään pettyneen tarina.."Elämän kandi".äiti narsisti...ja vaimokin...ja lapset...itku tuli....äitini samalainen...olen antanu anteeks ku kiltti olen ja hän jo vanha ihminen ja katuu tai on katuvinaan...mutta aiheeseen rukos auttaa lasta...miks ei sit aikuistakin....itselle luotoon meno ja rannalle tärkee..laivoja kattoo ja metsään...kävelee...liekkö lapsuudessa opittua mennä pois jaloista..ätini aina sanoi että olet liikaa...olet ristinä...se jääny mieleeni,,näitä tarinoita riittää...ei ne äiditkään aina osaa olla ..isistä puhumatakaan...rukous auttaa .sanon vaan ..omille lapsileni ollu hyvä ja he auttaa ja tarv minua ..rakastavat...me ollaan tiimi..isä meni pois.
Mistäköhän lähtien raamattu on ollut lapsille sopivaa luettavaa.
Sehän on täynnä hirveitä hirmutekoja järjettömiä sääntöjä ja täyttä potaskaa.
On Filosofeja joiden mielestä Jumalan ainoa ja paras tarkoitus on auttaa lapsen kasvattamisessa.
No siihen uskonnolisuuten.
Jo Sigmund Freud totesi mitä olen todennut. Ihminen luo jumalan täyttämään oman vajavaisuutensa.
Nietzsche sanoi etää "Jumala on Kuollut". Marx totesi että uskonto heijastaa yhteiskunnan epäkohtia joten hyvässä yhteiskunnassa uskontoa ei tarvita.
Lisäksi Jumala ei voi olla loogisesti sekä ehdottoman hyvä että kaikkivoipa sillä muutoin hän olisi halunnut luoda maailman ilman pahuutta ja kipua, tuskaa, kärsimystä ja ennenkaikkea hän olisi siihen pystynyt.
Voiko Jumala luoda niin suuren kiven ettei jaksa nostaa sitä?
Jumalan täydellisyyden käsite on liian käyttökelvoton ollakseen totta.
Ne joiden mielestä maailman on luonut tälläinen persoonallinen luoja-jumala eivät varmaan ota sitä huomioon kuka tämän jumalan loi? Jos meidät on luotu niin miksei häntä olisi.
Lapset saa käyttäytymään pääsääntöisesti tekniikalla lahjonta, kiristys & uhkailu (toimii myös aikuisilla), tässä lahjoit lapset uskomaan parempaa mielikuvakusetuksella eli "yläkerran ukko suojelee, vie möröt pois".
Uhkailu toimii toisinpäin eli mikäli piltti kapinoi, möröt tulee öisin visiitille.
Paskempi nakki että tekniikka toimii vain muutaman vuoden eli siihen asti kun kupolissa alkaa virtaa kulkemaan, sitten onkin vuorossa saman tekniikan toiset sovellukset.
Mitä tulee ns.uskon asioihin ... hmm ... on niin heikkopäisten hommaa tuo jumaluusharha ettei pahemmin lukutaitoisten päähän uppoa "taivaat & helvetit", kuuluu lähinnä niille ihmisille jotka eivät lukea osaa tai ymmärrä lukemaansa.
Uskontojen pahin vihollinen nimittäin on lukutaito ja sivistyksen tason nouse lukutaidon myötä, uskonto-opukset on lähinnä kertakäyttöviihdettä (romaani) ja uskontorituaalit kuuluu paikalliseen tapakulttuuriin (kansakunnan protokolla) vailla sisältöä eli eräänlaista kollektiivista teatteria.
Mikäli lapset pakottaa jumaluusharhaan pienestä pitäen, on todennäköistä ettei tervejärkisyyttä ihan vähään aikaan päässä näy. Tuo jumaluusharha nimittäin pitää päästä poistaa ja siinä vaiheessa skidi rupeaakin kyseenalaistamaan miksi näin teit, heille meille satuja ja tarinoita tuputit kun tarkoitus on kasvattaa tervejärkisiä aikuisia pärjäämään maailmassa.
Arvostusta ja kunnioitusta ei kannata paljoa odottaa jos vanhempi on jeesus-narkkari joka elää "unimaailmassa" 24/7 ja tuota ko.mielisairautta jälkeläisilleen kauppaa, mitä vanhemmaksi skidi tulee ... sen enemmän säälii äitiä/isää, koska pitää näitä lähinnä mielisairaina yksilöinä jotka eivät halua realismissa elää päivääkään.
Uskonnot toimivat ennen yleistä lukutaitoa ja sivistystä pelkästään vallan välineenä ja rahankeruu-automaattina, jeesus oli hyvä bisnes aikoinaan. Pidettiin kansalaiset tiukassa otteessa mielikuvaterrorismilla ja käytöstä tiukasti ohjailtiin "taivaalla & helvetillä". Mikäli teette vastoin tahtoani (esittäjän tahtoa), päädytte helvitin tuliin ja mikäli teette niinkuin haluan, pääsette taivaaseen jumalan huostaan.
Haluatko ihan oikeasti käyttää kasvatustekniikkana uskontoa omille lapsillesi ?
Tuo on lähes sama kuin kuseskelisi pakkasessa housuihinsa, ensin lämmittää ... mutta sitten tuleekin kahta kauheampi lopputulos. Tervettä järkeä saa käyttää lapsen kasvattamiseen eikä aina mennä sieltä mistä aita on matalin ja vähät välittää seurauksista.
"Ja taas kerran minä tässä mietin, pitäisikö lapsi opettaa rukoilemaan, jos vanhemmat eivät usko. Olisihan se vähän epärehelliseltä. Tuntuisi väärältä huijata lasta luottamaan yliluonnollisiin. "
-Sinä voit kysyä lapsiltasi uskovatko he jumalaan tai että haluavatko liittyä uskontokuntaan. Laita heidät vaikka päiväksi esimerkiksi pyhäkouluun ja kysy sen jälkeen että haluavatko he mennä sinne uudelleen. Minusta on väärin, että esimerkiksi vanhemmat alkavat pakkosyöttämään jotain uskontoa - siitä lapsesi sitten muistavat sinut aikuisina. Anna lapsillesi tilaisuus valita.
Minut on lapsikastettu, ja olisin saanut erota kirkosta sillä vanhempani kuuntelivat minua (ja olivat itsekin uskovaisia). Tosin olin lapsena vielä uskossa, enkä halunnut erota. Nyt aikuisena olen eronnut kirkosta, enkä usko minkäänlaiseen jumalaan. Voin kuitenkin tietää, että vanhempani tekivät sen mitä parhaaksi näkivät, eivätkö yrittäneet pakkosyöttää uskontoa minulle.
Lapsella jumala saattaa mennä samaan luokkaan kuin mörötkin, mutta nuoruudenajan uskonnonopetuksessa painotetaan että nämä jumaljutut ovat oikeasti tosi ja möröt ei. Eli se muokataan siinä, että ajattelet "oikein".
Ja jos sinun täytyy pelotella jumalalla/möröillä jne. jotta saat lapsesi kuriin - onko sinulla itsellä auktoriteetti kunnossa? Entä jos lapsesi kasvavat, eikä jumalapelote sitten toimikkaan... En muuten kasvattaisi omiin lapsiini pelkoa sisälle jotain uskonvaraista asiaa kohtaan?
Kun poikani olivat pieniä iltaohjelma meni seuraavaa rataa.
"Puoli kuudet" ja "PIkkukakkoset", minäkin ne seurasin ja tein samalla käsityötä. Poikien leikkihetki jatkui vielä sen jälkeen ja jossain vaiheessa pidettiin vielä lukuhetki. Iltasadut luettiin ennen iltapuuroa ja iltapesuja.
Kun oli ehditty sänkyihin, kerrattiin päivän tapahtumat, niin iloiset, kuin ehkä hieman "ikävämmätkin". Sen jälkeen luettiin iltarukous, jonka minäkin taidan lukea vielä nykyäänkin kädet ristissä.
Iltarukouksen jälkeen annoin suukon poskelle ja pieni hali, valot sammuivat ja poikien rauhallinen yöuni alkoi.
Jos he hieman isompina vielä pimeässä huoneessan jatkoivat keskustelua, ei se muita häirinnyt. Ja jossain vaiheessa poikien huoneessa nukuttiin rauhallisesti.
Minä toki tulin äidiksi vasta 40-vuotiaana ja sain olla kotona lasten kanssa, kunnes nuorempi täytti 3 vuotta.
Meillä toimi illan ohjelma tällä tavalla hyvin.
En ole kysynyt pojilta, vieläkö he nyt yli kaksikymppisinä lukevat pienen iltarukouksensa.
Hei, Jumala on olemassa jokatapauksessa ja eritoten silloin kun lapsesi häneen turvaavat. Lapsen hengellinen ulottuvuus ei ole pahasta. Tämän maailman pahuus ja kyynisyys kyllä tarpeen vaatiessa iän myötä on omiaan karsimaan sen.Jos lapsena on tiukassa paikassa oppinut kääntymään Jumalan puoleen niin siitä voi olla hyötyä joskus aukuisenakin kun omat"eväät" on syöty loppuun ja tarvitaan uskoa elämään.
Itsekkään en usko jumalaan, mutta uskon että on jotain muuta tuolla toispuolen. Uskon että lapsilla on ns.suojelusenkelit matkassa ja että on jotain korkeampaa voimaa kuin me immeiset. Meilläkin vanhin lapsi on viisi-vuotta ja olen kovasti miettinyt näitä uskonasioiden kertomista / kuinka kertoa lapsille. Lapset kun keskenään jo puhuvat jonkin verran näistä asioista, en halua tuomita kenenkään muun uskoa, mutta en myöskään opettaa omalle lapselle sellaista mihin en itse usko. Olen tosin sanonut, että ihmiset uskovat eri asioihin. Mies ja lapset ei kuulu kirkkoon, mutta itse kuulun vaikkein jumalaan uskokkaan... kummilasten takia kirkossa olen edelleen.
Olisko jollakulla vinkkejä kuinka asioista puhua lapselle?
Muistaakseni on jokin järjestö, joka maksaa merkittävän summan rahaa sille, joka todistaa Jumalan olemassaolon. Sinne siis jos pystyt väitteesi todistamaan.
Kukaan ei vielä ole kyseistä pottia korjannut taskuihinsa.
Itse opettaisin lapsia vapaasti ajattelemaan näitä asioista, enkä "huijaisi". Lähtisin siltä pohjalta liikkeelle, että vanhemmat suojaavat lapsiaan kaikelta mahdolliselta parhaansa mukaan. Jos lasta kiinnostaisi yliluonnolliset voimat ja siitä tulisi puhetta niin yleissivistävästi kertoisin Jumalasta tai toteaisin ehkäpä siihen tyyliin, että on hyvin mahdollista, että jokin hyvä yliluonnollinen voima huolehtii meistä kaikista ja takaa esimerkiksi turvalliset yöunet.
Käännyttämistä mihinkään elämänkatsomukseen tai uskontoon en missään tapauksessa hyväksyisi. Lapsella täytyy olla oikeus itse valita oma tiensä.
Olkoon hyvä voima kanssamme mikä se sitten ikinä onkaan olettaen, että sellaista on.
Jos lapsi kerran uskoo jo mörköihin, niin sitä voi kehottaa "uskomaan" leikist johonkin ns. "hyvään mörköön" myös, esim. tähän Jumalaan. Niin hassulta kun se kuulostaa, niin itekin teen niin, jos pelottaa (kuvittelen ympärilleni vaikka ristin)... Se on kuitenkin rinnastettavissa täysin niihin mörköpelkoihin, eikä mitään sen oikeampaa.
Toisaalta jos kerran ei ole mörköjä, niin on vähän ristiriitaista uskotella Jumalankaan olevan olemassa, että että...
Ja minusta tuntuisi pahalta valehdella sellaistakaan, että on joulupukki. Joten en nää, mitä eroa joulupukissa ja Jumalassa siinä mielessä on. No ehkä jos on sanonut lapselle, että on olemassa Jumala, niin ei sitten isompana voi niin helposti tunnustaa, että "mähän vaan valehtelin", koska se lapsi ei sitten enää välttämättä usko sitä tunnustusta.
Näihin ihmisten keksimiin satuhin uskoo jokainen tollo. Ihmisten keksimiin satuhin jota aikuiset tarvitsee kun ei osaa elää elämää oikein, kun ei omaa viisutta löydy. Miksi on pakko tehdä kakaroita kun ei osaa niitä kasvattaa?
Ei puutu mitään keneltäkään jos ei satukirjoihin usko. Minulla meni pitkään kun pääsisin koko hölynpölystä mitä lapsena syötettiin. Sain vielä murkkuikäisenäkin remmistä, enkä omilta vanhemmilta vaan ihan ulkopuolisilta. Sen kasvatuksen tuloksena on ihan ihme jotta olen ihan täysjärkinen. Sen tuloksena näen monia ihmisiä joita on väärin kohdeltu ja peloteltu kaikenmaailman "möröillä".
Jos menee hermot niin miksi pitää kakaroita tehdä? Vaan senkö takia kun muutkin tekevät?
Vaihdetaan kumppania kuin kalsareita ja niin ihanaa välittämättä kakaroista yhtään mitään.
Öööö ... Kantsisko avata silmät ja ottaa läpyt pois ohimoilta ja katsella muutakin muolimaa ja elämää kuin omansa. Tutustu, ota selvää, opettele ... äläkä pyörittele omaa pientä piiriäsi ja luule, että kaikkien elämä kuluu yhtä ahtaissa rajoissa kuin omasi.
Rajat no. ovat ne, jotka estävät käsityksen myös uskonnon / hengellisistä jutuista. Pelottelu tai uskominen ja luottaminen johonkin ihmistä suurempaan voimaan ovat kaksi eri asiaa eikä sun selkäsaunoilla ole mitään tekemistä ainakaan uskonnon kanssa.
Aloittaja ainakin välittää lapsistaan. Mistä sinä sait muunlaisen käsityksen ? Kuka sulle on sanonut, että olet "täysjärkinen" ? Mörköihin ei ole tarkoituskaan uskoa.