olen 16 vuotias poika ja aina yksin. tylsä elämä ei mitään tekemistä ku olla koneella ja olla netissä tai kuunella musiikkia. joka päivä maanantaista perjantaihin oon koulun jälkeen koneella katson tv:tä samaa teen viikonloppunakin. ei oo kavereita ja ei sellaisia mulla oo ollutkaan moneen vuoteen, viimeksi joskus kasiluokalla sellaisia joita näin koulun ulkopuolella. nyt vain niitä joita nään koulussa silloin tällöin käytävillä, eikä niiden kanssakaan tuu paljoa koskaan juteltua, monesti olen koulussa yksin eikä kukaan tuu jutteleen, kaippa olen niin hirveän näköinen ja tylsän oloinen ettei muhun kannata tutustua.
muuten koulu menee ihan hyvin mut nyt tuntuu vain siltä et ei silläkään oo väliä, aivan sama vaikka tulis hylättyjä. yläs asteella jaksoin opiskella nyt vain kaikki tuntuu niin hankalalta.
oon myös luonteeltani tosi ujo ja punastun helposti, vieraiden ihmisten seurassa, monesti tulee sellaisia ahdistavia hetkiä tai tilanteita ettei tiiä miten päin olisi tai mitä ajattelisi, taidan kärsiä sosiaalisista tilanteista jonkin verran, kaippa se yksinäisyys on itsetuntoa nakertanut vuosi vuodelta. omasta mielestäni olen niin ruma en vain ole tyytyväinen siihen miltä näytän, tämä asia auheuttaa kauheasti epävarmuutta, en vain tiedä mitä pitäs ajatella itestä tai muista. oon vaan niin yksinäinen, haluaisin vaan jonku ystäväksi, liikaa pyydetty kai? en halua olla tälläinen.
monesti saatan esittää että kaikki on hyvin, luon naamalleni sellaisen tekohymyn saatan jopa nauraa joillekin hauskoille jutuille, vaikka sisältä kuolen kokoajan. tuntuu ku ois jossain lasikuvussa ja haluais särkeä sen mut ei vain pysty. monesti mietin et kuinka kauan jaksan tätä tylsää arkea, yksin olemista ja seurata sitä ku toiset pitää hauskaa, kaikki asiat vaan pelottaa varsinki tulevaisuus, olenko silloinkin yksin?
joskus tekis mieli vaan nukkua ikuista unta ja ei koskaan herätä epäreiluun maailmaan
muuten koulu menee ihan hyvin mut nyt tuntuu vain siltä et ei silläkään oo väliä, aivan sama vaikka tulis hylättyjä. yläs asteella jaksoin opiskella nyt vain kaikki tuntuu niin hankalalta.
oon myös luonteeltani tosi ujo ja punastun helposti, vieraiden ihmisten seurassa, monesti tulee sellaisia ahdistavia hetkiä tai tilanteita ettei tiiä miten päin olisi tai mitä ajattelisi, taidan kärsiä sosiaalisista tilanteista jonkin verran, kaippa se yksinäisyys on itsetuntoa nakertanut vuosi vuodelta. omasta mielestäni olen niin ruma en vain ole tyytyväinen siihen miltä näytän, tämä asia auheuttaa kauheasti epävarmuutta, en vain tiedä mitä pitäs ajatella itestä tai muista. oon vaan niin yksinäinen, haluaisin vaan jonku ystäväksi, liikaa pyydetty kai? en halua olla tälläinen.
monesti saatan esittää että kaikki on hyvin, luon naamalleni sellaisen tekohymyn saatan jopa nauraa joillekin hauskoille jutuille, vaikka sisältä kuolen kokoajan. tuntuu ku ois jossain lasikuvussa ja haluais särkeä sen mut ei vain pysty. monesti mietin et kuinka kauan jaksan tätä tylsää arkea, yksin olemista ja seurata sitä ku toiset pitää hauskaa, kaikki asiat vaan pelottaa varsinki tulevaisuus, olenko silloinkin yksin?
joskus tekis mieli vaan nukkua ikuista unta ja ei koskaan herätä epäreiluun maailmaan
Vastaukset 3
Vanhimmat
Et ole ruma.
Kukaan ei ole ruma.
Ja ulkonäön merkitys katosi jo siinä vaiheessa kun maailman liahvin mies meni naimisiin: http://www.chinadaily.com.cn/life/images/attachement/jpg/site1/20081028/0022191004340a70aa582b.jpg
Mun itsetunto kohos paljon tosta.
Mitä sä voisit hävitä siinä jos meet juttelee muille?
Tai edes moikkaat ihan sanomalla moi.
Voit myös harrastusta ettii.
Netistä voit etsii myös kavereit.
Lukios mä aloin käydä nuorten raamikses.
Paljon ystäviä tuli sieltä ja itsetunto kohos ku ymmärräs että kaikki on samas tilantees.
Tunsin itseni,luettuani sinun kirjoituksesi.Minulla ei ole ollut koko koulun ajan melkein yhtää luotettavaa tai edes minkäänlaista ystävää.Yritä vain enemmän luottaa itseesi,sillä ajatuksella olen itse päässyt jo tähänkin asti.Kukaan ei ole ruma,rumuus on vain katsojan silmissä.Itselläni on aina ollut tuo punastuminen todella ongelmallinen,enkä ole vieläkään päässyt siitä eroon.Itseluottamus nousee huomattavasti,kun et ota punastumistasi ollenkaan huomioon.Yritä vain mennä rohkeasti juttelemaan uusille tai vanhoille tutuille.Tiedän tuon tunteen kun kaikki muut ovat ulkona ja vaan itse istuu päivästä toiseen kotona yksin.Eikä ulkonäkö ole syy siihen että ei ole kavereita tai jotain.Muissa ihmisissä on vikaa ei sinussa! Älä ala etsimään itsestäsi vikoja,sen minä itse olen aikoinani tehnyt ja kadun sitä suuresti.Pää pystyyn vaa ja rento asenne niin pääset pitkälle.Olisi kiva esim.jutella mesessä lisää,jos haluut
Mitäs paskaa siellä jauhetaan. "kukaan ei ole ruma". Kyllä nykyisten kauneusihanteiden muovaamilla ihmisillä on selkeä käsitys siitä millainen ihminen on ruma ja kuka kaunis. Suurin osa ihmisistä on "normaalin näköisiä" ja sitten harvat ovat kauniita ja rumia. Mutta! ulkonäöllä ei ole pitäisi olla mitään merkitystä sosiaalisiinn suhteisiin. Kukaan ei varmasti valitse kavereitaan ulkonäön perusteella, Eikä seurustelussakaan sillä juuri ole merkitystä. Katsokaa vaikka kehitysvammaisia, (jotka usein ovat varsin epämuodostuneen näköisiä) Kyllä hekin löytävät ystäviä ja seurustelukumppaneita ja elävät onnellista elämää.
Eli sinulla ei ole mitään ongelmaa ulkonäössäsi. Unohda se.
Jos on ujo, niin on tietysti vaikeampaa luoda niitä kaverisuhteita, mutta kyllä sekin onnistuu kun vain yrität tarpeeksi. Usko pois :). Ja ujoudestakin on muuten mahdollista päästä eroon.
Kannattaa vaan rohkeasti yrittää tutustua ihmisiin paremmin, esimerkiksi niihin toisiin ujoihin ja yksinäisiin ihmisiin koulussasi. Ei kannata ottaa itseään liian vakavasti, sillä kohta me kuollaan kuitenkin