Onko ihan normaalia tässä iässä, ettei jaksa kiinnostaa esim. ystävyyssuhteet? Kun joka paikassa kerrotaan kuinka nuorille kaverit tulee entistä tärkeemmiks ja vastakkainen sukupuoli kiinnostaa ja etäännytään vanhemmista plaaplaaplaa.. mulla se nyt ei kuitenkaan näin ole. Onko kyse sit jostai, että oon "ikäluokkani kehitysasteen alapuolella" tai jotain? Oon pian 16 vuotias tyttö.
13 vuotiaana mulla oli jonkin asteinen masennus, mutta noin vuoden kuluttua pääsin siitä yli. Yli päästyäni yritin saada uusia kavereita jne. mutta myöhemmin luovutin kun ei tuntunut tuottavan tulosta. tai olin niin epäväarma muiden ajatuksista ja etenkin itsestäni. Luulen, että minua pidetään vain outona ja ärsyttävänä, liian tunkeilevana tai jotain, vaikka juuri sitä yritän välttää.
Nykytilanne on taas se, että muut haluaisivat vaihdella kuulumisia ja yrittää tutustua paremmin, mutta itselläni ei ole mitään kiinnostusta tutustua uusiin ihmisiin. Nämä ihmiset ovat kuitenkin sellaisia, joilla ei ole kanssani mitään yhteistä. Mistä sellaiset ihmiset voivat jutella keskenään? säästä? hienoa. Toisaalta en halua loukata ketään, joten pitäisi vain kestää 'tylsiä' ihmisiä ystävyyden merkeissä. Tai sitähän se nykyäänkin on. Minulla ei ole ainuttakaan selllaista ystävää eikä kaveria, jolla olisi samat mielenkiinnonkohteet tms.
Myöskään parisuhteet ei kiinnosta. Olen ihastunut _oikeasti_ tasan kerran, mutta sekin on laantunut vuosien mittaan vaikka olen päivittäin tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Toki sellaisia 'tykästymisiä' on ollut mutta en jaksa.. en jaksa tutustua enkä halua nolata itseäni enkä myöskään halua sitoutua.
Vietän paljon aikaani kotona tylsistyen joten olen myös läheisissä väleissä vanhempieni kanssa. Jotenkin valtaosaan nuorista verrattuna minusta tuntuu, että olisin jollain tapaa epätavallinen tai vähintään epätyypillinen nuori.
13 vuotiaana mulla oli jonkin asteinen masennus, mutta noin vuoden kuluttua pääsin siitä yli. Yli päästyäni yritin saada uusia kavereita jne. mutta myöhemmin luovutin kun ei tuntunut tuottavan tulosta. tai olin niin epäväarma muiden ajatuksista ja etenkin itsestäni. Luulen, että minua pidetään vain outona ja ärsyttävänä, liian tunkeilevana tai jotain, vaikka juuri sitä yritän välttää.
Nykytilanne on taas se, että muut haluaisivat vaihdella kuulumisia ja yrittää tutustua paremmin, mutta itselläni ei ole mitään kiinnostusta tutustua uusiin ihmisiin. Nämä ihmiset ovat kuitenkin sellaisia, joilla ei ole kanssani mitään yhteistä. Mistä sellaiset ihmiset voivat jutella keskenään? säästä? hienoa. Toisaalta en halua loukata ketään, joten pitäisi vain kestää 'tylsiä' ihmisiä ystävyyden merkeissä. Tai sitähän se nykyäänkin on. Minulla ei ole ainuttakaan selllaista ystävää eikä kaveria, jolla olisi samat mielenkiinnonkohteet tms.
Myöskään parisuhteet ei kiinnosta. Olen ihastunut _oikeasti_ tasan kerran, mutta sekin on laantunut vuosien mittaan vaikka olen päivittäin tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Toki sellaisia 'tykästymisiä' on ollut mutta en jaksa.. en jaksa tutustua enkä halua nolata itseäni enkä myöskään halua sitoutua.
Vietän paljon aikaani kotona tylsistyen joten olen myös läheisissä väleissä vanhempieni kanssa. Jotenkin valtaosaan nuorista verrattuna minusta tuntuu, että olisin jollain tapaa epätavallinen tai vähintään epätyypillinen nuori.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mielestäni normaalius ei ole tavoittelemisen arvoinen asia eikä sillä pidä mitata ihmisen arvoa. Paljon tärkeämpää on, jos voi olla tyytyväinen valintoihinsa ja elämäänsä. Jos koet, ettei ihmissuhteiden vähyys haittaa elämääsi, niin sitten mitään ongelmaa ei pitäisi olla.
Olen myös kokenut samankaltaisia asioita kuin sinä, mutta jätän kertomatta sen tarkemmin, kun en viitsi vallata aihettasi omilla asioillani. :)
minun pojallani on samanlaisia piirteitä kuin sinulla. olen huolissani hänestä, turhaanko?hän ei ota yhteyttä keneenkään ellei hänen yksi kaverinsa ole messissä.
^Älä huoli. Lapsesi osoittaa selviä fiksuuden merkkejä. Hän on tajunnut että norminuoret eivät ole tarpeeksi arvokkaita edes elämään.
nooh... mulla vähän samaa, paitsi että mulla on suhtkoht läheisiä kavereita jotka kyllä ottais mut mukaan juttuihin mikäli mä haluaisin. mutta kun jotenkin en enää koe oloani kotoisaksi heidän seurassaan, mikä johtaa siihen että mä välttelen heitä ja lymyän yhä enemmän omissa oloissani, joka taas johtaa siihen että vieraannun heistä yhä enemmän ja he luulevat että mä en enää pidä heistä. tosi hankala tilanne kaikenkaikkiaan.
yläasteella tuli vietettyä myöskin paljon aikaa kotona ja silloin olin vielä hyvissä väleissä perheenkin kanssa, toisin kuin nyt. musta tuntuu että mä karkotan kaikki ihmiset pois mun luota, vaikka en mä oikeasti haluaisikaan... mun töykeä käytös johtuu siitä että mulla on niin perkeleen alhainen itsetunto.
mut onhan niitä sellaisiakin ihmisiä jotka yksinkertaisesti viihtyy paremmin yksin.
mulla on just sama tilanne.. :/
Mulla on ollut sama tilanne, silloin mulla ei vielä ollut ystäviä joiden seurasta mä aidosti nautin ja joiden kanssa pystyin aidosti nauramaan. Mä tiedän minkälaista se on, enkä itse jaksa niitä entisiä kavereita - joiden kanssa kemia ei toiminut - enää usein nähdä. Kun löydät hyvän ystävän, jonka kanssa voit oikeesti olla oma ittes ja pitää hauskaa niin en usko ettei se kiinnosta. Tapaukses on vaan nyt näin, että sellasta sulla ei vielä oo. Jos ei toiset huvita, eti joku itselles mielenkiintonen harrastus, rupea vaikka kirjottamaan runoja. Tai tutkimaan kaupungin katuja. Mistä vaan itse tykkäät, tai kehitä jotain ominaisuuttasi taikka taitoa. Kyllä ne ystävät on sieltä tullakseen joskus.
Hei mulla on melkein sama tilanne, mutta jotenkin hämärästi vain tyttöjä kohtaan? Mulla on paljon enemmän poikia kavereina kun tyttöjä, vaikka olen itse 16vuotias tyttö. Poikien seurassa viihdyn hyvin mutta jotenkin on vaan semmonen vaivautunut olo tyttökavereiden kanssa, uskon että johtuu siitä että minulla oli 13vuotiaana kaksi parasta kaveria, tyttöjä siis, ja kuulin että he olivat puhuneet minusta pahaa selän takana ja meille tuli riita, ja ei olla oikein sen jälkeen pidetty yhteyttä, vaikka yritinkin sopia. Harmittaa.. Nyt kun olen mennyt lukioon, ei jotenkin vaan innosta puhua kellekkään, vaikka muut yrittääkin puhua mulle. Olen suurimman osan viikosta kotona. Ehkä kerran, pari viikossa saatan olla jonkun kanssa. Yleensä exäni joka on tällä hetkellä ihan hyvä kaverini.