Viha-rakkaus-suhde

italiaan..
Olin Roomassa töissä mutama vuosi sitten noin puolen vuoden ajan, siis lyhyehkö aika mutta ei todellakaan kylmäksi jättänyt!
Niin vaikuttava kokemus nuorelle maaseudun kasvatille että! Itse kaupunki sai suuni loksahtamaan auki sinne mennessäni, kertakaikkiaan vaikuttavia paikkoja täynnä, ihania puistoja, mielettömiä nähtävyyksiä, tunnelmallisia kahviloita ja suihkulähteitä sekä muita paikkoja joissa vain istuskella ja katsella ihmisä.
Jäätelö oli ihanaa, pizza kamalaa yllätyksekseni, pasta-annokset jumalaisia, kahvi karmeaa.
Tapailin yhtä hurmuria jonkin aikaa, olin kuin Audrey Hebburn istuessani skootterin takana :D
Kerran yritti romanilapsi käsilaukkuni varastaa terminin lähellä, kerjäläiset, köyhät kaupustelijat, puistossa asuva romani nainen pienen lapsensa kanssa, mustaihoinen mies joka oli rakentanut hökkelin ojan pentareelle keitellen purkkiruokaa spriikeittimellä, huumeneula joka oli jätetty kiviadan reunalle, öisin vatikaanin lähellä kadulla nukkuvat ihmiset ja ilmeisesti mafian törkeästi pahimnpitelemä/kidutettu kadulle autosta heitetty mies saivat miettimään elämää...
Rikkaita italialaisa hienoissa muotivaatteissaan, loistoautoja..
Ihmisiä kaikkialta maailmasta, sitä turistien määrää!! Sietämätön helle joka sekoittui saasteisiin heinäkuussa.
Kulkukissat rauniolla, kaskaiden ääni öisin ja ohi hurisutteleva skootterin ääni.
Päivän vilinä ja vilske, illan tunnelma, taitelija joka piirsi minut kehuen kauniiksi. Metro jolla menin uimarannalle, ihmettelin kuinka vesi oli lämmintä. Mukava mies jolta ostin aina uimarantapäiviksi jumalaisen herkullisen täytetyn patongin kauppahallista.
Joskus pelotti, kun melkein myöhästyin muutaman kerran bussista illan hämärtäessä, kuitenkin Rooman keskusta oli öisin turvallinen siellä joskus juhliessani. Ihmiset oli joskus kamalan italialaisa: äänekkäitä, koppavia... Joskus miehet ahdisteli, käveli kadulla perässä kysellen.
Kävelin, kävelin, kävelin, koskaan en ole eläessäni kävellyt niin paljon kuin Roomassa ollessani, se on vain kaupunki jossa tempautuu mukaan, on pakko kurkistaa aina vain seuraavankin kulman taa, nähdä tuokin katu ja joka paikasta löytyy yllätyksiä, ihanaa vanhaa, suikuikulähteitä, kukkia.
Tammi-helmikuussa oli koleaa, yllätyin kylmyydestä.
Työelämän kovuus..kuinka uuvuttavaa...palkatkin on mitä on..
En tiedä mitä ajatella, tästä on jo vuosia mutta sydämmeni ei unohda, joskus ajattelen mennä käymään mutta mutta...pelkään, rakastan liikaa ja sitten..sitten ne huonot puolet...
Italia on suurten tunteiden maa, se ei todellakaan jätä kylmäksi sitä joka sinne hieman pidemmäksi aikaa jää varsinkin jos sattuu olemaan sellainen nuori ja viaton kuten minä olin..