Oon kykllä lopen kyllästynyt kuulemaan juttua koulukiusaamisesta. Suurin osa niistä kiusaamisjutuista on ihan kiusatun omien korvien välissä. Tällä palstalla joku vielä fiksuna vaatii vetämään koulun oikeuteen, jos mussukkaa kiusataan.
Olen tähän ikään mennessä huomannut, että samoja ihmisiä "kiusataan" joka paikassa; koulussa, työpaikalla ja tietty vielä kaveritkin syrjivät.
Olen nyt joutunut työpaikallani käsittelemään tällaista kiusaamistapausta. Kollegaani on hänen omien juttujensa mukaan kiusattu jo koulussa. Ja nyt työpaikalla kiusaaminen on hänen käsityksensä mukaan ihan kauheeta ja kestämätöntä. Ongelma on siinä, että kukaan muu ei mitään kiusaamista ole huomannut. Kollega kokee kaiken työpaikalla tapahtuvan kiusaamiseksi. Tämä on raskasta ja hankalaa. Epäilen, että hänellä on persoonallisuushäiriö. Hän nimittäin tuntee vain yhden persoonapronominin, ja se on:minä. Kaikki tapahtuva pyörii hänen ympärillään.
Olen tähän ikään mennessä huomannut, että samoja ihmisiä "kiusataan" joka paikassa; koulussa, työpaikalla ja tietty vielä kaveritkin syrjivät.
Olen nyt joutunut työpaikallani käsittelemään tällaista kiusaamistapausta. Kollegaani on hänen omien juttujensa mukaan kiusattu jo koulussa. Ja nyt työpaikalla kiusaaminen on hänen käsityksensä mukaan ihan kauheeta ja kestämätöntä. Ongelma on siinä, että kukaan muu ei mitään kiusaamista ole huomannut. Kollega kokee kaiken työpaikalla tapahtuvan kiusaamiseksi. Tämä on raskasta ja hankalaa. Epäilen, että hänellä on persoonallisuushäiriö. Hän nimittäin tuntee vain yhden persoonapronominin, ja se on:minä. Kaikki tapahtuva pyörii hänen ympärillään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
että olisin lopen kyllästynyt, mutta hieman maalaisjärkeä näissä asioissa voisi käyttää. Oman tyttäreni yläasteaikana huomasin että toiset osaa käyttää häikäilemättä hyväkseen tätä. Meidän koulussamme on kiusaamisiin nollatoleranssi, kaikkiin ilmoituksiin puututtiin ja asiat selvitettiin asianosaisten kesken.
Pari tyttöä oli jatkuvasti kuraattorin, opon tai luokanvalvojan luona valittamassa kiusaamisesta. Kiusaaminen oli sitä että heidän mielestään heitä tönittiin naulakoilla, kuiskuteltiin selän takana ja katsottiin pahasti, ei otettu mukaan välituntiporukoihin.
Tahallista tönimistä ei ollut, isossa koulussa ei voi naulakoilla välttyä tönimiseltä. Selän takana ei kuiskuteltu heistä, vaan juteltiin aivan normaalisti. Pahasti ei katsottu. Välituntiporukoihin he eivät edes yrittäneet päästä mukaan, vaan olivat aina kaksistaan. Tätä he onnistuivat jatkamaan reilun vuoden ennenkuin asiat lopulta selvisivät. Sinä aikana luokka onnistui saamaan melkoisen maineen opettajien keskuudessa, myös rehtori meni tähän lankaan ja piti puhuttelua luokalle. Vihdoin yksi aikuinen näki kaiken tämän näyttelyn läpi ja osasi kysyä oikeat kysymykset kiusatuilta ja väitetyiltä kiusaajilta. Siihen asti vain näitä "kiusattuja" oli kuunneltu.
Oma tyttäreni ei ollut kummassakaan porukassa mukana. Kiusaajiin hänetkin meinattiin lokeroida, mutta hänpä otti härkää sarvista ja meni puhumaan tälle toiselle "kiusatulle". Siinä selvisi että toinen "kiusattu" piti vallassaan toista, ja saneli kenestä milloinkin kannellaan kenellekin. Lopulta siis oli oikeasti vain yksi ainoa kiusattu, ja yksi ainoa kiusaaja. Vahvempi sai heikomman mukaansa.
Te jotka näitä tapauksia joudutte selvittelemään niin kyseenalaistakaa ainakin omassa mielessänne ihan kaikki tarinat aluksi. Kysykää, varmistakaa vaikka muilta oppilailta että mikä on oikeasti tilanne. Ja taas kysykää ja jutelkaa, älkää missään tapauksessa uskoko kaikkea sokeasti.
Kerran otin tunnilla luokallani ( 8. lk) puheeksi kiusaamisen ja sitten pyysin nostamaan käden ylös, jos tunsi tulleensa kiusatuksi koulussa. Jokainen nosti kätensä ylös ja kertoi oman tapauksensa. Monia oli kiusattu samana päivänäkin ihan tavalliseen tapaan nimittelemällä, tönimällä, haukkumalla itseä tai perheen koiraa tai hevosta, naureskelemalla, kuiskuttelemalla ja yleensäkin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kysyin lisäksi, että oliko kiusaamisesta tullut paha mieli ja että olisiko aiheellista keskustella siitä. Kaikilta tuli vastaukseksi, että keljuttanut oli, mutta asia on jo käsitelty. Kysyin vielä, että oletteko varmoja, kaikki sanoivat, että varmoja ovat. Kysyin myös sitä, kuinka moni oli ollut kiusaajana lähiaikoina, niin n. 1/3 luokan oppilaista tunnusti ainakin jollakin tavalla kiusanneensa jotakuta tai ainakin kaveriaan. Mielestäni oppilaat, vaikka heitä oli kiusattukin, tulivat tietoiseksi siitä, että kiusaamista valvotaan ja se otetaan esille tarvittaessa ja niin halutessa. Kiusaamiselta ei voi välttyä, mutta sitä voi oppia käsittelemään kuten muitakin arkielämän ongelmia. En ole ollenkaan varma. että uhoaminen ja rangaistukset sinällään ratkaisisivat kiusaamisongelman, mutta valvonnalla ja asiallisella suhtautumisella saadaan kuitenkin paljon aikaan. Tämän sanon 30 virkavuoden kokemuksella.
pidä paikkaansa. Minun koulukiusaamisestani on aikaa tasan tarkkaan kolmekymmentä vuotta. Herään vieläkin yöllä, kun hakkaan kiusaajiani.
Olen ollut työelämässä työntekijänä ja nykyään toimin yrittäjänä. Työhistoriani aikana minua ei ole tasan tarkaan kiusattu ja jos olisikkin, niin varmaan olisin ottanut yhteyttä esimiehiini.
Olen vahvasti sitä mieltä, että kiusaaminen on pahimilla rinnastettava kidutukseen, josta jää kohteelle elinikäisiä vammoja. Eikös kidutuskin ole rangaistava teko, josta viedään oikeuteen
Kun sinä näytät suhtautuvan työntekijöisiisi välinpitämättömästi, niin olisi varmaan parasta katsella jotain muuta työtä ja anta paikka sellaiselle, jolla on enemmän halua puuttua työpaikan ihmissuhde ongelmiin.
Koulukiusaamisesta on julkisuudessa leivottu joku ihmeen muoti-ilmiö. Jos julkisuus alkaa hiipua niin sitten keksitään, että ollaan masentuneita ja kärsitty koulukiusaamisesta, nyyh nyyh ja säälikää kaikki. Tai tavikset ottaa yhteyttä seiskaan ja yrittää kerätä säälipisteitä. Kaikkia meitä on joskus koulussa nimitelty ja jokaiselle on joskus tullut muiden kanssa riitaa. Toiset vaan vetoaa jokaisen vastoinkäymisen kohdalla loppuelämänsä siihen. Jotenkin tuntuu, että saat kaiken anteenksi ja kaikki tekosi muuttuvat ymmärrettäviksi kun vain sanot, että minua on kiusattu koulussa. Kouluampujienkin kohdalla yhtäkkiä uutisointiin lähinnä vain siitä kauheasta kohtalosta eli koulukiusaamisesta. Mitään ei ilmeisesti henkilön päässä noin niinkun muuten ollutkaan vialla?
Toinen mielenkiintoinen juttu on tosiaan tämä aloittajankin huomio. Miksi ihmeessä kiusattujen kohdalla luokan, koulun, harrastuspiirien, asuinpaikan tai työpaikankaan vaihtaminen ei melkeinpä koskaan auta? Ettei vaan henkilössä itsessään ainakin joissakin tapauksissa olisi jotain pientä ongelmaa tai vainoharhaisuutta kiusaamisen suhteen?? (Sanomattakin selvää on, että aina näin ei tietenkään ole! )
Mutta... aika usein kylläkin. Monet kiusatut tuntuvat keskittävänsä koko enrgiansa muiden toiminnan syynäämiseen ja tuntuvat tulkitsevan aivan kaiken kiusaamiseksi. Jos joku erehtyy näköetäisyydellä kuiskaamaan toiselle, on se kiusatun mielestä aina kiusaamista sillä nehän kuiskivat hänestä. Jos joku ruuhkassa tönäisee, on se tietenkin aina tahallista, muuta vaihtoehtoa ei nähdä. Jos joku tavara on koulussa hukassa, on luokan kaikki muut oppilaat piilottaneet sen, omaa huolimattomuutta se ei ainakaan ole. Välkillä ei oteta mukaan yhteiseen leikkiin, mutta eipä kukaan mistään nurkkien takaa jaksakaan aina toista hakea jos oma-alotteisuutta leikkiin osallistumisen suhteen ei ole lainkaan.
Mikään ominaisuus toisessa ei oikeuta aktiiviseen kiusaamiseen ja sen varmasti jokainen järkevä ihminen ymmärtää. Ketään ei voi kuitenkaan pakottaa olemaan toisten kaveri, ei edes lapsia. Emmehän me aikuisetkaan aina kaveeraa kaikkien kanssa. Et varmasti itsekkään työpaikan tauoilla halua viettää aikaa esimerkiksi täysin tuppisuun kollegasi kanssa ja harjoittaa aina yksinpuhelua? Tai jos toinen on aina naama väärin päin, kiinnostaako hänen seuransa? Entä jos ette yksinkertaisesti jaa mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita? Et varmaan myöskään hakeudu väkivaltaisesti tai arvaamattomasti käyttäytyvän tai riitaa haastavan kollegan seuraan, jolta palaa päreet pienimmästäkin asiasta ja jonka seurassa saa aina olla varuillaan. Oletko siis kiusaaja jos hakeudut mieluummin muiden ihmisten seuraan sen kummemmin kuitenkaan kollegaasi syrjimättä? Yksinkertaisesti vietätä vain aikaa mieluummin muiden seurassa jos mahdollista.
Lapsetkin huomaavat tämmöisen yllä kuvatun käyttäytymisen ja valitsevat seuransa sen mukaisesti. Miksi heidän kohdallaan se on poikkeuksetta aina kiusaamista?
Olen opettaja ja puutun poikkeuksetta aina kiusaamiseen jos se on aktiivista juoruilua tai ilkeilyä toista oppilasta kohtaan taikka mitä tahansa fyysistä kiusaamista. Puutun tilanteeseen jos joku tarkoituksellisesti jätetään aina yksin vaikka on yrittänyt päästä mukaan leikkiin.Mutta en pakota ketään olemaan toisen kaveri tai pakota ottamaan mukaan leikkiin henkilöä, joka ihan omalla toiminnaallaan on aiheuttanut sen, ettei häntä jostain syystä leikkiin haluta (riidan haastaminen, väkivaltainen käytös). Tai jos ei toisten oppilaiden pyynnöistä tai ehdotuksista huolimatta halua osallistua vaan nyhvää aina yksin, niin olkoot sitten yksin. Kaikkea ei muut voi tehdä hänenkään puolesta, kyllä joskus on vain todettava että yksin jääminen on oma vika, koki sen kiusatuksi joutumiseksi tai ei.
Nopeasti ihmislapselle käy niin, että kun häntä tarpeeksi potkitaan, hän ajattelee olevansa jotain erityisen inhottavaa. Eikö opettaja maalaisjärjellä tällaista ymmärrä? Sitä kutsutaan minä-kuvaksi. Koulun vaihtaminen ei välttämättä ollenkaan auta, koska lapselle on jo kehittynyt negatiivinen (lue: kielteinen) minäkuva. Se johtaakin siihen, että hänen on oltava varpaillaan alvariinsa ja hän saattaa TULKITA (ymmärtää omalla tavallaan) muiden käytöksen jotenkin johtuvan hänestä. Siitä tuo minäkeskeisyys, haloo. Ja lapsi yksinään jäätyään on saattanut kehittää inhan puolustustavan, josta on kiusaajan ja sivullisten helppo mainita.
Olet näsäviisas pöyhkeä tyhmä idiootti. Kamalaa jos olet todella opettaja etkä ymmärrä tunne-elämästä tuon taivaallista!!!