Kun tässä nyt on keskusteltu näistä erilaisista magian muodoista, niin olisko kellään antaa vinkkiä mitä voisi tehdä parantaakseen ihmisen?
Mitä mieltä olette henkiparantajista ja uskotteko, että ajatuksen voimalla voi todella parantaa jonkun muunkin kuin itsensä?
Mitä mieltä olette henkiparantajista ja uskotteko, että ajatuksen voimalla voi todella parantaa jonkun muunkin kuin itsensä?
Vastaukset 33
Vanhimmat
Ihminen parantaa itse itsensä, mutta tarvitsee välillä hieman avitusta.
Kyseessä on kaksisuuntainen prosessi, jossa parantaja ottaa ensin kantaakseen osan sairaudesta ja toisaalta tuuppaa tilalle omaa elämänenergiansa. Parannusnäytelmään tarvitaan siis aina kaksi aktiivista osapuolta.
Sitten asia riippuu myös sairaudesta. Hampaita ei henkiparanneta vaikka huhu kertookin Niilo Ylivainion aikaisista paranemisista, joissa "Pyhän Hengen voimasta" joku hurskas sai uudet amalgaamit poskihampaisiinsa... :-D
Mutta, mutta... Kun isoisäni makasi kuolinvuoteellaan tajuttomana, välillä kouristellen, tapahtui jotain kummallista. Olin juuri lähdössä sairaalasta ja tiesin etten näkisi pappaa enää elossa. Siksi menin hänen vuoteensa luo ja laskin käteni hänen otsalleen siinä toivossa että voisin vielä viestittää itsestäni jotain sinne syvään tajuttomuuden tilaan.
Näin tehdessäni tuli tunne kuin papan otsa olisi ollut kylmä jäälohkare, jota käteni lämpö hiljalleen alkaisi sulattaa. Tunsin miten "jokin" voima virtasi minusta. Se tuntui hemmetin hyvältä!
Äkkiä pappa lakkasi kouristelemasta, rauhoittui, avasi silmänsä ja hymyili! "Sinulla on kyllä kuumat kädet", sanoi pappa.
Pitkän sekavan tajuttomuusjakson jälkeen pappa olikin yhtäkkiä selväjärkinen eikä näyttänyt kärsivän edes kivuista. Jätin hänelle siinä hyvästit kaikessa rauhassa. Seuraavaana päivänä hän kuoli.
Sairaus on mahtava vastustaja. Jokainen parantumisprosessi on taistelu, jossa vain toinen voi voittaa. Ei ole olemassa mitään varmaa kaavaa miten toimia vaan jokainen taistelu käydään uusin asein ja uudessa tilanteessa. Usein se sairaus on liian mahtava vastustaja. On pakko antaa periksi ettei itsekin sairastuisi - tai sairastuttaisi muita. On pakko luovuttaa ja hyväksyä tilanne sellaisena kuin se on.
Elämästä kannattaa taistella mutta se ei saa muodostua elämän sisällöksi.
Kuinka voi ottaa kantaakseen osan toisen sairaudesta?
En ole mikään shamaaniparannuksen asiantuntija, mutta idea on periatteessa tämä: sairaus on henkinen häiriötila (psykosomaattinen aina -enemmän tai vähemmän) ja tämä häiriötila pitkään jatkuessaan aiheuttaa oireita fyysisissä toiminnoissa, jotka taas jatkuessaan laukaisevat itse sairauden oireineen.
Kipulääkkeillä voidaan vaikuttaa sairauden oireisiin, tulehduslääkkeillä itse sairauteen, korjaavalla lääkityksellä ja elämäntapojen muutoksilla fyysisiiin syihin, mutta vasta henkisen tilan muutoksella (oivalluksella) itse sairauden syyhyn.
Useinkin sairauden puhjetessa on enää myöhäistä vaikuttaa itse syy-yhteyteen (jota korjataan parannusnäytelmän keinoin). Sen sijaan voimme yrittää vaikuttaa sellaiseen henkisen tilan muutokseen, joka aikaansaisi paranemisprosessin alkamisen. Koskaan ei siis ole liian myöhäistä oivaltaa. Tässäkin jälleen kerran kaiken a ja o on potilaan ja parantajan välinen yhteistyö.
Jos potilas ei ole yhteistyöhaluinen, kuten olen ymmärtänyt, ovat keinot aika vähissä ja mahdollisuudet pienet. Mutta ei kaukoparannus ainakaan huonommaksikaan tilannetta vie, joten miksipä ei!
Entisajan noidat imivät "käärmeen myrkyn" sairaasta ja kuppasivat "pahan veren". Nykyajalle tyypilliseen tapaan nämä on ymmärretty yleensä taikauskoisena hölmöilynä, jossa fyysisessä reaalitodellisuudessa on luultu voivan juoksuttaa sairaus pois veren myötä.
Kyse molemmissa tapauksissa on kuitenkin rituaalisesta parannusnäytelmästä. Symboliikasta, jossa esim. kuppaamisen kautta on konkretisoitu potilaalle henkinen paranemisprosessi prosessi. Siis kuppaus ei ole suoranaisesti parantanut sairautta fyysisesti, vaan on konkretisoinut potilaan mieleen tämän oman prosessin.
Shamanistisen parannusnäytelmän idea on samanlainen kautta maailman: parantaja imee sienen tavoin "pahan hengen", sairauden tilan, vahvempana ja terveempänä kestää sen ja sitten tuhoaa rituaalisesti. Tilalle shamaani puhaltaa terveen hengen, jonka hän useimmiten konkretisoi savun kautta. Siis "pyhä savu" - eli tupakka!
Trad.noituuden metodien mukaisesti koko kuvio olisi jotain tällaista:
1) Etsi potilaan kuva tai hänelle kuuluva esine, johon voit keskittää mielesi. Kuva tai esine toimii tällöin ikonin tavoin kanavana sairaaseen.
2) Valitse uhri. Jokin potilaan sairautta kuvaava symboli, jonka tuhoat istunnon päätteeksi. Voit tehdä symbolin myös itse. Tee esimerkiksi maalaus, jonka miellät esittävän hänen sairauttaan. Tai veistä vaikka puu-ukko.
3) Hiljenny. Meditoi.
4) Keskitä mielesi potilaan kuvaan ja visioi hänet mielessäsi. Kuvittele sairaus esimerkiksi potilaan sisällä olevaksi jääklöntiksi, jota omalla energiallasi alat sulattaa.
5) Sytytä tupakka. Kun jääklöntti alkaa mielessäsi sulaa, ime sulanut "sairauden vesi" tupakan kautta savuna sisääsi. Puhalla savut ulos "uhriisi". Jatka tätä kunnes olet sulattanut koko klöntin.
6) Polta uhrisi.
7) Pidä tauko. Kerää voimia. Syö vaikka hedelmä ja juo puhdasta, kylmää vettä. Kun tunnet olosi taas vahvaksi ja terveeksi, sytytä uusi tupakka. Puhaltele nyt pyhää parantavaa savua potilaan kuvaan ja lähetä hänelle mielessäsi parantavia ajatuksia joka henkosella.
Pyyhi lopuksi potilaan kuva puhtaaseen veteen kostutetulla liinalla ja aseta kuva huoneesi kunniapaikalle. Sitten vain toivotaan parasta.
Selittämäni metodi noudattaa pitkälle etelämerikkalaisilta kollegoilta kuulemiani menetelmiä. Siellä intiaanien keskuudessa nimenomaan tupakansavulla on tärkeä maaginen merkityksensä. Tosin omatkin sukulaiseni kasvattivat kyllä kessua samaan tarkoitukseen, joten ei se täälläkään tuntematon asia ole ollut.
Olen samaa mieltä kuin Rödfinne siinä, että sairaudet ovat jonkinlaista häiriötilaa ihmisen psykofyysisessä kokonaisuudessa, vaikkakaan kaikkea ei ole helppo selittää siltä pohjalta, esim. perinnöllisiä, geneettisperäisiä sairauksia. Toki aina voi vedota karmaan tai esi-isien pahoihin tekoihin, jos on sinne päin kallellaan… Itse en varsinaisesti paranna ketään, mutta teen kyllä pyynnöstä shamaanimatkan ja käyn kysymässä vaivoihin neuvoa pyytäjän auttajahengeltä. Menetelmä on yksinkertainen, lähden matkalle, tapaan oman apuhenkeni, kerron sille asiani, ja se joko vie minut kysyjän auttajahengen luo tai käy hakemassa sen luokseni. Sitten vain keskustelen auttajahengen kanssa. Tärkeintä on olla hyvin avoin ja luvata viedä kysyjälle kaikki vastaukset, olivat ne kuinka omituisia hyvänsä. Omituisia ne nimittäin enimmäkseen ovatkin. Palattuani matkalta kerron saamani vastaukset kysyjälle. Hän saa sitten itse päättää tekeekö niin kuin hänen apuhenkensä on sanonut. Useimmat taitavat jättää neuvot noudattamatta, mutta olen kuullut ilahduttavista seuraamuksista niiltä, jotka ovat kokeilleet saamaansa neuvoa.
Minusta kyseessä on oivalluksen saaminen, ja sen saatuaan parantumisprosessi lähtee itsestään käyntiin. Mitä omituisempi apuhengen antama neuvo on, sitä suurempi mahdollisuus on saada aikaan liikettä sisäavaruudessaan ja siten tehdä tilaa oivalluksen syntymiselle.
Kerron esimerkin apuhengen antamasta vastauksesta. Muuan mies poti selkävaivoja. Tein matkan hänelle, ja hänen apuhenkensä neuvoi että hänen pitää rakentaa puulaatikko, täyttää se tietynlaisilla kivillä jotka hänen pitää etsiä asuinpaikkakunnaltaan ja jotka hän tunnistaa kyllä löytäessään, ja valmistaa sitten itselleen makuusija laatikon päälle. Sitten hänen pitää maata siinä useita tunteja kerrallaan. Kuten varmaan arvaatte, mies ei noudattanut neuvoja. Jälkeenpäin kuulin, että sillä paikkakunnalla todella esiintyy jotain erikoista kivilajia, en nyt muista mitä, joten jos mies olisi vaivautunut rakentamaan laatikkonsa ja etsiskelemään siihen oikeanlaiset kivet, hän olisi hyvinkin voinut saada selkänsä paranemaan jo yksin nähdessään vaivaa terveytensä eteen. Ja ehkä ne kivet olisivat säteilleet jotain voimaakin, mene tiedä. Tämä vastaus oli itse asiassa hyvinkin yksiselitteinen, usein ne ovat melko käsittämättömiä ainakin itselleni, mutta niitten tarkoituskin on avautua nimenomaan sille joka matkan pyytää tekemään, hänen auttajahenkensähän ne antaa.
Mitä tulee pyytämättä parantamiseen, sitä en tekisi suurin surminkaan (jos vaikka pystyisinkin, mitä epäilen). Ylipäänsä kaikenlaiset energian lähettelemiset pyytämättä ovat minusta epäilyttäviä, mukaan lukien siunaukset ja esirukoukset. Mistä sitä tietää vaikka tulisi siten puuttuneeksi kohtalokkaalla tavalla johonkin ihmiselle tärkeään kehitysprosessiin? Mutta jos ihminen pyytää apua, se on merkki siitä että hän on päässyt siihen pisteeseen että avusta voi olla enemmän apua kuin haittaa.
Kiitos Rödfinne!
Kokeilen jo tänään tuota metodia.
Toissailtana keskityin kaukoparantamaan ja häätämään tautia pois, sattumaa vai ei, minulle iski noidannuoli selkään jota minulla ei koskaan ole ollut. Olisinko vahingossa onnistunut ottamaan osan tautia itseeni, vai tuliko nuoli oikeaan osoitteeseen! :-D Ja kuka teistä sen ampui?
Tämä henkilö oli kyllä eilen virkeämpi ja positiivisempi kuin paria päivää aiemmin, joten uskon, että energioista on jotakin hyötyä ollut.
Lue ortopedi Antti Heikkilän kirja "Selän viisaus" (ei ole kummoisenkaan paksu, nopealukuinen siis). Se on hyvä paitsi oman selkäsi kannalta myös siksi, että siinä jotenkin tiivistetysti ilmenee mistä sairaudesta TODELLA on kysymys.
Tuon kirjan jälkeen on aika vaikeata leimata esimerkiksi kansanparannusta, noituutta, shamanismia silkaksi hölynpölyksi.
Osaan kyllä shamanistisia tekniikoita, mutta näen nämä tekniikat pikemminkin apuvälineinä, portteina omaan intuitiiviseen ratkaisuntekoon. Joskus ne tuntuvat turhankin mekanistisilta ja varsinkin pitemmissä prosesseissa en ole enää varma, olenko sekoittanut omaa loogista pähkäilyäni ratkaisuehdotukseen. Mieli kun suodattaa pähkähullut ehdotukset jotenkin konservatiivisempaan kuosiin.
Intuition käyttöä voi todella opiskella muutenkin kuin shamanismin kautta. Olen törmännyt jopa harjoituksiin joissa voi treenata intuitiivista ratkaisuntekoa. Kokeilin tekniikkaa mm. eräässä älykkyystestissä ja sain intuitiivisella tekniikalla paremman tuloksen kuin loogisesti päättelemällä! Se viimeistään vakuutti itseni intuition käyttökelpoisuudesta.
Heikkilä kirjassaan "Selän viisaus" kertoo tapauksen, jossa hän lääkärin ominaisuudessa määräsi intuitiivisesti potilaalleen lääkkeeksi koiran! Potilas hankki otuksen ja hänen koko elämäntapansa muuttui tuon koiran myötä - ja sairaus kaikkosi.
Näyttää siltä että sinun tekniikkasi on toimia jonkinlaisena mediumina, jätät ratkaisun potilaan tehtäväksi. Kertomillasi asioilla todella saattaa olla merkitystä kuulijan kannalta, mutta oletko varma että hän osaa itse tulkita kuvastoa ja kieltä?
Minun "auttajahenkeni" eivät ikävä kyllä ole järin selväsanaisia. He visualisoivat kaiken. Ihan kaiken. Siinä sitä onkin vääntämistä. En osaa neuvoa "tee niin" tai "tee noin". Kertoessani näkemääni kuvastoa "potilas" yleensä itse peilaa omaa elämäänsä suhteessa noihin visioihin. Jutustelun myötä pyrin löytämään vaihtoehtoisia "kuvakulmia" tuon vision tarkastelemiseksi. Symbolien kautta potilas tekee oivalluksia omaan elämäänsä liittyen ja näkee ongelmansa ehkä uudesta kehityskelpoisemmasta vinkkelistä.
Potilas parantaa siis itse itsensä. Minä olen vain prisma, joka muuttaa kuvakulmaa ja jakaa valon eri väreiksi, jolloin niitä on helpompi tarkastella analyyttisemmin.
Kuka muu sen ratkaisun voi tehdä kuin potilas itse? Hevosen voi taluttaa veden ääreen muttei pakottaa sitä juomaan. Sama juttu ihmisten kanssa. Minusta on yks hailee mitä he tekevät välittämilläni neuvoilla, koska ylipäänsä en piittaa ihmisistä paljoakaan, minulle he jäävät ikuiseksi arvoitukseksi. Auttajahengen antamissa neuvoissa on se viisaus, että niitten pohtiminen antaa oivalluksia, mitä oudompi juttu sitä parempi tulos - siis jos vaivautuu niitä miettimään. Ellei - auttaisiko jonkun toisen antama selitys? Ehkä joitakin mutta tuskin kaikkia.
.....hei hauska kuulla kokemuksestasi.....minunkin pappani/vaarini jotenkin "oudosti" piristyi vahan ennen kuolemaansa, kun naki minut pitkan tauon jalkeen.....hankin oli jo sairaalakunnossa.....emme nahneet kovin usein ja siksi tuo "viimeinen kerta" oli ilmeisesti sitakin tarkeampi.....vaikka haneen oli pumpattu ties mita laakkeita, hankin koki jonkin ihmeellisen "selvajarkisen hetken".....ja piristyi ainakin hetkeksi silminnahden.....
En nyt halua ylikorostaa itseani....veikkaan vain, etta minusta lahti kuitenkin jotain "energiaa", joka piristi hanta ainakin hetkeksi tuskiensa ja laakehoyryn keskella....
Myohemmin kuolemansa jalkeen han tuli uneeni lohduttamaan minua kun minulla oli vaikeaa....
Joskus ihmisista tulee laheisempia kuoleman jalkeen kuin heidan elaessaan.....
Erään sukulaisen edesmennyt isoäiti olisi halutessaan parantajakyvyn eräältä parantajalta. Hän ei huolinut sitä, koska se kuulemma on myös liian "painava taakka".
Kaukoparantamisesta ei ollut koskaan juttua.
Tässä tapauksessa parantamisen lahja "luovutettiin" sopivan kykyiselle ihmiselle. Taitoja ei siis voinut opetella.
Kyllä kai se toimii, mutta ei se ihan helppoa ole saati varmaa. Kerran olen onnistunut "kanavoimaan energiaa" parille potilaalle, jotka raportoivat erityisen hyvästä olosta vielä seuraavana päivänäkin, mutta toisaalta seuraavan kerran kun yritin samaa minä vain pyörryin itse ja olin oksentaa, enkä päässyt edes ylös lattialta vähään aikaan. Kyllä tässä systeemissä siis joku perä täytyy olla, mutta damn if I know it.
Mielestäni ajatuksen voimalla ei voi parantaa (tai tehdä mitään muutakaan), vaan tärkeää on aikomus. Usein ajatus vain edeltää aikomusta, ja siksi vaikuttaa siltä, että ajatus sai jotakin tapahtumaan, vaikka tosiasiassa se oli aikomus.
:a:
Olen tehnyt niin, että keskityn ja alan ajatella ko. ihmistä. Saatan mumista ääneen toivomuksia tai sitten vaan mietin mielessäni kuinka positiivista energiaa virtaa minusta tähän toiseen ihmiseen, lähinnä elämänhalua ja uskoa.
Kuinka sinä sen teet? Kuinka aiot?
>> Kuinka aiot? >>
Niinpä! Kuinka aiotaan? Helvetin olennainen kysymys, jota harvoin käsitellään. Näkemyksiä?
Itse olen tullut siihen tulokseen, että aikominen ja päättäminen on sama asia. Päätät jotakin, mitä ikinä siitä seuraakaan, mitä ikinä se maksaakaan, vaikka se olisi viimeinen tekosi. Silloin todellakin aiot, etkä vain meinaa.
:a:
Se mitä ei voi nähdä, ei ole välttämättä silti olematonta, eikä tarvitse vedota johonkin epämääräiseen "ajatuksen voimaan".
Keskityin kerran parannusmielessä (kauko-) äitiini kun hänelle oli suoritettu kohdunpoisto. Lääkäri oli sanonut hänelle että hän oli parantunut normaalia nopeammin. Kissani puolestaan ontui kerran päivätolkulla, ja käytin healing-tapaa (käden päälle paneminen) sen tassuun, keskittyen. Seuraavana päivänä se ei ontunut.
En ole varma johtuivatko paranemiset minusta, sillä tuon koommin en ole saanut mitään aikaan, enkä varsinkaan itseni suhteen. Olen kuitenkin toisinaan kokenut käsistäni säteilevän energiaa, kun keskityn. Erityisen voimakas tämä kokemus oli useita vuosia sitten, kun pitelin kummassakin kädessäni vuorikristallia ja yritin keskittymisellä parantaa erästä sairauttani. En onnistunut, mutta jokatapauksessa koin yhtäkkiä tulleeni tilaan, jossa kaikki ongelmat olivat poissa ja vallitsi ilo ja sisäinen kultainen valo. Kun kokemus päättyi, tunsin ikäänkuin vajoavani alaspäin, ts. olin kenties ollut osittain kehostani irronneena, tai kokemus oli kruunutsakraan liittyvä.
Itse siis suosittelisin lämpimästi kokeilemaan healingia ja jalokiviterapiaa, luulen ettei se ole niin kauhean vaikeaa, koskapa tällainen melko kyvytön tuhertelija kuin minäkin sellaiseen on vähän kyennyt.
(Olen kuin auto, jota on yritetty käynnistää jo vuosia. Kamala rutkutus lähtee ja välillä kuljetaan vähän matkaa, mutta sitten tyssää taas.)
Joku on tosin tainnut jossain sanoa ettei parantaja kykene parantamaan itseään.
Onko sinulla tietoa kuinka nuo kristallit voimistavat energioita? Onko se siis kokemuksesi mukaan tehokkaampaa apuvälineiden kanssa kuin ilman?
Itsekin olen vain tätä kaukoparannusta yrittänyt saada toimimaan, ongelma on siinä että parannettava ei usko, ja hän soittaisi valkotakkiset jos menisin pitelemään kättäni hänen päällään! :-)
Varsinaisesti en *tiedä* miten kristallit toimivat, mutta minulla on ajatus että ne toimisivat ikäänkuin suurennuslasina, ts. voisivat keskittää ja voimistaa ihmisen säteilemää energiaa. Kaiketi kunnolliset prisman muotoiset olisivat parhaita, itse koin kohottavan energian pelkillä pyöröhiotuilla kivillä. Tästä onkin jo pidemmän aikaa kun olen viimeksi pidellyt kylmää kiveä, joka alkaa tuntua pistelevän lämpimältä käsieni välissä tai kämmenen päällä. Häätyypä kokeilla joskus... Muuan ihminen eräässä kirjassa väitti saaneensa palovammoja kivien käsittelystä, koska oli niiden kanssa duunannut jo Atlantiksella. Mutta tämähän on tietysti New Age -genreä, kiinnostaa ketä kiinnostaa.
On kaikenlaisia kiviterapia-oppaita, joissa neuvotaan minkä sortin kiviä kannattaa käyttää mihinkäkin. Nämäkään kirjat eivät taida kertoa miten kivet vaikuttavat, siis millä mekaniikalla. Mutta sehän juuri sitten onkin sitä MAGIAA, että ei tiedä... Kai... :P
Kyllä apuvälineet voivat olla suureksi hyödyksi, jos parantaja tai parannettava pystyy helpommin uskomaan parannustapahtuman onnistumiseen niiden myötä. NA-kirjoissa on myös ollut viitteitä siihen, että muinaisessa Egyptissä tai Atlantiksella olisi käytetty eräänlaisia energian "johtimia" ohjaamaan energiaa potilaaseen, tästä myöhemmin idea "taikasauvausta"... (Elisabeth Haich: Vihkimys)
Muistelisin parantajien sanovan ettei kaukoparannuksesta tarvitse kertoa potilaalle, mutta kannattaa kysyä hänen sielultaan lupa saako parannuksen suorittaa. Jotkut sielut hyötyvät enemmän sairastelusta. Voi vaikka rukoilla että "NN:n henki, ota tämä välittämäni parantava energia vastaan jos tahdot".
Ja kannattaa aina muistaa ettei parannus tarkoita sitä että parantajan pitää menettää oma terveytensä. Parantajan täytyy ottaa energiaa vastaan kosmokselta, ilmeisesti tulla ikäänkuin kanavaksi jota kautta energia virtaa... Se energia joka kuuluu kaikille. Tai sitten voi vahvistaa potilaan omaa energiaa...
Kyllä tästä aiheesta varmaan löytyy paljonkin kirjallisuutta.
Olen silloin tällöin seurannut mielenkiinnolla täällä.Uskaltaudun (varovaisesti)kertomaan omasta arvauksestani parantamis-ilmiöön. Itselläni olisi sellainen kutina,että jotenkin avainasemassa on oikea,syvä myötätunto.
Jos pyrkii aidosti ymmärtämään toista ja ottamaan osaa hänen tuskaansa,pystyy ikäänkuin lähettämään positiivista energiaa toisen avuksi.Taisi olla nyt itsestään selvyyksiä,mutta ehkä olette jo tottuneet niihin.
Minusta tämä oli hyvä kannanotto aiheeseen. Usein magiasta puhuttaessa ihmiset muuttuvat tuntevista ja inhimillisistä ihmisistä legoaivoisiksi fantasia-insinööreiksi, jotka eivät osaa selittää mitään käyttäen arkikieltä tai ns. tavallista ymmärrystä ja tietoa.
Ihmeparantumisista erillään, on aivan itsestäänselvää, että aito myötätunto parantaa, todella voimakkaasti, varsinkin tiloja jotka ovat pohjimmiltaan psykosomaattisia. Onko se magiaa, on mielenkiintoinen (mutta turha?) kysymys, kun tarkoituksena on vain kohentaa jonkun oloa.
Shamanistinen parantaminen on sitten oma lajinsa. Rödfinne tietänee siitä täällä eniten.
Itse en osaa parantaa magialla, vaan harjoitan aivan tavallista apua antavaa keskustelua, tunteiden psykologiaa (mystisellä vivahduksella), hierontaa ja akupainantaa, ravintoterapiaa ja kerron meditaation hyödyistä, mikäli joku ystäväni tarvitsee jotakin tämäntyyppistä apua. Mielestäni auttaminen on erittäin tyydyttävää myös itselleni silloin kun voin oikeasti olla jollekin avuksi. Toisaalta odotan myös ystäviltäni huolenpitoa vastavuoroisesti.
Tällaisilla jutuilla ei ole paljoakaan tekemistä ainakaan sellaisen magian kanssa jota minä harjoitan, ellei sitten kaikkea tarkoituksenmukaista toimintaa lasketa magiaksi (en laske).
Oli miten oli, eihän tarvita mitään poppakonsteja jos on tavallisiakin menetelmiä olemassa. Magialla tulisi mielestäni parantaa ensisijaisesti magian itsensä aiheuttamia ongelmia...
Onko meditaatio magian tai noituuden harjoittamista? Ehkä jossain mielessä kyllä, toisaalta ei. Magiahan ei ole yhtä kuin mikä tahansa itsehoitomenetelmä. Toisaalta, usein magiaksi kutsutaan kaikkea sellaista tekemistä, jossa oman mielen toiminta on avainasemassa.
Toinen näkemys on, että magia on kommunikaatiota, ja että kaikki maailmassa on kommunikaatiota, ja että magian asteen määrittää vain kommunikaation laatu. Sikäli magialla ei ole mitään rajaviivaa, vaan kaikki on magiaa siinä suhteessa kuin se on ihmisen oman mielen ulottuvissa.
Päivän bonus-anekdootti: Jos puhut jumalalle, se on psykologiaa, mutta jos jumala puhuu sinulle takaisin, se on skitsofreniaa. Jos jumala parantaa sinut taudeistasi, se on theurgiaa.
Tämä menee nyt jo vähän sivuun aiheesta, mutta ehkä tästä joku saa jotakin ajatuksentynkää. Välillä täytyy antaa mennä vaan eikä jäädä miettimään näitä viestejä pitkäksi aikaa.
:a:
>>Magialla tulisi mielestäni parantaa ensisijaisesti magian itsensä aiheuttamia ongelmia...>>
Hyvä pointsi. Sukuni noidat toimivat toimivat juuri tällä saralla - "näkemisen" lisäksi - ja tästä on itsellänikin eniten perinnetietoa. Välillä metodit tosin olivat tosi kummallisia ja niihin oli vaikea löytää selitystä.
Mutta mitä on "magian itsensä aiheuttama"? Toki kiroukset ja vastakiroukset ovat selvää pässinlihaa, mutta mielestäni "magia" tässä tapauksessa saattaa olla myös vuosia kestänyt kieroutunut suhde johonkin ratkaisemattomaan elämänkysymykseen joka hiertää ja hiertää, kunnes tuloksena on psykosomaattisperäinen sairaus.
Itse opin aivan helvetisti omasta syövästäni. Se, jos mikä oli psykosomaattista. Se myös jätti minuun merkkinsä: kannan ylpeydellä omaa "Stigma Diaboliani". ;-D
Oliko syöpäsi pahanlaatuinen ja kuinka selvisit henkisesti siitä? Kuinka tappelit vastaan? Oliko pitkä paranemisprosessi?
Pahanlaatuinen, mutta onneksi paikallinen. Erittäin harvinaista laatua. Levitessään olisi saattanut tosin tehdä todella pahaa jälkeä.
Selvisin siitä helvetin mukavan kirurgin ansiosta, jonka kanssa heitimme aiheesta läppää keskenämme aina ennen operaatioita. Aika sysimustaa huumoria välillä.
Pahinta oli epätietoisuus, kun kerran luuli että leikkauksen jälkeen olisi tuholainen tiessään, niin eikö mitä: jonkin ajan kuluttua tulee patologin lausunto että sassiin takasi pilkottavaksi! Tämä tapahtui kolme kertaa.
Hyvä suhde syöpään on tehdä siitä seuralainen. Ulkoistaa se. Tehdä siitä, jos ei nyt ihan frendi, niin kumppani ainakin. Opettaja.
Monet (esim. rintasyöpäpotilaat) käyttävät vastaavanlaista "tappelumetodia" kuin aikaisemmin neuvomani. Syöpä konkretisoidaan mielessä jääpalan kaltaiseksi möykyksi jota hoitojen ajan mielessä "sulatellaan".
Oma taisteluaseeni oli musta huumori. Nuoruudessa lukemani vonnegutit toivat mieleeni hirtehisiä pätkiä elämästä syövän kumppanina. Niistä olisi voinut kirjoittaa vaikka kirjan. Ihan kuin "Viivi ja Wagner": "Syöpä ja Mä".
Erittäin terapeuttista oli mielestäni se, kun ajattelin syöpää nimenomaan psykosomaattisena sairautena. Pohdiskelin että syöpään on pesiytynyt vuosikymmenen ahdistus ja vitutus vääränlaisesta työstä ja vääränlaisista "työkavereista".
Ja todentotta: leikkausten myötä oloni parani. Aivan kuin kirurgin veitsi olisi poistanut vähä kerrallaan sisältäni myös ahdistuksen ja vitutuksen! Kun operaatiot olivat ohi, tunsin oloni äärimmäisen energiseksi ja iloiseksi.
Toipilaana päätin itselleni vakaasti että en suostu vittuuntumaan tässä elämässäni enää mistään. Ja jos jokin alkaa hiertää duunissa tai muuten vaan, niin ihan oman itseni takia heitän pyyhkeen kehään ja lähen meneen. Ei ole johtanut katastrofeihin sekään.
En ota kontolleni enää siipeilijöitä. En suostu alistettavaksi enkä hyväksikäytetyksi. En halua olla enää valittavien narsistien paskasankona. En hyysää enää juoppoja kavereitani, enkä pelasta heitä idioottimaisista tilanteista joihin väen väkisin hakeutuvat. Kun joku ihminen alkaa vituttaa, kartan hänen seuraansa.
Syöpä opetti sen että tämä rajallinen aika on tarkoitettu elämiseen eikä toisten ihmisten miellyttämiseen.
Koska syöpä oli onneksi niin paikallinen, oli paranemisprosessi helppo. Sen se kesti mitä nyt isohkot haavat ja ruhjeet muutenkin. Henkisesti tunsin taas että syöpä paransi minut. Pisti kapuloita rattaisiin ja kaatoi kivireen.
Miten kuvailisit hoitosuhdetta kirurgin kanssa? Oliko hän innostava ja piristävä? No, lienee turha kysymys, kai heissäkin on erilaisia persoonia.
Sepä se. Se kun voi uusia. Sitten kun kasvain on poistettu, alkaa vasta todellinen kamppailu.
Saitko syöpälääkitystä tai poistettiinko sinulta imusolmukkeita?
Kiitos muuten hyvistä neuvoista.
>>Miten kuvailisit hoitosuhdetta kirurgin kanssa? Oliko hän innostava ja piristävä?>>
Kyllä. Erittäin piristävä naisihminen! Hän oli saman ikäinen kuin minä ja läpänheitto käsitteli kaikkea mahdollista rock-staroista muumioihin. Varma otteissaan. Hän oli johtava kirurgi ja koko hoitosuhteemme kivijalka oli armoton vittuilu ympärillä pörrääville opiskelijoille... ;-D
>>Sepä se. Se kun voi uusia. Sitten kun kasvain on poistettu, alkaa vasta todellinen kamppailu.>>
Sitä ei kannata niin hirveästi murehtia. Syöpä elää murheesta. Tuttavani on elänyt syöpänsä kanssa vuosikymmeniä. Hän tietää ettei koskaan parane. Käy leikkauksissa säännöllisesti, mutta viettää muuten normaalia ja tasapainoista elämää.
Tuttavapiirini rintasyöpäpotilaat ovat kaikki selvinneet hengissä. Välillä oksentelivat ja hiukset lähti, mutta nyt mennään taas kahta kovempaa. Mielenkiintoista sinänsä: kaikki ovat muuttaneet elämäntapaansa aika radikaalisti harmonisempaan ja inhimillisempään suuntaan sairauden jälkeen.
Yksi näistä ystävistäni oli todella pahassa tilanteessa kun syöpä oli levinnyt imusolmukkeisiin ja ympäri kroppaa. Hän kuitenkin selvisi. Myi menestyneen yrityksensä ja ryhtyi auttamaan vähempiosaisia - siis tulematta uskoon.
>>Saitko syöpälääkitystä tai poistettiinko sinulta imusolmukkeita?>>
Ei. Selvisin vähällä kun tajusin olla ajoissa liikkeellä.
Tuntuu mauttomalta alkaa rääpöstellä tässä asiaa jonka olet omakohtaisesti kokenut ja kärsinyt, mutta minä nyt olen tällainen armoton ajattelija joka mieluummin sivuuttaisi tunteet...
Olin kerran eräällä luennolla, jolla muistaakseni Pekka Suominen(?) kuvaili miten sairaudet voivat näkyä etukäteen unissa... Jos naiselle oli tulossa oikean rinnan syöpä, tuli tietynlainen uni; vasemman rinnan syövästä tuli toisenlainen uni. Ja kumpikin syöpä saattoi johtua eri asiasta.
Näitkö mitään varoittavia unia tai muuta kamaa ennen sairastumistasi?
Entä koetko, että syöpäsi oli eräänlaista kapseloitunutta katkeruutta ja vihaa? Tai jotain muuta tunnetta?
Ovatkohan syövät ennenkaikkea sellaisten ihmisten tauteja, jotka yrittävät loppuun asti miellyttää muita ihmisiä... Ja silloin heidän kehonsa kapinoi ja yrittää kasvattaa jonkin ulokkeen jotta kokonaispersoonallisuus saisi edelleen ilmaista itsensä (multipersoona > monta ruumista) TAI sitten keho yrittää kapseloida sen tunteen, kuten edellä tuumailin.
(Omalla kohdallani kaikki vitutus näyttää aina ennemmin tai myöhemmin johtavan ison pyörän heittoon. Mutta jos tässä elämässä kuolisin syöpään, niin enpä olisi kauheasti hämmästynyt. Uskon kuitenkin eläväni yli 80-vuotiaaksi... Saa nähdä sitten.)
Kiitos kauniista sanoista.
Aiheeni taitaa luiskahtaa sivuun varsinaisesta keskustelun aiheesta,anteeksi siitä.
Jäin pohtimaan mikä on on "oikeasti" maagista parantamista?Missä kulkee se raja?Mielenkiintoista,mutta totisesti turhaa.Sillä ei liene väliä auttaako ystävää lähettämäsi positiivinen energia,hieronta,kristallit vai henkimatka tai näiden kaikkien summa,kunhan apu löytyy.
Itse en voi kehuskella omaavani mitään maagisiä kykyjä,mutta ehkä ikäänkuin maallikkotason lievittäjä voisi olla sopivin määritelmä.
Monet ovat sanoneet(usein hieron jumissa olevia ystäviäni),että minulla on lempeä,rauhoittava ja hyvää tekevä kosketus.Tiedä häntä,mutta noita kommentteja on tullut vain silloin,kun itse olen täysin keskittynyt toisen tilanteeseen,läsnä.
Siitä olen itsekseni tullut siihen päätelmään,että kyky elää myötä on parantamisessa lähtökohta.
Koskettaessa toista samalla "hieroo/koskettaa myös toisen sielua.Tunteiden solmut saattavat parhaassa tapauksessa höltyä hieman,ehkä jopa aueta.Edellyttäen aikamoista luottamusta,kommunikaatioita.Miltä tämä kuulostaa? Voisiko maagiseen parantamiseen liittyä ikäänkuin tunne,tahto ja mahdollinen rituaali,joka kanavoi tunteen tahdon avulla?
Olipas nyt vähän sekainen sepustus,huh huh.
Tuo kysymyksesi ei ollut minulle osoitettu, mutta vastaan omalta kohdaltani ja selvennän hieman tilannetta.
Eli lähisukulaiseni sairastui syöpään ja kuulin diagnoosin viime torstaina. En juurikaan muista mitään viimepäivien tapahtumista, lienee kropan oma suojamekanismi.
Näin jonkunaikaa sitten, ennenkuin ko. henkilö meni tutkimuksiin, sellaista unta jossa alaleuassa oleva takimmainen hammas oli kipeä. Menin siitä lääkäriin, hammas heilui ja siinä oli ammottava reikä. Jokatapauksessa lopputulos oli se, että hammas saatiin korjattua ja se parani entiselleen.
Liekö näillä asioilla ollut jonkinlainen yhteys...
Olet oikeassa. Pohdiskelin eilen illalla kirjoitustasi ja Agwé ehti kirjoittaa jo samansuuntaista kuin mitä minäkin olisin sanonut.
Hammas on vanha ja tunnettu symboli unissa. Hampaan rikkoutuminen tarkoittaa sairautta. Hampaan putoaminen kuolemaa. Jos hammas saadaan korjattua, niin hyvältä näyttää siltä osin. ;-)
Hammasunet ovat perinteisesti enneunia. Ystäväni näki kerran unen, jossa hänen suustaan putosi hammas. Tuo hammas oli kummallisen näköinen ja muotoinen, pitkä ja helvetin teräväreunainen.
Seuraavana päivänä hän söi uunissa lämmittämäänsä pizzapalaa. Kesken ruokailun hänelle tuli outo tunne, että tuossa itse valmistetussa pizzassa ei ollut kaikki ihan kohdallaan. Hieman täytteitä haarukalla pengottuaan taikinan keskeltä löytyikin isokokoinen lasinpala, pitkä ja terävä - samanmuotoinen kuin unessa ollut hammas.
No niin mäkin olen kuullut. Mä nyt vaan toivon että uni toteutuisi niiltäosin mitä korjaamiseen tulee.
>>Näitkö mitään varoittavia unia tai muuta kamaa ennen sairastumistasi?>>
Sairastuminen oli vuosien prosessi. Menin lekuriin melkeinpä vahingossa muissa asioissa, kun lääkäri pani merkille oireilevan kasvaimen. Mutta ehkä päällimmäisenä oli sellainen jatkuva paha olo, niinkuin ei hetkenkään rauhaa mistään... Kyllähän se heijaustui unissakin.
>>Entä koetko, että syöpäsi oli eräänlaista kapseloitunutta katkeruutta ja vihaa? Tai jotain muuta tunnetta?>>
Nimenomaan näin. Lähinnä siis vuosikausien vitutus ja stressihän se siellä lymyili. Kun syöpä poistettiin, poistui myös vitutus ja se siinä ihmeellisintä onkin!
Itse olen huomannut että jos on laiha ja stressaa paljon niin syöpä vaanii kyllä. Sehän siinä vittumaista onkin. Ei auta kuntoilut eikä dieetit. Tehokkain tapa torjua syöpä on mielestäni hypätä ulos oravanpyörästä, stressistä, hiertävästä suhteesta jne. Se on siis todella psykosomaattinen kumppani.
mutta en voi olla sanomatta tätä
MIKÄ IHANA TÄYSPÄISYYS!
"En ota kontolleni enää siipeilijöitä. En suostu alistettavaksi enkä hyväksikäytetyksi. En halua olla enää valittavien narsistien paskasankona. En hyysää enää juoppoja kavereitani, enkä pelasta heitä idioottimaisista tilanteista joihin väen väkisin hakeutuvat. Kun joku ihminen alkaa vituttaa, kartan hänen seuraansa."
Niinpä kyllä, mutta entä jos ei pysty karttelemaan millään niitä jotka ottavat päähän? Jos esim. naapurustossa asuu joku ääshouli, tiiviissä työyhteisössä on jonkun pikkuhitlerin armoilla, tai sitten vaikka vaan seisoo bussipysäkillä päästäkseen kotiinsa ja joku tulee riivaamaan?
Eihän voi aina paetakaan. Sanoo nimim. "Olen kyllä yrittänyt".
.......yrittanytta ei laiteta......ainakin minulla toimii tuo "itsehoito".....eli olen pystynyt fiksaamaan itseni aika monta kertaa......(olen myos monasti ITSE syypaa omiin sairauksiini......)
Joka tapauksessa, miksi positiivista energiaa ja rukouksia? ei voisi lahettaa "muuallekin pain"?