Olen entinen sijaisäiti, jonka sijaislapsen sossu siirsi uuteen kotiin kymmenen vuoden jälkeen. Minulla ja tytöllä oli koko ajan hankaluuksia ja murrosiän myötä ne varmasti olisivat vain lisääntyneet. Toki arjen hoito ym. tuli hoidettua, kasvatusneuvolassa ja terapiassakin käytiin vuosikausia. Olen nyt aivan murtunut ja masentunut! Ero oli paljon kovempi kuin osasin arvatakaan. En ole hetkeäkään ollut helpottunut, vaikka sainkin taakan pois itseltäni.
Sijaislapseni omaan sukuun ja myös sossuun minulla oli hyvät välit.
Mietin vaan, oliko siirto tytöllekään hyväksi? Ehtiikö hän vielä tottua ja kiintyä uuteen perheeseen?
Miksi en pystynyt rakastamaan vierasta lasta, vaikka halusin?
Sijaislapseni omaan sukuun ja myös sossuun minulla oli hyvät välit.
Mietin vaan, oliko siirto tytöllekään hyväksi? Ehtiikö hän vielä tottua ja kiintyä uuteen perheeseen?
Miksi en pystynyt rakastamaan vierasta lasta, vaikka halusin?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olivatko odotuksesi liian suuret?
Onko sinulla omia lapsia? Vaikuttiko se kiintymykseen?
Hei!
Olen miettinyt itsekin odotuksiani sijaislapsen kohdalla. Minulla oli sellainen mielikuva, että lapset yleensäkin on "rakennettu" niin, että niihin rakastuu väkisinkin. Tällaista vaihtoehtoa kuin meillä en siis ottanut edes huomioon!
Meillä on omia lapsia kaksi. He ovat meille ja myös minulle hyvin rakkaita. Osaan siis rakastaa! Vaikka yritin mielestäni olla tasapuolinen, sijaislapsi vain jäi etäämmälle sydämessäni. Hän oli kokenut paljon hylkäämistä ja heitteillejättöä äitinsä taholta varhaislapsuudessaan. Mielestäni sen vuoksi hän ei pystynyt luomaan hyvää suhdetta minuun. Hän jopa sanoi minulle, että hän ei tahdo minua, minä en ole hänelle mikään. Kaikesta huolimatta oma äiti oli aina hänelle hyvin tärkeä. En halua syyttää tyttöä, aikuisena minussa on myös vikaa. Ehkä vain itseäni lohduttaa puhua huonoista olosuhteista. Mutta totuus on kuitenkin se, että emme koskaan pystyneet luomaan läheistä ja lämmintä suhdetta.
Olen itse likimain samassa tilanteessa kuin sinä olet ollut. Meidän reilu 3-vuotta vanhan sijaispoika ei hyväksy minua mitenkään päin. Joskus olen kiva, mutta en muuta. Hän pystyy kiintymään vain miehiin; oma isä hoiti vauvavaiheen ennen kuin huostaanotto tapahtui. Äiti ei pystynyt koskemaan vauvaan.
Ehkä se leimautuminen on sitten näin voimakasta. Surku!
pyysitkö itse siirtoa, kun pelkäsit murroikää vai pyysikö tyttö itse päästä muualle vaikeuksienne takia? Vai siirrettiinkö tyttö tuosta noin vaan ilman kummankaan aloitetta?
Mitä tarkoitat taakalla? Entä hankaluuksilla?
Vaaditko itseltäsi liikaa, eikö kiintymys, joka tulee hoidon antamisesta avuttomalle, riittänyt?
Vai odotitko kiitollisuutta lapselta? palkkioksi rakkaudestasi.
Vai rakastitko sittenkin, huomaamatta? Ja vasta nyt, menetettyäsi lapsen, huomaat sen rakkauden?
minä ainakin heilahtelen tunteineni raivosta rakkauteen. pahoina päivinä mietin miksi edes aloin sijaisäidiksi korjatessani särjettyjä esineitä, etsiessäni piilotettuja tavaroita, sovitellessani riitoja. ja sitten taas, lohduttaessani pettynyttä, antaessani tunteille sanoja, huomatessani edistystä kehityksessä rakastan niin, että kipeää tekee.
torjuvan lapsen rakastaminen on vaikeaa, ja varhaisen kiintymyssuhteen häiriöstä kärsivän lapsen on vaikea lähestyä. hän torjuu kaiken hyvän. ehkä teillä oli siten. en tiedä siihen muuta keinoa kuin velvollisuuden, joka muuttuu hiljalleen kiintymykseksi.
Hei!
Olen miettinyt tosiaankin sitäkin vaihtoehtoa, että sittenkin rakastin tyttöä! Olen itsekin hämilläni siitä, että tunteeni ovat nyt niin voimakkaat. Siinä tapauksessa rakkaus sijoitettuun on erilaista kuin omiin lapsiin.
Siirto ei todellakaan ollut minun ideani. Vaikka meillä ei synkannut lapsen kanssa, olin varautunut siihen, että hän on meillä aikuisikään asti. Mielestäni se olisi ollut parempi vaihtoehto kuin siirto tässä iässä. Siirto lähti liikkeelle erään sukulaisen toimesta.
Näillä kirjoituksillani haluan kertoa myös siitä, että sijoituslasten kanssa ei ole aina helppoa, ei edes sijoituksen jälkeen!
Hei!
Minun tuli mieleeni, minkä ikäinen lapsi oli nyt kun hänet siirrettiin, kenen se todellinen aloitus tuohon oli, oliko se terapiassa käydyn keskustelun tulos, eli purkiko lapsi siellä niin pahaa oloaan, vaiko väsyitkö itse tilanteeseen.
Meillä oli kerran lapsi ja hänen vierailut sukulaisissa meni siihen pisteeseen, ettei mitään ollut tehtävissä, tai olisi ehkä, mutta suku sai ns. yliotteen, se vain on niin joskus väärin, kuulen lapsesta jatkuvasti ja on käynyt meilläkin.
En tiedä kokeeko kukaan muu, että perheet nykyään liian yksin ja vaikeiden lasten kanssa, eli apua pitäisi saada, ennenkuin on liian myöhäistä.
Ja se, että sijaishuollossa olevat lapset, eivät olisi mitään "postilähetyksiä" paikasta toiseen, vaan tapaamiset pitäisi olla valvottuja, jos niissä on selkään puukottamista koko ajan sijaisperhettä kohti.
Ei kai ole kenkään lapsen etu se, että sijaisperhe 10-vuotta tekee kaikkensa ja palasia yhteen, niin sukulaiset sekottaa pakan ja alotetaan taas alusta, vai onko?
Me mietimme kahden lapsemme kohtaloa, koska en tiedä mitä tehdä, lapsilla on lapsuus ja miksei heille anneta rauhaa kasvaa sijaisperheessä, kun kerran huostaanottoon on päädytty, miksei suku hädässä auta lasta, vaan sylkee kaiken kiukkunsa lasten välityksellä perheeseen.
Ei sijaisetkaan ole tunteettomia olioita, päinvastoin.
Hei!
Olen sitä mieltä, että sijaislasten ja heidän läheistensä ongelmia ei ymmärrä kukaan muu kuin toinen samassa tilanteessa oleva/ollut. Kuviot voivat olla niin monenlaisia!
Olen edelleen tyytyväinen siitä, että minulla ja tytön sukulaisilla oli hyvät välit. He tapasivat kyllä aika harvoin, mutta yleensä kaikki meni ihan hyvin. Tietysti muutamaa poikkeusta lukuunottamatta! Siitä olenkin MYÖS surullinen, että he joutuivat nyt uuteen tilanteeseen kodin siirron myötä. Aika parantaa haavat...olen kuullut!
Mielestäni ei voi olla hyvä asia, jos lapsi siirretään toiseen perheeseen. Kyllähän joka sijaislapsella (niinkuin biologisellakin) tulee murrosikäsenä tunne, et toi perhe on aivan kauhee. Ettei häntä ymmärretä.
Se ei ole syy sijoituksen siirtoon. Oletko miettinyt sijaisäiti, että onko siinä ollut tarpeeksi näyttöä, että se oli lapsen edun mukaista? Sinulla on oikeus riitauttaa asia.
Mitä mieltä terapeutti oli? Sossutkin tekevät
virheitä (vieläpä usein) ja heitäkin voi laittaa syytteeseen lapsen asioista. Pitää olla näyttöä todella, että on toimittu lapsen edun mukaisesti.
Mietippä sitä!
Meillä oli myös sijaistyttö 7 vuotta ja hänet sijoitettiin toiseen perheeseen. Hän itse toivoi ja minä kuuntelin hänen toivettaan. Meillä ei kemia vain toiminut. Hän ei kokoaikana halunnut sitoutua meidän perheeseen. Hän oli asennoitunut jo siten, että hän on vain vähän aikaa ja menee äitinsä luokse takaisin.
Me mieheni kanssa päädyimme hoitosuhteen purkuun, koska ajattelimme sen olevan lapsen parhaaksi.
Biosuku ei tukenut meitä mitenkään kasvatustyössä vaan pikemminkin syytti meitä huostaanotosta. He eivät koskaan antaneet lapselle lupaa kiintyä meihin vaan mustamaalasi meitä lapselle.
Ei sijoitusta kannata jatkaa väkisin. Se ei johda mihinkään.
Miten lapsella on mennyt uudessa perheessä?
Onko kiinnittynyt? Useinhan nämä lapset ovat
niin kiintymyssuhdehäiriöisä, etteivät pysty
kiinnittymään mihinkään perheeseen.
Se on varhaislapsuuden vuorovaikutteiden puutteesta tullut häiriö. Se on hyvin yleistä
sijaislapsilla.
Perheestä on kaksi kertaa soitettu meille sijoituksen purun jälkeen. (sukulaissijoitus nyt) Kerran kysyttiin miten on sairastellut meillä. Kerriomme ettei ole juuri sairastellut. Tyttö oli ollut heti 2 viikkoa kuumeessa muuton jälkeen. Ja toisen kerran soitettiin kun kysyttiin meille jäänyttä tavaraa.
Eli emme ole enää missään tekemisissä tytön kanssa.
Mielestäni yhteydenpito entiseen kotiin ja perheeseen on nimenomaan lapselle tärkeää. Vaikka minulle ei ollut kovin hyvät välit entiseen sijaislapseeni, olen pitänyt häneen yhteyttä harvakseltaan. Yritin myös pitää yhteyttä uuteen sijaisäitiin, mutta hän torjui minut. Hän sanoi suoraan, ettei ymmärrä, miksi hänen ja minun pitäisi pitää yhteyttä. Hän sanoi tytön voivan oikein hyvin, eivätkä he tarvitse minua enää mihinkään. Arvaa masentiko entisestään!
Olipa töykeä uusi sijaisäiti!
En usko, että ymmärsi mikä olisi ollut parasta lapselle. Ei yhteyksiä saa noin vain katkaista,se varmasti jättää jälkensä. Lapsi kokee sen kovin helposti hylkäyksenä, ja se ei ole hyvä itsetunnolle, kun on varmaan kokenut huostaanotonkin hylkäyksenä.
On varsin mielenkiintoista lukea, ettei ole oikein vaihtaa sijaisperhettä, kun sijaislapsi murrosikäisenä oikuttelee. Juuri tästä syystä monet teini-ikäiset nuoret sijoitetaan pois kodeistaan usein jopa vastoin omaa ja vanhempiensa tahtoa.
En ymmärrä logiikkaa että kotona asuvan oikuttelevan nuoren käytös on seurausta kotiympäristöstä. Kun hänet siirretään sijaisperheeseen ja sama meno jatkuu, ei syy ole sijaisperheen vaan edelleen kodin.
Voin kokemuksesta vastata kysymykseen, mitä tekevät niiden lasten vanhemmat, jotka hilluvat pitkin katuja. Vanhemmat viettävät rauhallista koti-iltaa. On paljon puhuttu velvollisuudesta hakea nuoret kotiin. Kukaan ei ole vielä kertonut miten 15-vuotiaat aikuisten kokoiset nuoret haetaan kotiin. Poikkeuksena eräs poliisi, joka sanoi, että minulla on oikeus tuoda lapseni kotiin vaikka väkisin - jos pärjään juoksussa.
Lohduttavaa on näitä asioita käsittelevän juristin sana. Hän sanoi, että sellaiset nuoret joilla on hyvä koti, selviytyvät, vaikka nuoruus olisi millaista.
Mielestäni teini-ikäiset lapset pitäisi aina sijoittaa kotiin, jos sekä vanhemmat että lapset niin haluavat. Kodin ja hoitopaikan tärkein ero on tunne.
Ex-sijaisäiti, olet onnistunut työssäsi erinomaisesti. Et ole pystynyt 10 vuoden aikana katkaisemaan sijaislapsen tunnetta ja suhdetta äitiinsä. Olet hoitanut lasta parhaan taitosi mukaan. Ilmeisesti lapsi on kohta niin iso, että voi itse pitää yhteyttä äitiinsä.
Sijoituksen perusidea on kohdallasi toteutunut.