Jo useampia vuosia olen kokenut olevani jonkinlainen lunastamaton lupaus ja takana loistava tulevaisuus -tyyppi monessakin mielessä... Muutamakin ihminen on ihmetellyt miksen jo loista auringon lailla, koska se kaikki mitä kerron kokeneeni vuosien varrella viittaisi kyllä ihan tasan muuhun kuin kaikkein junteimpien arkiasioiden kanssa puuhasteluun... Mitenkähän tämän nyt ilmaisisi? Ne jotka ovat juttujani lukeneet pidempään varmaan vähän ovat hajulla.
Tai ehkä luulen että teillä kaikilla muilla menee oikein helvetin lujaa omien kykyjenne ja toimenpiteidenne kanssa. Yksi osaa yhtä ja toinen toista, on kaikenlaiset magiat ja kaavat ja loitsut ja vaikka mitkä. Sanotte ehkä että yritä tosissasi, puskii. Tai että relaa, älä yritä väkisin. Okei, yritän ja olen yrittämättä. Sama juttu aina! Vähän aikaa tulee kaikenlaista mielenkiintoista vastaan ja sitten äkkiä luukut lyödään kiinni. Sinne meni aurinko ja kuu ja tähtösetkin kaikki.
Ihmettelen sitten aina vaan että millä helkkarin ilveellä joku hyppää astraalireissussa harva se yö, irtoilee ruumiistaan niin että seinät paukkuu, näkee auroja, tapaa henkiolentoja... Minulle Se Jokin aina vain antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Olenko liian ylpeä, liian alemmuudentunteinen, liian naiseuttani täynnä, liian miehekäs... Liian liian liian.
MUTTA. Olisikohan nyt niin, että en vain yksinkertaisesti ole vielä kohdannut jonkinlaista sisäistä pimeyttä, sellaista mystistä, shamanistista kuolemaa, jonka jälkeen voi olla enemmän parantaja kuin parannettava? Ehkä tuo sisäinen pimeys voi tulla ihan konkreettisesti vastaan jonkinlaisena hirviönä tai jumalana, kuolemanlähikokemuksena... Vaihtoehtoja varmaan on.
Joitakin vuosia sitten keskellä päivää sohvaan nukahtaessani näin oviaukon, jossa seisoi olento jonka pelkkä läsnäolo sai minut singahtamaan silmänräpäyksessä takaisin hereille. Tällainen kynnyksenvartija minulla sitten kai on, eikä päästä minua valoon.
Ts. minä itse en päästä. Mutta miksi, sitä en tiedä. On vähän kuin olisimme kaikki koulussa, ja näen kaikkien muiden menevän ohitseni yläasteelle... Minä kiukuttelen täällä ala-asteella vuodesta toiseen. Eihän tälle voi kuin itkeä tai nauraa.
Vieläköhän 10 v päästä on sama tilanne ja ihme, kumma?
*naureskelee mielipuolisesti* Taas tätä osa 152!
Ei mutta oikeasti, tästä pimeyden kohtaamisesta mielelläni kuulisin ideoita, jos tulee mieleen. Tai varsinkin kokemuksia.
Tai ehkä luulen että teillä kaikilla muilla menee oikein helvetin lujaa omien kykyjenne ja toimenpiteidenne kanssa. Yksi osaa yhtä ja toinen toista, on kaikenlaiset magiat ja kaavat ja loitsut ja vaikka mitkä. Sanotte ehkä että yritä tosissasi, puskii. Tai että relaa, älä yritä väkisin. Okei, yritän ja olen yrittämättä. Sama juttu aina! Vähän aikaa tulee kaikenlaista mielenkiintoista vastaan ja sitten äkkiä luukut lyödään kiinni. Sinne meni aurinko ja kuu ja tähtösetkin kaikki.
Ihmettelen sitten aina vaan että millä helkkarin ilveellä joku hyppää astraalireissussa harva se yö, irtoilee ruumiistaan niin että seinät paukkuu, näkee auroja, tapaa henkiolentoja... Minulle Se Jokin aina vain antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Olenko liian ylpeä, liian alemmuudentunteinen, liian naiseuttani täynnä, liian miehekäs... Liian liian liian.
MUTTA. Olisikohan nyt niin, että en vain yksinkertaisesti ole vielä kohdannut jonkinlaista sisäistä pimeyttä, sellaista mystistä, shamanistista kuolemaa, jonka jälkeen voi olla enemmän parantaja kuin parannettava? Ehkä tuo sisäinen pimeys voi tulla ihan konkreettisesti vastaan jonkinlaisena hirviönä tai jumalana, kuolemanlähikokemuksena... Vaihtoehtoja varmaan on.
Joitakin vuosia sitten keskellä päivää sohvaan nukahtaessani näin oviaukon, jossa seisoi olento jonka pelkkä läsnäolo sai minut singahtamaan silmänräpäyksessä takaisin hereille. Tällainen kynnyksenvartija minulla sitten kai on, eikä päästä minua valoon.
Ts. minä itse en päästä. Mutta miksi, sitä en tiedä. On vähän kuin olisimme kaikki koulussa, ja näen kaikkien muiden menevän ohitseni yläasteelle... Minä kiukuttelen täällä ala-asteella vuodesta toiseen. Eihän tälle voi kuin itkeä tai nauraa.
Vieläköhän 10 v päästä on sama tilanne ja ihme, kumma?
*naureskelee mielipuolisesti* Taas tätä osa 152!
Ei mutta oikeasti, tästä pimeyden kohtaamisesta mielelläni kuulisin ideoita, jos tulee mieleen. Tai varsinkin kokemuksia.
Vastaukset 31
Vanhimmat
>> Joitakin vuosia sitten keskellä päivää sohvaan nukahtaessani näin oviaukon, jossa seisoi olento jonka pelkkä läsnäolo sai minut singahtamaan silmänräpäyksessä takaisin hereille. Tällainen kynnyksenvartija minulla sitten kai on, eikä päästä minua valoon. >>
Älä päätä liian äkkiä mikä on mitäkin. Kynnyksenvartija? Vai jokin muu? Kuka tietää. Oviaukko, joka johtaa... onneen? Tai jonnekin muualle? Kuka tietää. En minä ainakaan, mutta kuitenkin: Kokemuksesi kuulostaa virstanpylväältä matkallasi.
Jos pidät häntä kynnyksenvartijana, kenties hän pysyy sinulle sellaisena, aina. Toisaalta, voit ottaa selvää mistä on kysymys ilman ennakkoasenteita.
Ainoa ohje jonka osaan antaa: Keskity ja vaivu niin syvään transsitilaan kuin pystyt. Välttämättä tässä ei tarvita mitään olympiatason suoritusta, mutta give it your best shot, käyttäen mitä tahansa menetelmää jonka tiedät toimivan itsellesi. Kun olet valmis, palauta mieleesi näkemäsi visio pienintäkin yksityiskohtaansa ja erityisesti tunnelmaansa myöten. Ole tilanteessa. Katso tätä hahmoa, ja kerro sille, että haluat selvittää sen kanssa jotakin asioita.
Pyydä audienssia, lähetä diplomaattinen yhteydenotto, ehdota kommunikaatiota tai mitä hyvänsä. Sano että sinulla on kana kynittävänä sen kanssa. Kerro että haluat vain selvittää asioita itsellesi, ja että olet valmis tapaamaan hänet nyt, että et pelkää tai jos pelkäätkin, olet valmis kohtaamaan pelkosi. Puhu sille kuin puhuisit ihmiselle, joka on yhtä älykäs kuin sinäkin, tai kenties paljon älykkäämpi. Älä nöyristele tai nuoleskele. Älä ole ylpeä tai aseta omia ehtojasi kohtaamiselle. "Tule, minä olen valmis kohtaamaan sinut, mikä tai kuka hyvänsä oletkaan..."
Jotain voi tapahtua, ehkä heti, seuraavana yönä tai muutaman päivän kuluttua. Olipa alkuperäisestä unestasi kuinka kauan tahansa, vaikka vuosiakin, nämä asiat eivät katoa minnekään. Kusti polkee ja posti kulkee, milloin tahansa olet itse valmis lähestymään unien takana siintävää maailmaa sen omilla ehdoilla.
Jos sinun on vaikea keskittyä ja unohtaa arkihuolet ja rationaalinen mieli vaan jyllää ja estää kaiken, ole ainakin vuorokausi käyttämättä tietokonetta tai lukematta lehtiä tai kirjoja, ennenkuin lähetät maagisen diplomaattikirjeesi.
:a:
Se Jokin siellä Jossain on ajan tuolla puolen. Sille on yhdentekevää saanko yhteyden siihen kaikkeen nyt heti vai 100 v päästä. Yhtäaikaa lohduttava ja pirullinen tieto.
Mutta lakkaa ajattelemasta, että sinun pitäisi "saada yhteys". Sinulla on jo yhteys. Nyt vain käytät sitä ja sillä hyvä, otat yhteyttä.
:a:
Pohtiessani jotain yöllä muistin kuinka vuosia sitten minulle tuli yhtäkkiä mieleen että nimeni on joskus ollut Hän Joka Seisoo Keskellä. Ja voisin olla mieluusti edelleenkin.
Mitä se on käytännössä? Sensijaan että minua turhauttaisi että en osaa tehdä jotain suuria juttuja voidakseni hyödyttää muitakin, voisin ennemmin "vaan olla" ja antaa kaiken käydä itsestään. Olen huomannut että kun hyvin menee, olen ikäänkuin tienristeys, kauttani voivat erilaiset ideat yhdistyä ja eri ihmiset kohdata. Tällaisena tienristeyksenä tai parittajana olemisesta en voi kokea mitään ällöttävää ylpeyttä (mikä on juuri se mitä haenkin: jotain mikä ei paisuta egoani), koska minä en ole se joka näitä tapahtumia ohjaa! Mutta en silti ole aivan yhdentekevä ja tarpeeton; kun oikein pitkään pohdin asiaa niin eräskin ihminen saattaisi olla vaikka vainaa, ellei olisi tavannut ihmistä jonka minä johdatin hänen luokseen.
Kaikki missä voin laittaa sivuun vinksahtaneen egoni on aina hyvästä. Se ei kuitenkaan onnistu vähättelyllä ja itsensä paskaksi tuntemisella. Tarvitsen tuollaisia risteyksenä olemisia jotta voin unohtaa itseni terveellä tavalla.
Joskus nuorempana se tapahtui, harrastin "kynttilämagiaa" (hehee vaan Agwen suuntaan :)) ja tuijottelin riittävän pitkään peiliin.
Oma kuva alkoi hämärtyä, ja kun opin olemaan räpyttämättä silmiäni, vaivuin yhä syvemmälle jonnekin. Sitten näin äkisti oman peilikuvani, pimeyteni, ts. sen varjominän. Se ei ollut kaunista katsottavaa, ja muistan sen hirvittävän tunteen vieläkin, vuosien jälkeen.
Oli todella virkistävää nähdä oma täydellinen pahuutensa siinä peilissä irvistämässä. Sen jälkeen olen ollut sinut sen kanssa, se ikään kuin aukaisi toisen puolen minun mielestäni, jonkun lukon joka oli siihen asti kiinni ettei vaan mielenterveydelle kävisi mitään.
Mutta sen pystyi sulattamaan, hyväksymään, ottamaan sellaisena kuin se on.
Tulee useinkin tuijoteltua peiliin. Katson vääristymiä kunnes näen vain tyhjän peilin. Itse en ole koskaan kokenuyt sitä miksikään oman pahan kohtaamiseksi, ainakaan sellaisena kerran elämässä-fiiliksenä. Musta tuntuu että mulla oli parin vuoden pimeä jakso tossa kuusi vuotta sitten. Elämä ja magia oli kaaosta. Meinas jo järkikin himmettä kaikkien kokemusten ja sähläilyjen kanssa. Siitä kaaoksesta kuitenkin nousin ja magia on ollut "antoisampaa" noiden vuosien jälkeen.
puhumme hiukan eri asiasta. Minä todella näin jonkun siellä peilissä, jonkun itsenäisen olennon, ja samalla tunsin vahvan ymmärtämyksen, tunteen siitä että se olen minä itse. Ei sitä voi oikein kuvailla miltä se näytti, mutta voin kertoa että sydän jätti monta lyöntiä väliin.
Mutta vaikka moni asia magiassa pelottaa niin perkeleesti, niitä kannattaa silti harjoitella - pitää yrittää ymmärtää mitä tapahtuu, että osaa käyttää sitten itseään ja niitä asioita.
Järki ja sen himmeneminen on puolestaan pitkälti asennekysymys - monen ns. Normaalin mielestä kaikki tällä palstalla puhuttu on omituista paskaa ja kaikki täällä kirjoittelevat pitäisi laittaa lataamoon.
Anyway - mun mielestä oma mieli pitää saada tiukkaan kontrolliin ("Hyväksyä Paha puolensa")
jotta voi a) elää täysipäinoista elämää
b) tehdä magialla jotain toimivaa.
Tiukka kontrolli ei tarkoita kieltämystä, vaan kykyä pitää kellotapulinsa kasassa huolimatta siitä mitä ympärillä tapahtuu.
olen minäkin sitä mieltä että siellä peilissä näkyy itse. Se on äärimmäisen pelottavaakin. Harjoitusta tehdessäni tunnen jopa kauhua, mutta samalla se antaa minulle todella paljon. Ehkä puhuimmme eri asiasta tai sitten emme. Ei sillä niin väliä :)
on, että kun jumalasta/jumalistakin saa välillä melkoisen hirviömäisen kuvan, ja ihmistä nimitetään jumalankuvaksi, niin täytyyhän kuvankin sisältää kaikki se minkä heijastus se on.
Onko jumala sitten ihmisen Itse vai jotain muuta on oman aiheensa väärtti, mutta lieneekö sitten taas magiaa.
Magiaa voisi olla se, että alkaa oivaltaa oman suunnattoman potentiaalinsa, voimavaransa joka on lukittuna jonnekin tiedostamattomaan. Lukkona tai tulppana toimii ego. Jos ego säröilee, jos sen ohi lirahtaa tippa sitä tuntematonta jota se paikoillaan pidättelee, ihminen voi alkaa kokea pohjatonta janoa tai kutsumusta. Mutta sitten se tulppa on siinä tiellä...
Jotenkin tuntuu että se pahuus tulee sieltä ensimmäisenä vastaan, kaiketi koska sitä ihmisen on vaikeinta hyväksyä itsessään (tai jumalassaan). Kaikin tavoin halutaan ylläpitää fantasiaa siitä kuinka lopussa kaikki on HYVIN, ennenpitkää tulee taivastila, loputon ekstaasi... Ei helvetti. (Ei helvetti monessakin mielessä, heh.)
Mutta kun vähänkin tähyää tuonne avaruuteenkin päin, niin kun siellä on kaikenlaista tähdenmollukkaa ja mustaa aukkoa ja vaikka mitä, niin ei se ole hyvää eikä pahaa, se vain on. Ja järki meinaa mennä jo sitä miettiessä, että mitä oli kun ei ollut mitään, mihin kaikki päättyy jne. Asioita joita ei voi tuntea...
Omassa tuntemattomassa Itsessä on ripaus tuosta kaikesta käsittämättömästä. Ikäänkuin edessä olisi taideteos, jonka ovat tehneet ekstraterrestialit: mitään siitä ei käsitä, eikä voi ikinä tulla käsittämään.
Voi vaan panna sanoja riviin. Töks töks.
>>> Ei sitä voi oikein kuvailla miltä se näytti, mutta voin kertoa että sydän jätti monta lyöntiä väliin. >>>
Hemmetin outo juttu, mutta otaksun tietäväni *täsmälleen* mitä tarkoitat tuolla. Olen nähnyt itse saman. En vain jotakin samanlaista, vaan piru vie SAMAN. Tiedän miten vaikeaa sen kuvaileminen on, mutta jos voisit kuitenkin yrittää vielä täsmentää kuvaustasi tästä kauhun hetkestäsi, kauhistuttavasta itsenäisestä olennosta, joka olit samalla sinä itse. Haluan varmistua asiasta. Jos sitten vielä näyttää siltä, että meillä on kuin onkin tämä sama harvinaislaatuinen kokemus, olisin kiinnostunut keskustelemaan asiasta tarkemmin, yksityisesti.
:a:
Se oli musta kuin kuolema, tai avaruus. Tai ei oikeastaan minkään värinen, vain sellainen varjo. Sillä oli minun piirteeni, mutta jollain hirvittävän vääristyneellä tavalla.
Kuin nahka olisi ollut liian kireällä sen kallon päällä. Paitsi että se ei ollut nahkaa laisinkaan, vaan jotain muuta, ehkä varjoa, kiinteää sellaista.
Se oli varjo minun peilikuvani päällä, se asettui tarkalleen peilikuvani raamiin ja kiinnittyi siihen.
Se sai peilikuvani elämään, kääntymään omaan laskuunsa ja sen pää kääntyi hitaasti, kallelleen ikään kuin pää olisi ollut löyhästi kiinni harteissa. Kääntyi jotenkin todellisuuden vastaisesti.
Se kääntyi katsomaan minua, vaikeaa määritellä kuinka kauan siinä meni, ajan taju loppui, ja sitten kuva särkyi, kun kauhu palautti minut tajuihini.
Ennen palautumistani tajusin kuitenkin vahvasti että ei saatana, tuohan olen MINÄ.
Se siitä teki kammottavaa, ei se hirviö sinäänsä.
Äh, vaikea sitä on tämän tarkemmin kuvailla.
Edelleen yhtä mielenkiintoinen juttu. Voisitko vielä kertoa, minkälaisia jos mitään fyysisiä tuntemuksia tunsit kehossasi tämän aikana tai sen jälkeen?
Entä kuinka paljon arvioisit kellon näyttäneen tuolloin?
Minulla taasen on kokemuksia myös toisten ihmisten "sisään" katsomisesta.
Tuo vaan kuulosti melko saman tyyppisiltä näyiltä kun minulla on ollut silloin kun sitä harrastelin...
Jamaican tupakki teettää parhaimmillaan/pahimmillaan noita minullekin. Poltan niin harvoin että olen yliherkkä kasviksille. Menen niistä aina totaalisesti pihalle. Toisia tämä naurattaa, mutta minulla alkaa avautua portit tuonpuoleiseen jo pelkästä heinän hajustakin.
Kynttilä, peili ja bloossit. Ensin lärvi näkyy äärettömän terävänä, joka hemmetin ihopoimu, sitten ne kasvot muuttuvan jotenkin ihan toiseksi persoonaksi, jota ei edes tunne. Tulee tunne ettei katso enää peiliin vaan katsoo silmästä silmään omaa kaksoisolentoaan, omaa negaatiotaan.
Mitä pidempään pystyt ylläpitämään tuo skitsofreenisen tilan, sen oudommaksi olento muuttuu. Tulee hätä, josko kehittyessään liian erilaiseksi tilanne todella myös JÄÄ skitsoreeniseksi. Oma negaatio alkaa elää omaa elämäänsä...
Pelottavinta tässä vaan on se, että en ollut noihin kiltteihin maailmanaikoihin vielä koskaan kyseistä yrttiä maistanutkaan.
Sekoilu tapahtui ihan siis omaan laskuun tarpeeksi tuijoteltuani.
Agwelle : en muista kyllä mitään erityisiä fyysisiä tuntemuksia, helvetinmoisen horrori-olon vaan ja ehkä tarkemmin muistellen sellaista pistelyä ympäri kehoa, vähän niinkuin shokista johtuvaa pientä sähköiskua.
Tuo "horror-olo" on juuri se jota hain. Kuulostaa siltä, että sinulla on portit auki hyvinkin samantyyppisiin kokemuksiin joita itselläni on. Erittäin mielenkiintoista. Olen kiinnostunut keskustelemaan kanssasi lisää näistä asioista. Jos kiinnostaa paneutua asiaan hieman syvällisemmin, ja tarkoitan todella sitä, ota minuun yhteyttä sähköpostitse osoitteella: "[email protected]".
Näistä tuntemuksista. Itselläni usein omissa maagis-mystis-uskonnollisissa kokemuksissani koen mm. seuraavaa:
- ensin kylmä hiki, sitten kuuma hiki
- tärinää ja hytinää
- voimakasta sydämen tykytystä
- oksetuksen tunnetta
- voimakasta seksuaalista mielihyvää
- vilunväreitä, jotka eivät johdu lämpötilasta
- kuumia aaltoja tai tulvahduksia alaselässä
- lieviä hallusinaatioita, kuten varjoja tai savua
- iholla kiemurtelevia kutinoita, kuin hyönteisiä
- voimakkaita horror-fiiliksiä ja paniikkia
- hiukset nousevat pystyyn
- "virtaavaa kutinaa" kulmakarvojen välissä
- aivoissa muljahtelee, pyörii ja nousee
- äärimmäinen valppauden tunne, fokus
- tunne kuin kimppuuni käytäisiin aivan juuri
- tunne kuin suuri joukko tarkkailisi minua
Ja siis nämä voivat joskus tulla jopa kaikki yhtä aikaa. Eikä huumeita. Skitsoako? Olisin ajatellut itsekin sillä tavalla vielä pari vuotta sitten... Nykyään tiedän hieman paremmin ja osaan suhtautua näihin useimmiten neutraalisti, mutta silti välillä nousee hiukset pystyyn, varsinkin jos jotakin alkaa tapahtumaan keskellä kirkasta päivää.
:a:
Niin. No tietääkseni ton tilan saavuttamiseen ei tötsyjä tarvita. Se on karmaisevaa, kyllä. Mutta miksi te olette niin äärimmäisen innostuneita siitä? Itse jatkan tuota harjoitusta niin kauan kunnes peili on tyhjä. Sitä ennen olen kokenut kauhun ja pelon. Usein silmistäni virtaa kyyneliä ,joko pelon tai silmien kuivumisen takia tai molempien. Kuulostaa siltä että haette magiasta vain äärikokemuksia? Mikä ei ole huono syy sekään. Itse pyrin lähinnä oppia tuntemaan maailmankaikkeutta ja kokemaan sen itsessäni tai itseni kautta.
Jotenkin jäin pohtimaan tätä ajatusta juuri nyt... Niin, mikä niissä kaikenlaisissa "jutuissa" oikein on niin kiinnostavaa? Sekö vain että voi kuvitella todella edistyvänsä kehityksen polulla jos sukat pyörivät jaloissa?
On minulle sanottu monta kertaa että kaikenlaisen jännän materiaalin hakeminen on toissijaisuuksiin takertumista, mutta aina minulle on jäänyt sellainen fiilis että KUITENKIN edellytetään että sitä matskua löytyy, että on esittää todisteita (edes itselleen) että kyllähän siis edistymistä tapahtuu!
Tällaisessa varmuudessa kun elää, ei mikään ihme että ahdistun ja turhaudun jos ei ala ihan joka päivä jotakin merkillistä elämään ilmestyä.
Vähän sama kuin lapsukaiselle sanottaisiin että ei sinun tarvitse osata ajaa autolla, mutta samaan aikaan aikuisten kesken leuhkitaan mitä itsekukin sillä autollaan on onnistunut tekemään. Naureskellaan rattiin hamuavalle taaperolle että joo, et sinä oikein mitään osaa, ja sitten kun se lapsi vouhottaa jos on kumminkin jotain osannut, suhtaudutaan aikansa kärsivällisyydellä ja sitten kyllästytään että kasvapa pentu ekaksi.
Tässähän tietysti on minulla itselläni kyse vain siitä että olen väärien odotusten vallassa, ja sen vallassa mitä kuvittelen minulta odotettavan ja vaadittavan. Asia alkaa tulla harvinaisen selväksi...
Helpointa tietysti olisi, jos olisin henkisessä mielessä vielä ihan vaippaikäinen. Enkä niin iso, että yritän matkia isompiani, ja joskus jopa onnistun. Ja useimmiten sitten en ja silleen...
Vaikka eihän se näissä asioissa tietysti niin kauheasti ole minusta kiinni... Se on Se Jokin, mikä päättää. Olen vain sätkynukke.
"Mun auto kulkee kovempaa ku sun auto".
"Ei saatana. Mäki haluun virittää mun kiesin tolleen... Miten sä teit sen"
(Kolmas) "Kyl määki kerran faijan Skodalla kokeilin..."
Eihän noilla kokemuksilla ole välttämättä sen enempää annettavaa kuin Linnanmäen vuoristoradalla.
Mutta jos lähtee siitä, että elämän tarkoitus on esmeks oppiminen ja kehittyminen kohti jotain ennestään määrittelemätöntä, niin koskaan ei voi olla varma mistä sikiää se seuraava suuri Oivallus: siitäkö että itkeä tihrustelee peilin edessä omalle kuvalleen vai siitä että naapurin kissa kusee kintuille...
No ajattelepa näin. Jos haluaisit pelkkiä huimia kokemuksia, miksi et alkaisi käyttämään esimerkiksi psykedeelisiä sieniä? Siinä on sinulle sellaisia kokemuksia jotta sukat pyörivät jaloissa aivan varmasti.
Jos ajatus kuulostaa mielestäsi vastenmieliseltä, kysy miksi. Kenties löydät vastauksen kysymykseen, mikä sinun todellinen motiivisi on, erillään pelkistä huimista kokemuksista.
Kenties sinulle tekisi joku sienitrippi hyvää, kun kärsit niin vakavasti mystisten kokemusten puutostilasta. Onhan se oikotie, mutta toisaalta silloin kokemuksita menisi ikäänkuin kielletyn hedelmän maku, ja saattaisit päästä eroon ylimitoitetuista kuvitelmistasi, turhautumistasi ja niin edelleen.
Jos ajatus oikotiestä onneen ei edelleenkään kuulosta mielekkäältä, on kenties aika jättää mystisten kokemusten jahtaaminen sikseen ja keskittyä olennaiseen, siihen mitä todella tahdot, sielun alkemiaa. Sitähän sinä haluat, mikäli et halua kulkea oikoteitä.
Muutenkin, jos jahtaat mystisiä kokemuksia, ne tuppaavat juoksemaan karkuun. Ne ovat leikkisiä ja lähtevät mukaan sinun mielteisiisi. Jos haluat lisää kokemuksia, lakkaa ajattelemasta niitä jonakin tavoittamattomana. Sinä olet tässä ja nyt jo mystisiä asioita kokeva maaginen olento, jolle tällaiset jutut kuuluvat perusolemukseen. Ajattele tällä tavalla, niin ne henget sun muut kyllä pyöriskelevät sitten luoksesi, eivätkä juoksentele haneen.
:a:
Kaiketi minulle on tullut jo tavaksi ajaa itseni umpikujaan vain sen vuoksi että en kykene näkemään tai löytämään elämässäni yhtä ainukaista vaihtoehtoa josta koituisi vain pelkkää hyvää. Varsinkin kehoni kunto on jotain mihin suhtaudun vähän hysteerisesti. 4 eri ihmisen (joista 2 vainaita) näytettyä esimerkkiä siitä että hyvin ei käy kun lotraa ja popsii kaikenlaisia huvikkeita minun on vaikea hyväksyä edes serotoniinin määrään vaikuttavaa lääkettä johon minulla tällä päälläni on toki oikeus.
Ehkäpä se itsetärkeys tai -sääli on tosiaan laitettava sivuun ja kokeiltava näitä nykyajan hömpötyksiä joista kaikki meuhkaavat. Ei tätä sielun yötäkään jaksa.
Kuitenkin, käpyrauhanen, tuo Hengen ja kehon välinen muuntaja, pitkälti tuntuu pelailevan serotoniinin kanssa kimpassa.
Helvetti, keksisivät jo jotain millä ei ole lainkaan sivuvaikutuksia, lyhyemmän tai pidemmän ajan kanssa esiin tulevia.
- Syntymisen sivuvaikutus on kuolema... ehe ehe...
Tulipa mieleeni, että kun koin -94 järkyttävimmästä päästä olevan vaikutelman edellisestä elämästäni olivat hampaani kalisseet jo pitkään etukäteen, koska minulla oli helvetin kylmä ilman syytä.
Samaa jatkumoa kaikki tyynni, energian virtausta ja läsnäoloa... Kellä vähempi ja kellä enempi.
No jos terveyden pettäminen on liian suuri riski, kokeile psykedeelien sijaan aivoaaltojen synkronointia. Myrkytön vaihtoehto. Saat vähän lisäpotkua meditatiivisiin kokemuksiisi ja kenties jotain uutta ajateltavaa. Ohjelma joka syöttää aivoihisi kaikenlaisia binauraalisia rytmejä löytyy osoitteesta http://www.bwgen.com/
Toimii kyllä, vaikkei korvaakaan meditaation harjoittamista pitkällä tähtäimellä. Tuolla pääsee aika hämäriinkin kokemuksiin parhaimmillaan, jos vielä vähän itse auttaa omin voimin.
:a:
Kokeilenpa tuota sitten kun on otollinen hetki. Toivottavasti toimii ainakin paremmin kuin shamaanirummutuskasetti, josta en ole saanut ikinä irti yhtään mitään.
(Isävainaa muutoin aikoinaan rakensi lelu-ufon, jossa oli vilkkuvat valot. Tämän häkkyrän hän myöhemmin muunsi juuri sellaiseksi aivoaaltoja synkronoivaksi kapistukseksi... Mutta en ole tietoinen saiko hän sillä mitään aikaan. Sen tiedän kuitenkin että hän oli joskus havainnut leijailevansa katossa, ts. suorittanut OBEn.)
Tässä Oshon selitys peili meditaatiosta. Itse en ole vielä niin pitkään tehnyt että näkisin sen tyhjyyden, mutta pitää jatkaa, nimittäin oman alitajunnan kohtaaminen on tärkeä juttu! Ja peili meditaatio on yksi helpoimmista tavoista.
"Close the doors of your room and put a big mirror just in front of you. The room must be dark. And then put a small flame by the side of the mirror in such a way that it is not directly reflected in it. Just your face is reflected in the mirror, not the flame. Then constantly stare into your own eyes in the mirror. Do not blink. Within two or three days you will be able to keep your eyes unblinking.
Even if tears come, let them come, but persist in not blinking and go on staring constantly into your eyes. Do not change the stare. Go on staring into the eyes, your own, and within two or three days you will become aware of a very strange phenomenon...
..Your face will begin to take new shapes. You may even be scared. The face in the mirror will begin to change. Sometimes a very different face will be there which you have never known as yours.
But, really, all these faces belong to you. Now the subconscious mind is beginning to explode. These faces, these masks, are yours. Sometimes even a face that belongs to a past life may come in. After one week of constant staring for forty minutes, your face will become a flux, just a film-like flux. Many faces will be coming and going constantly. After three weeks, you will not be able to remember which is your face. You will not be able to remember your own face, because you have seen so many faces coming and going.
If you continue, then any day, after three weeks, the most strange thing happens: suddenly there is no face in the mirror. The mirror is vacant, you are staring into emptiness. There is no face at all. This is the moment: close your eyes, and encounter the unconscious. When there is no face in the mirror, just close the eyes -- this is the most significant moment -- close the eyes, look inside, and you will face the unconscious. You will be naked -- completely naked, as you are. All deceptions will fall." -Osho
Runsaat kiitokset, toimii mulla ainakin hiton hyvin alustavan testaamisen yhteydessä. Vielä kun tuon saisi full-versiona - tuo luottokorttisysteemi on niin perkuleen arvelluttava... :(
Juokse Perseeseen. :D
Ei vaan, onhan se vähän noinkin. Itse en ainakaan tarkoittanut brassailla, asia vaan kiinnostaa, ja itse olen sen sortin ihmisolento, että tykkään aina mennä suoraan asiaan.
Teorisoimiselle on varmasti kysyntää tällä alalla, mutta henkilökohtaiset omat kokemukset tekevät ainakin minulle tästä mielekästä.
Ts. Kun kokee jotain, uskoo helpommin. :)
Agwén Brainwave Synchronization -asioiden järjestelypalvelu päivystää aina. Nyt ennalta määrittelemätön mystinen erikoistarjous vain sinulle, Azaroth. Edetäksesi polulla, administroi vapaamuotoinen kirje designoituun sähköpostiosoiteeseen.
:a:
olet vielä lapsi.
Oletko Chandi tullut ajatelleeksi, että ehkä teetkin vaikka mitä öisin ja nukkuessasi mutta et muista mitään herättyäsi? Suojelet arkitodellisuuttasi koska et ehkä kestäisi tietää mitä kaikkea teet kun et ole siinä läsnä. Sinullahan näyttää olevan taipumus ylilyönteihin ja kiihkeisiin reaktioihin, tai kiukutteluun niin kuin itse sanot. Tai ehkä kiukutteletkin koska et olekaan unohtanut aivan totaalisesti kaikkea? Onko sinulla joskus päivisin, hereillä ollessasi, hetkiä jolloin aivan kuin hätkähdät hereille ja ihmettelet mitä oikein tapahtui? Saatoit olla jossain muualla, käydä läpi vaikka minkälaisen seikkailun, jossain ajan poimussa.
Ajatus sisäisestä pimeydestä on hartaasti hellitty huuhaaihmisten parissa. Itsekin olen taivastellut sen kanssa kauan, aina siihen huikaisevaan hetkeen asti, jolloin muistin todellisen minäni, eikä se todellakaan ole mitään pimeyttä vaan absoluuttisen puhdasta, valkoista valoa! (Tämä väite varmasti huvittaa niitä jotka tietävät todellisen laatuni…)
Lähinnä tuon sisäisen pimeyden idean kanssa ajattelen kai jonkinlaista yö-tilaa, joka on kohdattava jotta aamu voi koittaa... Tai sitten tiedostamattomien osien tietoiseksi tekemistä.
En kyllä yhtään ihmettelisi jos öisin tulisi duunattua vaikka mitä. Joskus on ollut fiilistä että kun vain muistaisi... jotain... Ei tiedä että mitä. Ja joskus päiväelämässä tulee sellainen epätodellinen olo, että näinkö tämä tosiaan kuuluu mennä ja olla, tässäkö tämä on? Eikö voi olla mitenkään toisin? - Tämä voi tietysti olla myös hinkumista Jonkin Suuren perään. Kannattaa aina varoa ettei elättele suuruudenhulluutta ja romanttisuutta: ettei narahda jollekin hobittitripille, startrekkariksi ja mitä niitä onkaan. Minulle jonkin sortin New Age -kirjallisuus on ehkä ollut vähän huonompaa matskua luettavaksi... Eiväthän kaikki voi olla ex-papittaria Atlantikselta tai Egyptistä...