Heips!
Seurustelin tuossa keväästä syksyyn (8 kk) erään miehenalun kanssa, ja meillä oli aivan mahtavaa yhdessä.. Huumorintajut oli samanlaiset ja muutenkin juttu loisti aivan loistavasti. Syksyllä kuitenkin alkoi ongelmia kasaantua, kun ei keretty enää nähdä ja tuntui että hänellä aina oli jotain muuta menoa... Lopulta ei sitten nähty pariin viikkoon muuta kuin koulussa lukiolla, jossa moikkailtiin vain toisiamme, ja sitten mulla meni hermot. Jätin hänet lapsellisella tavalla mesen/tekstiviestin avulla (ei ollut mahdollisuutta kasvokkainkaan asiaa hoitaa, kun koulussa hän aina tuntui olevan jossain luokassa kavereidensa kanssa, ja vapaa-ajalla hänellä oli niin paljon muuta tekemistä). Nyt siitä on kulunut muutama viikko, ja luulin pääseväni jätkästä helposti yli, mutta kappas... Tässä sitä vain mietitään, että miksi ihmeessä menin jättämään hänet. Heti eron jälkeen oli helppoa vaan esittää koulussakin, että voi kun nyt naurattaa, elämä on mahtavaa jne. Mutta nyt syysloman jälkeen mieliala on laskenut melkoista vauhtia alamäkeä. Koulupäivät on rankkoja, koska joudun (/saan) näkemään hänet monesti, ja ikävä raastaa rintaa aivan mielettömästi... Koko ajan vaan mielessä pyörii ajat, jolloin meillä meni loistavasti ja tulevaisuuskin näytti kirkkaalta..
Ollaan puhuttu miekkosen kanssa pari kertaa eromme jälkeen, mutta ihan vain arkipäiväisistä asioista, mitä kuuluu jne. Nyt viime keskustelustakin on jo muutama viikko aikaa... Enkä millään uskalla aloittaa jälleen uutta keskustelua, jos hän vastaileekin taas yhtä haluttoman tuntoisesti (hitaasti ja lyhyesti), se vaan särkisi taas kokoon kursiutuneet haavekuvani yhteisestä tulevaisuudesta. Ja mieliala laskisi taas pykälän alemmaksi.
Kaikkein vähiten uskaltaisin häneltä kysyä, vieläkö hän miettii minua. Kieltävä vastaus olisi varmasti liikaa minulle...
Hän saa pääni totaalisen sekaisin. Koulussa hän kyllä katselee jonkun verran, en itse asiassa edes tiedä miten paljon, koska en uskalla häntä katsoa silloin kun hän voisi katseeni huomata (tyhmää, tiedän).. Mutta tänäänkin hän nojaili seinään erään kaapin takana, ja sieltä oikein kurkisti kun ensin kävelin ohi kaverini kanssa ja jäimme seisoskelemaan vähän matkan päähän. Tietystihän se sydäntä lämmitti, mutta niin... Jos hän vain katselee muuten vaan, ehkä on huomannut että olen allapäin ja haluaisi tietää mikä on vikana.
Mutta jos hän minua kaipaisi tai haluaisi edes jutella, luulisi hänen aloittavan edes mesessä keskustelun. Kuitenkin ollaan siellä monesti, melkeinpä päivittäin, samaan aikaan. Vai odottaako hän, että minä aloitan keskustelun? Kuitenkin melko ujohko miekkonen on, ei helposti puhu vakavista asioista jne..
Joka tapauksessa... Tunnen olevani yhä vain koukussa tähän ihmiseen, vaikka erosta nyt on jo jonkun aikaa. Tunteet eivät vaan millään viilene. Joka yö hän on unieni kohde ja päivisin haaveilen hänestä, vaikka tasan tarkkaan tiedän, ettei meidän tiemme välttämättä enää koskaan kohtaa, muuta kuin ehkä kavereina jos sitäkään. Teen kohta itseni hulluksi... Mutta en vaan meinaa päästä yli.
Mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä? Vai teenkö mitään, annanko ajan kulua ja odotan milloin vain lopetan eksäni ajattelemisen? Mitä jos sama tunne jatkuu vain, ja aikaa kuluu, eksä unohtaa minut täysin mutta minä en häntä? Uskallanko ottaa riskin ja lähestyä häntä jälleen? Hulluksi sitä tulee...
Kiitos kaikille, jotka vaivautuivat lukemaan tämän päättömän vuodatuksen... Olen kiitollinen kaikille, jotka vaivautuvat jotakin järkevää tähän vastaamaan! Neuvot, omat kokemukset, kaikki on varmasti mulle avuksi. Mieli hajoaa...
Seurustelin tuossa keväästä syksyyn (8 kk) erään miehenalun kanssa, ja meillä oli aivan mahtavaa yhdessä.. Huumorintajut oli samanlaiset ja muutenkin juttu loisti aivan loistavasti. Syksyllä kuitenkin alkoi ongelmia kasaantua, kun ei keretty enää nähdä ja tuntui että hänellä aina oli jotain muuta menoa... Lopulta ei sitten nähty pariin viikkoon muuta kuin koulussa lukiolla, jossa moikkailtiin vain toisiamme, ja sitten mulla meni hermot. Jätin hänet lapsellisella tavalla mesen/tekstiviestin avulla (ei ollut mahdollisuutta kasvokkainkaan asiaa hoitaa, kun koulussa hän aina tuntui olevan jossain luokassa kavereidensa kanssa, ja vapaa-ajalla hänellä oli niin paljon muuta tekemistä). Nyt siitä on kulunut muutama viikko, ja luulin pääseväni jätkästä helposti yli, mutta kappas... Tässä sitä vain mietitään, että miksi ihmeessä menin jättämään hänet. Heti eron jälkeen oli helppoa vaan esittää koulussakin, että voi kun nyt naurattaa, elämä on mahtavaa jne. Mutta nyt syysloman jälkeen mieliala on laskenut melkoista vauhtia alamäkeä. Koulupäivät on rankkoja, koska joudun (/saan) näkemään hänet monesti, ja ikävä raastaa rintaa aivan mielettömästi... Koko ajan vaan mielessä pyörii ajat, jolloin meillä meni loistavasti ja tulevaisuuskin näytti kirkkaalta..
Ollaan puhuttu miekkosen kanssa pari kertaa eromme jälkeen, mutta ihan vain arkipäiväisistä asioista, mitä kuuluu jne. Nyt viime keskustelustakin on jo muutama viikko aikaa... Enkä millään uskalla aloittaa jälleen uutta keskustelua, jos hän vastaileekin taas yhtä haluttoman tuntoisesti (hitaasti ja lyhyesti), se vaan särkisi taas kokoon kursiutuneet haavekuvani yhteisestä tulevaisuudesta. Ja mieliala laskisi taas pykälän alemmaksi.
Kaikkein vähiten uskaltaisin häneltä kysyä, vieläkö hän miettii minua. Kieltävä vastaus olisi varmasti liikaa minulle...
Hän saa pääni totaalisen sekaisin. Koulussa hän kyllä katselee jonkun verran, en itse asiassa edes tiedä miten paljon, koska en uskalla häntä katsoa silloin kun hän voisi katseeni huomata (tyhmää, tiedän).. Mutta tänäänkin hän nojaili seinään erään kaapin takana, ja sieltä oikein kurkisti kun ensin kävelin ohi kaverini kanssa ja jäimme seisoskelemaan vähän matkan päähän. Tietystihän se sydäntä lämmitti, mutta niin... Jos hän vain katselee muuten vaan, ehkä on huomannut että olen allapäin ja haluaisi tietää mikä on vikana.
Mutta jos hän minua kaipaisi tai haluaisi edes jutella, luulisi hänen aloittavan edes mesessä keskustelun. Kuitenkin ollaan siellä monesti, melkeinpä päivittäin, samaan aikaan. Vai odottaako hän, että minä aloitan keskustelun? Kuitenkin melko ujohko miekkonen on, ei helposti puhu vakavista asioista jne..
Joka tapauksessa... Tunnen olevani yhä vain koukussa tähän ihmiseen, vaikka erosta nyt on jo jonkun aikaa. Tunteet eivät vaan millään viilene. Joka yö hän on unieni kohde ja päivisin haaveilen hänestä, vaikka tasan tarkkaan tiedän, ettei meidän tiemme välttämättä enää koskaan kohtaa, muuta kuin ehkä kavereina jos sitäkään. Teen kohta itseni hulluksi... Mutta en vaan meinaa päästä yli.
Mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä? Vai teenkö mitään, annanko ajan kulua ja odotan milloin vain lopetan eksäni ajattelemisen? Mitä jos sama tunne jatkuu vain, ja aikaa kuluu, eksä unohtaa minut täysin mutta minä en häntä? Uskallanko ottaa riskin ja lähestyä häntä jälleen? Hulluksi sitä tulee...
Kiitos kaikille, jotka vaivautuivat lukemaan tämän päättömän vuodatuksen... Olen kiitollinen kaikille, jotka vaivautuvat jotakin järkevää tähän vastaamaan! Neuvot, omat kokemukset, kaikki on varmasti mulle avuksi. Mieli hajoaa...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.