Olin ala-asteella 5-6lk koulukiusattu. paras ystävänikin koulussa hylkäsi mut ja sitten vietin jokaisen päivän yksin itkien. Opettajakin välillä kyseli mikä mulla mahtoi olla, aina mä vastasin ettei mulla mikään ollut, kaikki ok. no sehän ei tietenkään pitänyt paikkaansa. en koskaan koulussa enää puhunut muiden oppilaiden kanssa. tätä tosiaan kesti sen kaksi vuotta.
7lk päästyäni menin eri kouluun kuin vanhat luokkalaiseni ja uudessa koulussa olin vielä hieman ujo, mutta
aloin olemaan iloisempi kuin ennen. tutustuin moniin uusiin tyyppeihin ja sain kavereita, olin tosi sosiaalinen ja pidetty tyyppi.
Mut nyt musta on tullu paljon hiljaisempi ja vähän syrjäänvetäytyvä, väsyttää usein vaikka meneekin ajoissa nukkumaan ja näin. musta tuntuu välillä ettei kukaan oikeesti haluu mulle mtn hyvää, päinvastoin.
niinku musta ei välitettäis ollenkaan, ihan sama kai muille mitä mulle kuuluu ja olemassaolo ylipäätään.
mun on vaikeeta luottaa ihmisiin vaik haluisin. oon välillä tosi ahdistunut, saattaa tulla sellanen olo ettei saa kunnolla henkee ja tunne et kohta sekoo tms ja pelottaa. tää tulee esiin yleensä sillon jos oon yksin jossain paikas missä on paljon ihmisiä mun lisäks.. sit haluis vaan mahdollisimman nopeesti pois sieltä.
btw oon aina tykännyt laulamisesta. mutta mua pelottaa ihan sairaasti koulun musatunnit, koska
jostain syystä en oo enää jaksanut laulaa tarpeeksi kovalla äänellä ja mulle aina valitetaan et ei kuulu mtn. vaik kuinka yritän ja teen mitä, kuinka treenaan nii se ääni ei vaan tuu sillee. ennen se tuli, mut nyt ei.
mua jännittää se tilanne, ku muut kuuntelee ku laulan. vaik ennen siin ei ollu mtn ongelmaa. tuon pelon takia oon nyt lintsannu parit tunnit, vaik se onkin väärin. musta on kai tullu helpommin säikkyvä ihminen kuin ennen. saatan säikähtää ihan pienistäkin asioista tosi paljon. esim. kerran aloin kiljumaan kun näpräilin kännyäni ja yht'äkkiä kaverini tuli siihen viereeni, enkä aluksi huomannut häntä.
haluisin tavallaan puhuu jonkun kanssa asioista, mut en terveydenhoitajallekkaan viitsi mennä jutteleen vaik se onkin tosimukava. sen takia ku pelkään et alkaisin kuitenkin vaan itkemään selittäessäni asioita.
itku on vaa nii herkessä joka tilanteessa. joskus ilman syytäkin saattaa olla ihan surullinen ja -en enää jaksa tätä paskaa- olo. kerran ku ope huomautti jostain läksyjen unohduksest, nii meinasin alkaa itkee mut pidättelin.. viiltelen joskus käsiini, mut on se kyl vähentyny verrattuna siihen miten vuosi sitten verta valutin. mun kaverit on vähentyneet, ja en oikee jaksa nähäkkään ketää vaik tavallaa haluisinkin.
kaks tyttöö mun parhaist kavereist teki jtn paskamaista mulle vaikkei ne sitä ehkä ymmäräkkään tai emt.
mut on jätetty yksin niin monta kertaa, ja unohdettu. välillä tulee ihan hirvee olo ku mietin miten moni asia on mennyt pieleen/huonosti enkä tiedä yhtään silloin mitä tekisin. mutsilleni en voi puhuu asioista, meil on nii huonot välit. se kerran uhkas jopa tappaa mut, ja vaan sen takii ku en päästäny sitä vessaan.. sitten se yritti lyödä mua jollain vasaralla ja jollain, mut naapuri tuli hätiin ja ei onneks sit osunu.
en tiiä muistaako se noit tapahtumii, ku se oli kai juonut sillon. ja sen miesystävä on aika juoppo ja epäkohtelias mulle. mutsi haukkuu mua aina ku se on vkloppusin kännissä, et '' sä oot niin ilkee kakara, oikee vitun lehmä, lutka, et ymmärä elämästä yhtää mtn, vaikka kuinka yritän olla kiltti sulle nii aina tulee saatana paskaa takasi, sä vaan kiukuttelet ja haukut mua yöt ja päivät'' < ensinnäkään mä en oo se joka haukkuu, vaan hän. tuntuu pahalta et syyttää mua. se on mulle tärkee ihminen ollu ja haluisin et ois paremmat välit. mut ei siitä ikinä näytä tulevan mtn. mä varmaan teen kaiken aina väärin ja oon tosiaan nii paska ihminen. itse en juo alkolii, ja tupakoinninkin lopetin. viimenen vuos peruskoulussa meneillään, mut en varmaa pääse mihkää opiskelee peruskoulun päätyttyä ku numerot ei riitä. :/ sekin harmittaa, ja kaikki on omaa syytä, tiedän. nii ja on välil vähä ahdistavaa katsoo ihmisii silmiin, ei vaan pysty.. en tiedä. :s
7lk päästyäni menin eri kouluun kuin vanhat luokkalaiseni ja uudessa koulussa olin vielä hieman ujo, mutta
aloin olemaan iloisempi kuin ennen. tutustuin moniin uusiin tyyppeihin ja sain kavereita, olin tosi sosiaalinen ja pidetty tyyppi.
Mut nyt musta on tullu paljon hiljaisempi ja vähän syrjäänvetäytyvä, väsyttää usein vaikka meneekin ajoissa nukkumaan ja näin. musta tuntuu välillä ettei kukaan oikeesti haluu mulle mtn hyvää, päinvastoin.
niinku musta ei välitettäis ollenkaan, ihan sama kai muille mitä mulle kuuluu ja olemassaolo ylipäätään.
mun on vaikeeta luottaa ihmisiin vaik haluisin. oon välillä tosi ahdistunut, saattaa tulla sellanen olo ettei saa kunnolla henkee ja tunne et kohta sekoo tms ja pelottaa. tää tulee esiin yleensä sillon jos oon yksin jossain paikas missä on paljon ihmisiä mun lisäks.. sit haluis vaan mahdollisimman nopeesti pois sieltä.
btw oon aina tykännyt laulamisesta. mutta mua pelottaa ihan sairaasti koulun musatunnit, koska
jostain syystä en oo enää jaksanut laulaa tarpeeksi kovalla äänellä ja mulle aina valitetaan et ei kuulu mtn. vaik kuinka yritän ja teen mitä, kuinka treenaan nii se ääni ei vaan tuu sillee. ennen se tuli, mut nyt ei.
mua jännittää se tilanne, ku muut kuuntelee ku laulan. vaik ennen siin ei ollu mtn ongelmaa. tuon pelon takia oon nyt lintsannu parit tunnit, vaik se onkin väärin. musta on kai tullu helpommin säikkyvä ihminen kuin ennen. saatan säikähtää ihan pienistäkin asioista tosi paljon. esim. kerran aloin kiljumaan kun näpräilin kännyäni ja yht'äkkiä kaverini tuli siihen viereeni, enkä aluksi huomannut häntä.
haluisin tavallaan puhuu jonkun kanssa asioista, mut en terveydenhoitajallekkaan viitsi mennä jutteleen vaik se onkin tosimukava. sen takia ku pelkään et alkaisin kuitenkin vaan itkemään selittäessäni asioita.
itku on vaa nii herkessä joka tilanteessa. joskus ilman syytäkin saattaa olla ihan surullinen ja -en enää jaksa tätä paskaa- olo. kerran ku ope huomautti jostain läksyjen unohduksest, nii meinasin alkaa itkee mut pidättelin.. viiltelen joskus käsiini, mut on se kyl vähentyny verrattuna siihen miten vuosi sitten verta valutin. mun kaverit on vähentyneet, ja en oikee jaksa nähäkkään ketää vaik tavallaa haluisinkin.
kaks tyttöö mun parhaist kavereist teki jtn paskamaista mulle vaikkei ne sitä ehkä ymmäräkkään tai emt.
mut on jätetty yksin niin monta kertaa, ja unohdettu. välillä tulee ihan hirvee olo ku mietin miten moni asia on mennyt pieleen/huonosti enkä tiedä yhtään silloin mitä tekisin. mutsilleni en voi puhuu asioista, meil on nii huonot välit. se kerran uhkas jopa tappaa mut, ja vaan sen takii ku en päästäny sitä vessaan.. sitten se yritti lyödä mua jollain vasaralla ja jollain, mut naapuri tuli hätiin ja ei onneks sit osunu.
en tiiä muistaako se noit tapahtumii, ku se oli kai juonut sillon. ja sen miesystävä on aika juoppo ja epäkohtelias mulle. mutsi haukkuu mua aina ku se on vkloppusin kännissä, et '' sä oot niin ilkee kakara, oikee vitun lehmä, lutka, et ymmärä elämästä yhtää mtn, vaikka kuinka yritän olla kiltti sulle nii aina tulee saatana paskaa takasi, sä vaan kiukuttelet ja haukut mua yöt ja päivät'' < ensinnäkään mä en oo se joka haukkuu, vaan hän. tuntuu pahalta et syyttää mua. se on mulle tärkee ihminen ollu ja haluisin et ois paremmat välit. mut ei siitä ikinä näytä tulevan mtn. mä varmaan teen kaiken aina väärin ja oon tosiaan nii paska ihminen. itse en juo alkolii, ja tupakoinninkin lopetin. viimenen vuos peruskoulussa meneillään, mut en varmaa pääse mihkää opiskelee peruskoulun päätyttyä ku numerot ei riitä. :/ sekin harmittaa, ja kaikki on omaa syytä, tiedän. nii ja on välil vähä ahdistavaa katsoo ihmisii silmiin, ei vaan pysty.. en tiedä. :s
Vastaukset 6
Vanhimmat
ensimmäinen juttu, oo oma ittes ja ÄLÄ koskaan välitä muitten mielipiteistä, jotka liityvät semmosiin et sun pitäis muuttua ihmisenä , vaikka kuinka vaikealta se tuntuu nii yritä olla välittämättä ja miksi vitussa pitäisikään, yrtitä löytää asioita mistä sä tykkäät ja tee niitä, ne parantaa sun itsetuntoa, jos sust tuntuu yksinäiseltä niin etsi samankaltaisia ihmisiä ku sä. Netistä vaikka jonkin nuorisojärjestöstä? Älä luo mitää vitun typeriä paineita itsellesi, kuten mm seurustelu, siihen ei todellakaan oo oikeasti mikään kiire, parempi valmiina siihen kuin heti ja oppii kantapään kautta se että kuinka perseestä sekin voi olla. Älä hoe itelles kuinka surkea sä oot, koska todennäköisesti se miksä tunnet ittes nii paskaks kaikeassa on toi vitun asenne,
siihen pitäs tehä muutos ja pian, koska sä et tollasta elämäntilannetta vittu jaksa, ja en kyllä mäkään jaksais, mut hei kaikki on itsestä kiinni! on sanonta tos nyrkkeilys et se joka on henkisesti voiton päällä ottelussa, nii on jo puoliksi voittanut ottelun. Sun kannattais mennä juttelee jonkun kaa asioista, JA siis jonkun kaa joka tajuaa, terapeutille esimerkiksi. Eikä kellekkään sun ikäselles kaverilles, ei ne kumminkaan tajua nii paljoa asioista ja onko niihin edes luottamista. Unohda koulukiireet ei niist oo ku vaan haittaa... tää voi tuntuu aika erikoiselta ehdotukselta, mutta jos tuntuu et elämä menee päin vittua, niin en keskittyis ihan ensimmäisenä kouluun, se vasta lisäis niit paineita. Meet sit vaik ens vuonna kympille, on kuulemma tosi jees olla kybäl. Yritä tehdä mutsis kaa sovinto,keskustelet sen kaa selväks mikä sua vituttaa JA MITÄ SE VOIS TEHÄ SUN ETEEN se kummiskin välittää susta , jos ette etene sit siinä mitenkää Sun kannattaa miettii kannattaako sit ees olla kotona, tai mikä siel menee pieleen, ja kattoo voiks sit niihin asioihin tehdä muutoksia. Tohon sun koko aika väsymkseen vois tepsii jo se et urheilisit enemmän ja jos se ei auta nii käy lääkärissä, kyse ei kummsikaan oo varmaan mistään vakavasta. Älä muuten yritä ratkaista onglemia päiheteillä, muuten kaikki menee ihan vituilleen, sen mä takaan! hyvä et idät ton selvän linjan, oisit ylpee itestäs siin monikaan ei siihen pysty! Älä mieti epäonistumisia, Vaan yritä täysillä parhaasi
Whos not fed up with something
Life's about struggling and overcoming your shortcomings
Not about huffing and puffing and crying without doing nothing
toi yllä oleva on mun slogan noin mä aina yritän aatella ku on huono olla .
toivottavasti tää mun sanoma auttaa sua, kaikki menee viel hyvi
älä luovuta
vastaa tähän viestiin jos haluat joskus jutella lisää
No, helvetti äitishän on jättänyt sut aivan heitteille. En ihmettele lainkaan että on vaikeuksia koulukavereiden kanssa. Kuka sua tukee? Onko isovanhempia joille voisi keskustella? Mene vaan juttelee kouluterveydenhoitajalle. Sitä varten ne on vaikka sua itkettäisikin koko ajan. Sulla pitäs olla aikuinen jonka kanssa voisit jutella luottamuksellisesti väh. kerran viikossa. Voisitte rakentaa sun itsetuntoa ja puhua arjen ongelmista sekä koti- että kouluongelmista.
Tai mene vaikka diakonille juttelee seurakuntaan. Seurakunnassa on yleensä mukavia nuoria ja nuoriso-ohjaajia vaikka et itse uskoisikaan Jumalaan.
Kokeile myös apua saada tukinet.net osoitteesta tai voit hakea apua kuntasi nuorten psykiatrian poliklinikalta.
Tuosta laulu-jutusta tuli mieleeni tapaus, josta oma itsetuntoni sai aikoinaan kolauksen. 7. luokan musiikintunnilla itselleni nimittäin huomautettiin purevasti: "Sulla on liian kirkas ääni!" Käsitin sen silloin niin, että oma ääneni kuului muiden seasta liian selvästi ja peitti alleen toisten äänet. Että näinkin voi käydä! :D Ihmiset löytävät valittamisen aihetta kaikesta, ei niitä kannata kuunnella. Asiantuntevaa kritiikkiä voi pyytää, jos haluaa. Tsemppiä sulle!
Lainaan tunnettua lausetta jota Laihokin käytti eräässä biisissä: "I don't give a fuck if ya' hate me!"
Tuntuu pahalta lukea näitä. :S
Itsekkin olen ollut pahasti koulukiusattu ja tiedän, kuinka pahalta se tuntuu. Vaikka kuinka yritin hakea apua, kukaan ei tuntunut kuuntelevan. Syyllistin kaikesta itseäni, mitäs olen niin inhottava, laiska ja paska ihminen. Elämä ei ollut elämää, se oli suorittamista.
Neljännestä luokasta lähtien kärsin masennusta. Tai, en ollut saanut minkään näköistä diagnoosia, mutta itse ainakin lasken sen masennukseksi. Tunsin itseni tarpeettomaksi, aloin vainoharhaiseksi, iltaisin itkin itseni uneen, suunnittelin itsemurhaa... Kaikenlisäksi kärsin vääristyneestä omakuvasta, eli pidin itseäni liikalihavana, vaikka oikeasti keikuin normaalipainon ja alipainon rajoilla. Yritin laihduttaa ja joskus rankaisin itseäni.
Olen kuitenkin päässyt yli kaikesta tästä, ja olen itsestäni todella ylpeä. Takerruin jokaiseen kuulemaani kehuun, ja sain uskoteltua itsellenikin, että todella olen kaunis, viisas ja hauska..
Eräänä päivänä päässäni vain alkoi soida ne kaikki kuulemani kauniit sanat:
"Olet niin nätti ja sirovartaloinen" "Sä oot tosi hauska" "Ompas susta kasvanut kaunis nuori nainen"
"Ohoh, oletpa fiksu" "Oot mun paras kaveri"... Kaikki tuntui niin ihanalta. Nyt todella olin sitä, mitä aina olin halunnut. Pakkohan se oli uskoa, minä olen kaunis.
Älä ole ystävien kanssa, jotka eivät välitä sinusta. Sellaiset eivät ole oikeita ystäviä.
Sellaiset kusipäät eivät kaipaa noin ihanan ihmisen seuraa. Sinä et ole heikko, niinkuin ne ovat. Sinä et tarvitse muiden nöyryytystä tunteaksesi itsesi hyväksi, niinkuin ne tuntevat.
Jos tapaat äitiäsi selvinpäin, puhu hänelle, miltä susta tuntuu. Kerro siitä, kuinka hänen puheensa sattuu sua. Jos mikään ei auta, puhu opettajalle, terkalle, niin vaikeaa kuin se onkaan. Tai soita vaikkapa auttavaan puhelimeen, jonne voi soittaa nimettömänä.
(hmm... tarkoituksenani ei ollut kirjoittaa näin tekopyhää rustausta..:D)
Haleja!
huomionkipee