Minä ja pikkuveljeni olimme varmaan 4.-ja 6.-vuotiaat,kun äitimme oli nukuttamassa meitä. Emme malttaneet nukkua,ja äiti alkoi uhkailla meitä että piru vie meidät yöllä ja palamme helvetin tulessa. Hän myös uhkasi viiltää kurkkumme auki,ja upottaa mereen jos emme nukahtaisi. Seuraavaksi äiti sano kuolevansa,koska ei jaksaisi meidän kanssamme. Nämä uhkaukset olivat hirveitä,jotka jättivät jälkiä elämään. Olin varmaan 8-9.v kun äitini uhkaus alkoi pelottaa minua,mieleen tulivat kysymykset: "Entä jos äiti kuolee? Mitä meille tapahtuu? Kuka meistä huolehtii?Tietääkö äiti,että tarvitsemme häntä vielä? Sitten heittäydyin "vauvaksi"-eli teetin äidilläni kaiken mahdollisen,huusin iltaisin kurkkuni käheäksi,että hän tulisi peittelemään minut sänkyyni ja aamuisin odotin,että äiti tulee laittamaan minulle vaatteet valmiiksi,eräällä tapaa ajattelin sillä tapaa osoittaa äidille,että tarvitsen häntä.
Kirjoitan osissa.:D
entä jos?
15478
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kaikki kääntyi yllättäen minua vastaan. Äitini alkoi teeskennellä kuollutta,itkin hysteerisenä kun äitini oli tulossa peittelemään minua,ja yllättäen hän makasi kuolleena lattialla. Olin järkytyksestä jäykkä,huusin ja itkin,että: "äiti rakas,jos sinä vielä nouset siitä,niin minä en enää ikinä pyydä sinua peittelemään ja toivottamaan hyvää yötä." Makoilin äitini vieressä lattialla kuunnellen,hengittikö hän. Menin huutamaan siskolleni,että äiti on kuollut..Siskoni tuli paikalle ja alkoi nauraa äidin kanssa: "Kyllä sinä olet tyhmä kakara,kun turhaan pelottelet muita. Isäni oli tuohon aikaan ainoa toivoni,jolle kerroin kaikki huoleni ja murheeni. Hän kuunteli minua aina.(: Isäni hommasi minulle kännykän,jolla voisin pitää häneen yhteyttä koska äitini antoi harvoin soittaa isälle,jos koskaan.Kun olin eräänä iltana juttelemassa isälleni joistakin äidin kanssa sattuneista riidoista,äitini otti ja takavarikoi puhelimeni.En kerennyt sanoa isälleni mitään,kun äitini oli jo vienyt puhelimeni. Itkin monta tuntia putkeen. Kun isäni soitti äidilleni,ja kysyi miksi en vastaa puhelimeeni äiti sanoi,että puhelimesta loppui virta. Tuntui todella pahalta kuunnella tuota itse vierestä.Isäni lopetti puhelun ja soitti myöhemmin uudelleen. Hän pyysi tuolla kertaa minua puhelimeen,mutta äitini valehteli minun olevan kavereillani,ja olin muka hukannut puhelimeni.Äitini valehteli niin sujuvasti,että isäni ei epäillyt mitään. Jossain vaiheessa sain soitettua kotipuhelimesta isälleni,että äiti on vienyt puhelimeni.Isäni oli lähettänyt äidille asiasta viestin,että puhelimen on löydyttävä.
Sen jälkeen aloimme tapella äitini kanssa käsirysyä ja äiti telkesi minut vessaan,suunnilleen pariksi tunniksi "rauhoittumaan"-mutta koitappa siinä rauhoittua,kun on nälkä ja tiedät ettet voi tehdä mitään. Äitini istui vessan oven takana koko ajan. Sain itseni hillittyä ja sanoin,että tarvitsen ruokaa. Äiti pakotti minut sanomaan suunnilleen näin: "saisinko ruokaa,minä en enää koskaa riehu." Sitten äitini muka "rauhoitteli" minua ja istui päälleni,käski kaverinsa ottaa kuvia tuosta tilanteesta. Teeskentelin etten saisi happea,jotta pääsisin äitini otteesta irti. Sitten äitini oli ottanut yhteyttä perheneuvolaan,josta minut ohjattiin psykiatriselle osastolle 6vko:n tutkimusjaksolle. Se oli yhtä piinaa,sain kyllä käydä siellä koulua mutta ei siitä ollut mitään hyötyä oppimisen kannalta.:/ Kun tuon ajan olin siellä ollut ja pääsin kotiin,tutkumustuloshan oli: "vanhempien ristiriitatilanteet"-en toki silloin uskaltanut kertoa siellä kaikkea,millaista minulla kotona oli. :/
Menin kouluun normaalisti ja olin jäänyt aika paljon jälkeen muita koulunkäynnissä.Minulla oli uusi luokka,jossa kaikilla oli jo muodostunut omat "porukkansa". Olin aika ujo,joten jäin yksin,eikä minulla juuri kavereita ollut. :/ Minua alettiin myös kiusata bussimatkoilla. 5-6-lk oppilaat (itse olin 3-lk) huutelivat minulle,kuinka takkini oli kusenkeltainen. Talventullen he täyttivät piponi lumella ja nakkelivat minua lumipalloilla,sekä nauroivat päälle.Se oli niin hirveää pienelle lapselle,että en soisi sellaista edes pahimmalle vihamiehelleni. Sinnittelin koulussa,välillä jopa lintsasin koulusta,koska en uskaltanut lähteä bussille. :/ Aika kului,menin 5-lk ja otimme äitini kanssa rajusti yhteen. Itkin monina iltoina itseni uneen,sillä minulla oli niin paha olla. (Meillä kävi terapeutti 5.lk loppuun saakka,mutta se lopetettiin koska sitä ei koettu tarpeelliseksi meidän tilanteessa.) En jaksanut aina nousta kouluun aamuisin,mistä johtui huonot arvosanat ja minua alettiin kiusata siitäkin,kun en ollut koskaan koulussa.Minä kuulin juttuja,mitä minusta oltiin puhuttu,minusta oli monenlaisia juoruja liikkellä. :/
6.lk päättyessä mietin jo ylä-asteelle siirtymistä ja sitä,mitä siitä seuraisi. Sain kuitenkin ainoan kaverini tuekseni ensimmäisenä päivänä ylä-asteelle mennessä,sillä menimme samalle luokalle. En pysynyt ylä-asteella perässä englannin ja matematiikan tunneilla. Jotkut opettajat katselivat minua nenänvartta pitkin,koska pitivät minua tyhjänpäiväisenä lintsarina.(Jopa ruotsin opettajani oli huudellut tuntien alussa,että taitaa tyttö taas lintsata,eikö vaan?") Tuollaisia asioita kuullessani se loppukin innostus koulunkäyntiin oli mennyttä.:/ Kun oli vanhempainkeskustelu-iltoja,meni äitini käymään koululla ja kertoi oppimisvaikeuksistani,uusi luokanvalvojani laittoi asian eteenpäin,ja pääsin testeihin joissa sain vahvistusta matikan ja englannin mukauttamiselle.:) Pääsin niistä aineista tukiopetustunneille,mutta minua alettiin kiusata siitäkin,että miksi kävin siellä (kuulemma olin lintsannut niin paljon ja olin tyhmä.). Kävin juttelemassa psykologille ja hän kertoi pienryhmästä,joka oli aika vasta aloittanut toimintansa.Aikani mietittyä kiinostuin asiasta ja aloimme äitini kanssa selvitellä asiaa.Sovimme,että aloitan pienryhmässä 8.lk alkaen.
. Suoritin seiskaluokan välttävin arvosanoin ja odotin tulevaa. Aika kului ja kesäloma meni,minun oli aika aloittaa uudessa koulussa,minua jännitti kovasti.En uskaltanut mennä luokkaan,sillä luokassa oli pelkkiä poikia.Mutta opettajat saivat minut sinne lopulta houkuteltua. En uskaltanut jutella paljoa mitään kenellekään,sekin vähä mitä sanoin oli sönkkäystä silkasta pelosta.:/ Koulu oli kuitenkin minulle pelastus,pääsin mukaan niihinkin koulu-aineisiin,jossa en ollut menestynyt aiemmin. Koulussa tehtiin myös reissuja mm,Tukholmaan,Kuusamoon,saariselälle,rovaniemelle ja erilaisiin tutustumiskohteisiin. Mutta minulla oli niissä reissuissa aina jotenkin "ulkopuolinen" olo. Minulla ei ollut mitään muuta yhteistä poikien kanssa,kuin koulu. Opettajat huomauttelivat jatkuvasti,että minun pitäisi rohkaistua ja mennä muiden mukaan toimintaan. (Olisin varmaan uskaltanut,mutta ainoana tyttönä en viitsinyt.) Koulu kasvatti itseluottamustani ja sosiaalisia taitojani hiirmuisesti,mikä on erittäin hieno asia. Hain 9-lk loppupuolella kouluihin yhteishaussa. Aurinkoisena kesäpäivänä toukokuussa 2009 minä päätin peruskouluni ja lähdin päättötodistus kädessäni marssimaan kohti kotia.
Odottelin tietoa opiskelupaikoista. Kun lopulta posti tuli perille,koin karvaan pettymyksen,minua ei ollut valittu mihinkään kouluun.Sillä hetkellä tuntui kuin maailma olisi romahtanut alta.Lopulta tulin siihen tulokseen,että menisin kymppiluokalle (vaikka todistukseni keskiarvo oli 8 pintaan.) Minulla olisi aikaa miettiä mitä haluan tulevaisuudeltani jne. En voi ymmärtää mitä olen tehnyt väärin, etten ole ansainnut kavereita ja tukijoita ympärilleni. Välillä tuntuu,että olen kokonaan yksin tässä maailmassa. Ei ole ketään kenelle jutella. Olen kirjoittanut tästä asiasta myös tukinettiin,mutta en ole saanut sieltä mitään vastausta avunpyyntööni.:/ Kävin myös mannerheimin lastensuojeluliiton nuortennetissä,mutta sieltä tuli vain ilmoitus,että apua tarvitsevia on jo liikaa,eikä enempää kirjoituksia oteta vastaan.:/ Kun olin 8.lk kerroin kuraattorilleni huolen 13.v (ainoasta kaveristani) että hän liikkui vanhemmiltansa salassa päälle parikymppisen miehen kanssa. Kuraattori ilmoitti asiasta kaverini äidille,muttei kertonut muuta kuin että nuoret olivat tulleet kertomaan huolestaan hänelle.Kaverini onnistui huijaamaan äidilleen,ettei tämä ollut totta.Kaverini äiti epäili heti,että minä olisin käynyt kertomassa asiasta kuraattorille.Kaverini äiti esti meidän kaveruuden sanojensa mukaan siihen asti,kunnes paljastuisi kuka on asiasta kuraattorille vuotanut.
En koskaan paljastanut asiaa kenellekään. Joten emme ole sen jälkeen paljoa kaveranneet.(Joskus netissä ja tekstiviesteillä.) 8.lk talvella koitti se aika,että minä aloitin riparin. Sekin oli kamalaa,koska tiesin että sielä olisi ala- ja ylä-asteelta kiusaajiani ja pahanpuhujia.:/ salaa sovimme kaverini kanssa,että olisimme riparille yhdessä (siis se kaveri,jonka kanssa en muutoin saanut olla tekemisissä.) menimme sinne yhdessä ja ensimmäiset tunnit riparilla olivat piinalliset,ajattelin koko-ajan,että haluan sieltä pois. Illantullen tutustuin huonekavereihini,ja aloimme kaveerata riparilla vapaa-aikoina.:) Myöhemmin huonekaverini,joiden kanssa kaveerasin,olivat päässeet juttusille kaverini kanssa, jonka kanssa alunpitäen riparille menin. He olivat puhuneet porukalla minusta pahaa ja juonitelleet kaikkea minua vastaan.:/ Sain siis ripariltakin vain lisää ongelmia niskaani.:( Yksi huonekavereistani oli puolellani,ja olimme sitten kahdestaan aina riparista eteenpäin.(hän on ainoa kaverini tälläkin hetkellä.) Hetkinä,jolloin huoltajuudestani kiisteltiin (ollessani alle 10.v) Viranomaiset eivät katsoneet soveliaaksi minun muuttoani isän luo,sillä äitini oli saanut heidät niin uskottavasti uskoteltua,että minua käytettäisiin hyväksi. (mikä ei todellakaan pitänyt paikakaansa.) Olen 93-syntynyt (tammikuussa 17.v täyttävä) tyttö Pohjois-Pohjanmaalta. Käyn kymppiluokkaa,sillä en päässyt sinne kouluun minne halusin,todistus oli ihan hyvä.:) Ongelmani onkin yksinäisyys. En seurustele,enkä ole paljoa seurustellut.Se vähä kokemus mitä on,se on valitettavasti huonoa.:/ Olen kokeillut Suomi24:sen treffipalveluita yms,mutta ei sieltä oikeita ystäviä ja elämänmittaisia tuttavuuksia saa, kokemukseni perusteella.:/ Aina kun loma alkaa,mietin että miksi minä olen aina yksin. Onhan minulla yksi kaveri,mutta luottamuus häneen on mennyt jo ajat sitten.(Hän on ikäiseni tyttö.) Hän aina lupailee tulla yökylään jne,kun olen laittanut kaikki valmiiksi,hän peruu sen viimetingassa.Kaverillani on myös hirmu tiukat vanhemmat,he eivät päästä häntä koskaan 20.00 jälkeen ulos,eikä edes kavereiden kotiin. Kaverini ei myöskään halua viettää iltaa kanssani usein ilman alkoholia,kun hän kuulee ettei alkoholi kuulu kuvioihin,hän ei saavu paikalle.:/ Haluaisin viettää tyttöjen iltaa(tai ilta kavereitten kanssa muuten vaan),kokata yhdessä,nauraa yhdessä,pelailla,laittautua,askarrella,viettää sauna-iltaa,käydä kahvilla,käydä syömässä ja ihan mitä vain,mitä normaalisti ikäiseni tekevät. Tiedän,että törmään onnellisiin nuoriin kaupungilla sinne mennessäni yksin,tunnen itseni orvoksi ja häivyn paikalta. Minä myös ahdistun siitä,kun joku sanoo vähänkään jotain ei toivottua,kuten jos minulle sanotaan että mitä olet hommaillut.Vastaan,että ollut kotona,johon minulle saatetaan vastata: "eikös se ole aika tylsää."-Tuollaiset pikkulausahdukset saattavat ärsyttää minua.
Ja toisaalta on tylsää aina olla kahdestaan,olisi kiva jos olisi isompi kaveriporukka tyttöjä ja miksei poikiakin. Olen mielestäni ihan "normaali"-nuori,jota kiinostavat ajankohtaiset asiat ja normaalit puuhastelut.:) Kaverit puuttuvat,löytyisikö niitä täältä? Festareille,illanviettoon,nauramaan kanssani,pelaamaan,harrastamaan,kirpputoreilemaan,kokkailemaan,pitämään hauskaa,kesäisin kesäjuttuja ja talvisin talvijuttuja.Lähtisin mieluusti mukaan,jos minut vain kutsuttaisiin johonkin.:) Ihan mitä tahansa!:) Oletko kohtalotoverini? Tai haluatko kenties yhden tyttösen laajentamaan kaveripiiriäsi? Sinulla on ikää 15-18.v? (miksei enemmänkin,mutta suurinpiirtein.) En kaipaa kiusaajia,tai pilailijoita. Sellaiset älkööt vaivautuko,olen saanut niistä tarpeekseni. Kysy meseä,sähköpostia. Niin katsotaan jos juttu alkaisi luistaa.(: Kiitos kaikille lukeneille ja etenkin vastanneille!:)
Tosta sun tarinasta tulee ihan mieleen mun yks kaveri. Mä taidan kanssa olla just se ainoa kaveri, mitä sillä on =o. Tiedän tyypistä just sen verran, että sillä oli kanssa aika rikkinäinen perhe, ja mikäli sen mutsi ei piessu sitä kakarana, niin sen ukko teki sen (mikäli sen mutsi ja sen ukko ei hakannu toisiaan). Se kertoi mulle myös joskus kännisenä, että kuinka sen Ukko oli sanonu sille että se synty vahingossa, ja se olis pitäny abortoida.
Se kerto sen kännipäissään, koska se on ainoo tapa miten mä pystyn puhumaan sen kanssa avoimesti. Muutoin se on vitun äree, sulkeutunut ja inhottava ihminen. Mutta ku se on pienissä, se on kuin aivan toinen tyyppi. Avoi, ystävällinen ja kohtelias. Kelasin tässä just hetken aikaa, että varmaan lopetan sen kanssa pyörimisen, kun en kestä sitä ristiriitaista tunnetta mitä se käytöksellään aiheuttaa, mutta ton sun viestin luettua mä taidankin pysyy sen kaverina. Ehkä se paranee tosta vielä, eikä kai keneltäkään voi odottaa normaalia käytöstä jos on kotosin tollasista oloista =).
Tsemppiä sullekin kamujen löytämiseen, eiköhän noin mukavan kuulonen tytsy löydä sellasia helposti ison määrän joka sormelle =)
Mäku luulin että mulla on ollu vaikeeta mutta nää jutut on ssanu mut tajuumaan että tää mun on ollu helppoo. Mun ongelmissani vanhempien osalta kiusaamista ei ole ollut yhtään. Kutosluokalla oli sen tönimisen ja haukkumisen lisäksi tullut fyysinen väkivalta. Sen takia rupesin käymään punttiksella tms. Kuutoluokan päätteeksi päättivät kiusaajani hakata minut viimeisen kerran kunnolla koska tiesivät minun muuttavan seuraavalla viikolla. Tällä kertaa heille sattui yllätys. Kiusaajia oli 6kpl pari vierestä katsojaa/naurajaa. Punttiskäyntini olivat tuottaneet tulosta. Kun ensimmäinen kiroili sivussa he hyppäsivät kimppuuni porukalla. Kaksi tyypeistä pitivät kiinni ja pari muuta hakkasivat kunnes vihdoin pääsin irti ja aloin taas itse lyödä heitä. Se meni siitäm ohi ja lähdin kotiin kävelemään ja kun pääsin kotiin äitini huusi" Mitä sulle on käynyt"tms. Kun minulla alkoi uudessa koulussa uudella paikkakunnalla sain ensimmäisenä päivänä heti pari kaveria mutta läjän vihamiehiäkin. Poikkeavan pukeutumiseni(räppityyli) käyttäytymiseni takia muutama yhdeksäsluokkalainen päättivät antaa mokukasteen. Tämän takia minulle naurettiin ja minua haukuttiin koko yläasteen ajan. Nyt viime kesänä kun loppui peruskoulu ja marssin sieltä kidutuskammiosta ulos vankan ysin keskiarvon kanssa tunnen että jotain onnistui elämässäni.
Että joku viitsi lukea ton,mitä kirjottelin.:) Piti kirjottaa osissa ku muuten se ois ollu liian pitkä.:P Kyllä mäkin uskon,että ku tuolta kympiltä pääsen ja muutan pois nykyiseltä paikkakunnaltani,niin asiat paranee ainakin toivottavasti. :) Asun kyllä tälläkin hetkellä eri paikkakunnalta,missä minun perheeni asuu. Käyn päivät koulussa ja illat vietän asuntolassa,siellä minulla on oma huone ja netti. :) Tuntuu aina ihanalta palata sinne "rauhaan" viikonlopun ja lomien jäljilä,ei tarvitse kuunnella äitini huutoa ja järjetöntä syyttelyä. En ymmärrä,mikä äidilläni on juuri minua vastaan. :/ Tänään viimeksi kerroin hänelle jostakin mukavasta asiasta/tapahtuneesta,hän vaihtoi puheenaihetta heti. Tunnen itseni jotenkin hyljätyksi ja maailman jättämäksi. Välillä (usein) tuntuu siltä,että kukaan ei minua tarvitse eikä kaipaa täällä. Mutta se jotenkin vahvistaa. En ikinä ole ajatellut mitään itsetuhoista. Ajattelen aina,että käyn kouluni ja näytän että kyllä minäkin voin pärjätä ja olla hyvä.:)
Koskaan ei pidä vähätellä omia ongelmiaan,että jollakin muulla niitä on enemmän. Kaikkien tulisi saada ongelmiinsa apua,jotta ne eivät suurentuisi. Kamalinta mitä olin kuullut kavereideni sanovan koulusurmaajista.. He olivat miettineet,että mitä jos heidän koulussaan kävisi niin. Olivatkohan he edes ajatelleet,että se voisi hyvinkin olla mahdollista kun ovat kiusanneet itsekin ainakin minua. Ehkä he eivät pitäneet sitä niin vakavasti otettavana tms? Kiusaajat pitäisi saada kuriin,ja kiusaaminen loppumaan. Nykyään minua ei paljoa kiusata,mutta kuitenkin jätetään kaiken ulkopuolelle ja estetään pääsy tavalla,tai toisella jokapaikkaan. :/
Laitas mesesi tänne niin jutellaan :O
En viittis jaella meseäni täällä kaikkien nähessä. Tiiä vaikka joku tuttu olis tääläki. o.o
Luin koko jutun, ja en oikein tiedä mitä sanoa...