Istuin silmät kipeinä koneella ja luin tylsistyneenä suomi24 tekstejä. Aikoihin palstalla ei ollut tapahtunut mitään, vain Skrapa kulki siellä, pitämättä enää ääntä edes itsestään. Uudet tuulet olivat puhaltaneet vanhat ummehtuneet pierut pois palstalta.
Minä kuitenkin kaipasin heitä, tyyppejä jotka luulivat tietävänsä niin paljon, että pakahtuivat kukin omaan suuruuteensa ja hiljenivät yksi toisensa jälkeen. Kaipasin heitä kuin ystäviä tai vihamiehiä. Toisiin yritin tehdä vaikutuksen ja toisinaan onnistuin, mutta koska vaikutus ei kestänyt hetkeä kauempaa jouduin yrittämään aina uudelleen ja lopulta kompastuin omaan näppäryyteeni, yrittäessäni olla etevä toisen silmissä vaikutin typerältä toisen katseen alla.
Ja minä olin tyhmä, sodin ja räävin ja räyhäsin, mutta minullakin oli syyni. Heidän syistään en ollut kiinnostunut, vain minä olin tärkeä. Minä! En minä itselleni mitään arvoa antanut ja ehkä juuri siitä syystä huusin niin kovaa mielipiteideni puolesta, jotta itse uskoisin että mielipiteitä oli.
Sitten kasvoin aikuiseksi ja huomasin etteivät mitkään netin kätköt enää houkuttaneet, vuosia kierrelleenä kiersiin tuttuja nurkkia, löytämättä enää mitään mikä nostaisi sykettäni. Enää en ollut malttamaton, enää en kaivannut huomiota mielipiteilleni, en kiitosta sanoilleni, olin hiljaa.
Välillä luulin tappaneeni kirjailijanalun itsestäni, ehkä olinkin, eihän se enää koskaan voinut olla alku; naiivi, tietämätön, herttaisen lapsellinen.. Halusin viimeinkin sanoa hyvästit teille kaikille, luulin ettei täältä pääsisi koskaan ulos, mutta huomasin että ajan saatossa muurit ovat murtuneet, tänne saattoi tulla ja täältä saattoi lähteä vapaana, enää ei ollut rajavartijoita, ei tarkastuspisteitä, oli vain hiljainen rauha.
Minä kuitenkin kaipasin heitä, tyyppejä jotka luulivat tietävänsä niin paljon, että pakahtuivat kukin omaan suuruuteensa ja hiljenivät yksi toisensa jälkeen. Kaipasin heitä kuin ystäviä tai vihamiehiä. Toisiin yritin tehdä vaikutuksen ja toisinaan onnistuin, mutta koska vaikutus ei kestänyt hetkeä kauempaa jouduin yrittämään aina uudelleen ja lopulta kompastuin omaan näppäryyteeni, yrittäessäni olla etevä toisen silmissä vaikutin typerältä toisen katseen alla.
Ja minä olin tyhmä, sodin ja räävin ja räyhäsin, mutta minullakin oli syyni. Heidän syistään en ollut kiinnostunut, vain minä olin tärkeä. Minä! En minä itselleni mitään arvoa antanut ja ehkä juuri siitä syystä huusin niin kovaa mielipiteideni puolesta, jotta itse uskoisin että mielipiteitä oli.
Sitten kasvoin aikuiseksi ja huomasin etteivät mitkään netin kätköt enää houkuttaneet, vuosia kierrelleenä kiersiin tuttuja nurkkia, löytämättä enää mitään mikä nostaisi sykettäni. Enää en ollut malttamaton, enää en kaivannut huomiota mielipiteilleni, en kiitosta sanoilleni, olin hiljaa.
Välillä luulin tappaneeni kirjailijanalun itsestäni, ehkä olinkin, eihän se enää koskaan voinut olla alku; naiivi, tietämätön, herttaisen lapsellinen.. Halusin viimeinkin sanoa hyvästit teille kaikille, luulin ettei täältä pääsisi koskaan ulos, mutta huomasin että ajan saatossa muurit ovat murtuneet, tänne saattoi tulla ja täältä saattoi lähteä vapaana, enää ei ollut rajavartijoita, ei tarkastuspisteitä, oli vain hiljainen rauha.
Vastaukset 7
Vanhimmat
sparrausta
tämä jatkuva syksyinen syksy
epävarmuuden usva
juonenkehittely kaipaa
lisää punaista
no raotetaan vähän
anna se teksti
neljälle lukijalle
ja kysy sitten heiltä
mikä oli merkittävää
kirjoita ne neljä näkökulmaa
paperille
yhdistä ne
ja siinähän sinulla on
täyteläinen paketti
ihan helppoa
zimzalabim
valmis
elokuvakäsikirjoitus
usko tai älä
¤
Vasen on oikea
Kahvila oli kuin maamerkki syrjäisellä kujalla.
Sisällä miehet tuijottivat televisioruutua hievahtamatta,
oli jalkapallo-ottelu meneillään.
Ainoastaan pienessä nurkkapöydässä
salin takana oli tilaa yhdelle,
jossa ennestään istui laiha,
vähän intiaanin näköinen androgyyni
pikkutakissa ja tummissa farkuissa.
Istahdin hänen eteensä.
Hän toivotti minut hymyillen tervetulleeksi seuraansa,
ja osoittautui ennakkoluuloistani huolimatta
rennosti itsensä kustannuksella vitsailevaksi,
humaaniksi, hipahtavaksi elämäntaiteilijaksi.
Alkukeskustelumme kosketti vain viimeaikojen säätä,
mutta pian juttelimme elämän syvemmistä kerroksista.
Meidän pitäisi tehdä hyvää,
ja taistella oikeiden asioiden puolesta
hän sanoi vakaumuksen rintaäänellä.
Mitäpä siihen on sitten sanomista.
Olin hiljaa,
ja hymyilin aurinkoisesti.
¤
Toisten tyrkkiminen omaan unelmaan on typerää, eivät muut ymmärrä unelmiasi, eivät halua päämäärääsi, eivät ymmärrä tarkoitusperiäsi. Vaikka yrität olla kiva, aiheutat pelkkää ärtymystä. Minuuttinovellin pituus riippuu lukijan kyvystä lukea teksti, kirjailijan tavasta käyttää ennalta-arvattavia lauseita, sanoja, sanontoja. Vaikeaselkoinen minuuttinovelli voi olla rivin mittainen, jos jokainen sana vaatii ymmärryksen ennen siirtymistä seuraavaan. Minuuttinovelli voi olla puolen sivun mittainen, jos sen täyttää kliseillä, jotka lukija ymmärtää sanan ensimmäisen kirjaimen luettuaan. Aika on lineaari käsitys.
... juuh,
ja sitten on myös näitä
hämäläisiä
ja sitten toisaalta on myös niitä
karjalaisia
jotka lukevat ääneen.................................... huoh !
35 sek. toinen 45 sek.
Mikäli aletaan tulkitsemaan runon säännöin, molemmat menee minuuttiin
tarvitse ymmärtää.
Riittää, että sen lukee minuutissa.
"Karazanxan yö oli lähes yhtä hiljainen, mitä Vroidxulonin kävely Brofgenian pääkadun ruuhka-ajan hiljaisuudessa, missä soi Grovxewrden ensimmäinen sinfonian alkusoitto jne."
lukea 57 sekunnissa, tosin painotteet jäi pois.
Kirjoittaja siis voi hyvinkin lukea minuutissa.
kaupunkilainen,
mutta entäs hämäläisittäin sitten
aika
ja sit karjalaisittain
aika
?