Kaktuksessa kymmeniä kukkia

joka ensilukemalla herätti ajatuksia kahteenkin (toisilleen vastakkaiseen) suuntaan. Sekä lisäksi mahdollisen kirjoittajan tunnetilaan. Ja tähän liittyen: kuinka erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia voi asia (kukkiva kaktus) synnyttää, kun sitä oman ajatusmaailman ja tunne-elämän läpi katselee. Kuinka monin tavoin asioita ja esineitä yleensäkin voidaan käyttää sisäisten prosessien, henkilökohtaisten tai yleisten viestien, informaation, propagandan, ajatusten, tunne-elämysten heijastajina, välikappaleina, symboleina.

Henkilökohtaisesti runon mielenkiintoisuutta lisäsi kun otsikko jo herätti jonkinlaisen ennakkoajatuksen tai -tuntemuksen, että kaktuskin on kaunis (positiivisena kuvana esim. piikikkäästä ihmisestä joka lähemmin katsottuna on hänkin, sielussaan, kaunis - rakastettava, tms.) mitä teksti sitten ei vastannut. Ennakkotuntemus kuitenkin säilyi lukutapahtuman läpi pitäen yllä yhteen suuntaan liikkuvaa tulkintavaihtoehtoa.

Jos nämä erilaiset ja hyvin subjektiiviset (sielumaailmani läpi värähtelevinä aistimuksina) tulkinnat, nopeat kuvat, ensilukemalla peittivät alleen itse tekstin, toisella lukukerralla keskityin enempi itse runoon.

Edelleen käytän adjektiivia mielenkiintoinen, mutta lisään adjektiivin vahva. :)

Lätinää.

Runon ei tarvitse kertoa itsetietoisesta henkilöstä joka kaikessa pyrkii osoittamaan omaa paremmuuttaan. Se ehkä on helpoin, päällimmäisin tulkinta ja sävyttää tekstin negatiivisella tunnelatauksella, hmm. Epämiellyttävällä tuntemuksella toisia jalkoihinsa polkevasta ihmisestä, jolle aina ja kaikessa tärkeintä on olla näkyvä ja ensimmäinen, ja joka kyvykkyydessään kykenee sen tekemään. Tässä tulkinnassa "piikit" ja "kukat" liittyvät yhteen ja täydentävät toisiaan, siis (mahdollisen kirjoittajan eli lukijan) kuvaa itsetietoisesta, teoissaan itseään ja kyvykkyyttään uhoavasta henkilöstä. Runo voi myös kertoa

[tässä välissä haen kupin aamuteetä]

asiasta. Tai vaikkapa kasvista. Niin, vaikkapa kaktuksesta.

[Aioin siis hakea teetä mutta en hakenutkaan. Nyt hain. Isoon teräskuppiin laitoin kaksi pussia Earl Greytä, luonnollisesti tarkistin että kirjoitusasu on oikein, ei Gray vaan Grey. Ja lorauksen hunajaa. Luultavasti jatkan lauseella missä kerron että]

vaikkapa kaktuksesta, jolloin piikit ja kukat eivät kerro samasta, vaan eri asiasta. Piikeistä huolimatta kukat nousevat, itsepintaisesti tuoden esille karuuden ja piikikkyyden maastoon kauneuden, joka ei alistu ympäristölleen, ei suostu murskattavaksi. Näin ne osoittavat kyvykkyyttään, paremmuutensa ympäristöön, sen ankaraan kovuuteen nähden. Mutta tekevät sen uhoten? Sanavalinta ei tunnu sopivan kuvaan, ja kuitenkin runo on hyvä tuollaisena. Mikä kusee ei ole teksti vaan tulkintani. Jos sekään. Ajatusten ja aistimusten seassa häivähtää kysymys tämäkin: Voiko kauneus olla uhoavaa - ikäänkuin itsepintaisesti itseään esille tyrkyttävää - ja onko se sitten enää kauneutta.

[Hörps. Really!]

[Tässä kohtaa oli pakko hörpätä teetä, etten olisi kirjoittanut potaskaa. Kello 09:56 eräänä päivänä marraskuussa.]

Kokemus siitä mitä "osoitetaan" on kokijan henkilökohtainen tuntemus, tulkinta katseensa kohteesta eli hänestä joka (tässä tapauksessa uhoten) osoittaa "jotakin" (tässä tapauksessa kyvykkyytensä, paremmuutensa).

Minulle olennaiseksi, päällimmäiseksi runon sanomassa ja jännitteessä jää kohtaaminen: "osoittaakseen" merkitsee että on joku (mahdollinen kirjoittaja) jolle osoitetaan. Piikikäs (itsetietoinen, kyvykkyyttään uhoava) henkilö tai kasvi (kukkiva kaktus) ovat hänen silmilleen osoitus jostakin, juuri siitä (minkä hän nyt näkee).

Näin ollen kokemus siitä mitä osoitetaan on aina kokijan tuntemus, tulkinta katseensa kohteesta eli hänestä joka (tässä tapauksessa uhoten) osoittaa "jotakin" (tässä tapauksessa kyvykkyytensä, paremmuutensa).

Mitä vielä sanoisin. Mmm. Ei sitten muuta.
Kiitos mielenkiintoisesta runosta.

Kuin että. Hörps.

Mä olen hieman lyhytsanaisempi kuin moniosaaja, ja sanon, että musta tämä on kuukauden (ehkä kahden... kolmenkin) paras runo.

Ainakin minuun osui, lävisti hulmahtaen.