Vain virtaavaa vettä
on aika
ja kosketus
sumua pinnalla sen
Niin virtaavat tekomme kaikki
sen pinnalla kimaltaen,
vaan sittenkin enemmän, tärkeää:
kaikesta jokin jälki jää
Ja kerran kun pysähtyy virtaava vesi,
astumme rajan taa
sumu on poissa, ja sielumme
teoistaan palkan saa
[13:20-21]
- - -
enpä juurikaan riimittele
siihen on liian helppo jäädä
ja lauseet vievät menneessään
tällaisen vanhan jäärän
[13:24-25]
- - -
niin pysähtyy käsi,
katselen vain
sanoja
mitkä tehdä sain
siinä ne ovat ja siihen jäävät
katsonko nyt,
enpä niinkään, onhan tämäkin
lause vain:
kaukainen ranta siintää
jos todella katsoisin, näkisin
olisin vaieten tässä,
ja enemmän kuin sanat
virtaisi lauluna elämässä
tuo taivainen, ihana ranta
[13:25-29]
Siinä syy miksi äitiparta ei useinkaan kirjoita riimiteltyjä runoja. Paitsi tietysti laulut, mutta niitä ei ole tullut tehtyä vähään aikaan, kun ei oo tilauksia. Riimittely on kuplivaa kieltä. Se tempaa liian helposti mukaansa... Ja sitten voi käydä niinkin, että kielestä itsestään tule sisältö. Runon sanoma on vain näennäinen, pääasia riimittelyn lumous. Se vaara tietysti on olemassa kaikessa kirjoittamisessa? Ja lieneekö tuo välttämättä pahakaan asia. Kunhan vain itse elämä ei unohdu puhumisen alla... ja että puhumisesta ei tule väline muiden sitomiseksi mielikuvien kautta, manipuloiva tunnepeli, osa kokemuksellisuuden palvontaa... jossa ihminen samaistuu naamareihinsa, luulee sanojen synnyttämiä intohimoisia tuntemuksiaan aidoksi itseydekseen... hukkuu kosketusten virrassa.
♥
on aika
ja kosketus
sumua pinnalla sen
Niin virtaavat tekomme kaikki
sen pinnalla kimaltaen,
vaan sittenkin enemmän, tärkeää:
kaikesta jokin jälki jää
Ja kerran kun pysähtyy virtaava vesi,
astumme rajan taa
sumu on poissa, ja sielumme
teoistaan palkan saa
[13:20-21]
- - -
enpä juurikaan riimittele
siihen on liian helppo jäädä
ja lauseet vievät menneessään
tällaisen vanhan jäärän
[13:24-25]
- - -
niin pysähtyy käsi,
katselen vain
sanoja
mitkä tehdä sain
siinä ne ovat ja siihen jäävät
katsonko nyt,
enpä niinkään, onhan tämäkin
lause vain:
kaukainen ranta siintää
jos todella katsoisin, näkisin
olisin vaieten tässä,
ja enemmän kuin sanat
virtaisi lauluna elämässä
tuo taivainen, ihana ranta
[13:25-29]
Siinä syy miksi äitiparta ei useinkaan kirjoita riimiteltyjä runoja. Paitsi tietysti laulut, mutta niitä ei ole tullut tehtyä vähään aikaan, kun ei oo tilauksia. Riimittely on kuplivaa kieltä. Se tempaa liian helposti mukaansa... Ja sitten voi käydä niinkin, että kielestä itsestään tule sisältö. Runon sanoma on vain näennäinen, pääasia riimittelyn lumous. Se vaara tietysti on olemassa kaikessa kirjoittamisessa? Ja lieneekö tuo välttämättä pahakaan asia. Kunhan vain itse elämä ei unohdu puhumisen alla... ja että puhumisesta ei tule väline muiden sitomiseksi mielikuvien kautta, manipuloiva tunnepeli, osa kokemuksellisuuden palvontaa... jossa ihminen samaistuu naamareihinsa, luulee sanojen synnyttämiä intohimoisia tuntemuksiaan aidoksi itseydekseen... hukkuu kosketusten virrassa.
♥
Vastaukset 3
Vanhimmat
Viimeiset junat ovat menneet.
Askelten rahinasta kaikuu alaston aseman piha.
Hapuilet tyhjää taskua,
vaatteidesi sisällä olet vain
paleleva liha.
Valo.
Sen keltainen lammikko.
Väsyneille silmille, lähes umpeutuneille
on pyörähtävä kuutio.
Putoat valon sisään,
siellä on lämmintä.
Kunnes kasvosi tärähtävät:
kävelinkö pylvästä päin?
Viimeiset junat ovat menneet,
täytyy hyppiä vähän.
Että pysyisi hereillä
seuraavaan aamuun, tähän.
Kas näin.
Sielussa padottu, kätketty viha.
- - -
Jos kuitenkin vähän riimittelyä...
13:53 - 14:14.
"Yksin oot sinä ihminen.
Kaiken keskellä yksin".
Kuitenkin.
Miksi ei sanoja riimittelisi.
Leikkisi.
Kuin pieni lapsi.
Antaisi tunteensa puhua.
Kilpaa pulputa sisältä.
Sallittakoon vapaus.
Rakkaus.
Sanoa.
"Minähän elän"
Bittien maailmassakin.
Sait aikaan ajtuksien palon.
Kiitos
Pidin riimittelystäsi varsinkin alusta..kaikesta jokin jälki jää..
niin hyvästä kuin pahastakin..
kaikesta kuitenkin oppii..kaikki kasvattaa..
mukavaa sunnuntaita sinulle:)