Kaksi runoa. 1/2.
Se oli vuosisadan rikos.
Maailmankaikkeuden onnistunein pankkiryöstö.
Rikos ei kannata.
Varsinkin jos siitä ei jää kiinni.
"Muistelen...
Kiire junaan, juoksen Helsingin katuja, kello raksuttaa.
Viimeinen tai viimeistä edellinen metropysäkki ennen rautatieasemaa.
Voisin kyllä ostaa lipun, eihän siinä mene kuin puoli minuuttia,
mutta - pummillahan ne matkustavat kaikki muutkin,
tämän viimeisen pysäkinvälin.
Ei tällä välillä enää lipuntarkastajia tule, tiedän sen.
Ja niinpä sitten teen niin kuin muutkin.
Syöksyn metroon, liputta.
Samalla hetkellä
kun astun metroon, tapahtuu seuraavaa:
tietoisuuteeni leikkautuu ajatus,
kirkas ja selkeä,
tällä kertaa ne tulevat, nimenomaan tällä pysäkinvälillä.
Se ei ole vain ajatus,
ei myöskään intuitio tai jokin muu sielunkerrostumien
impulssi, vaisto, kokemisen herkkyys.
Ei, se on Jumalan Pyhän Hengen ääni.
Olen kokenut Hänen vaikutuksensa kyllin usein osatakseni erottaa
sen oman sisimpäni liikkeistä.
Tässä on Hänen läsnäolonsa tuntu.
Mieleni tulvii kiitollisuutta, iloa.
Odotan innolla lipuntarkastajien tuloa,
ja niinhän siinä sitten käy, maksan kovat rapsut.
250 markkaa muistaakseni.
Kovempaa olisi ollut
jos rapsut olisivat jääneet tulematta,
nyt sain ihanan opetuksen, asiasta joka on tuikitärkeä:
ei se mitä muut tekevät tai jättävät tekemättä,
vaan mikä on minun suhteeni Jumalaan ja Hänen pyhyyteensä
arkielämän asioiden keskellä.
Elänkö minä totuudessa, rakkaudessa?"
Asiat lomittuvat toisiinsa lakiensa mukaan.
Hengen maailmassa jokainen sääntö,
todellisuuden olemuksessa läsnäoleva periaate
on muuttumaton, vakaa.
Paperilla, runon todellisuudessa
ne ovat alati muuttuvia.
Omituisia eläimiä.
"Muistelen...
Katselin tanssitaiteilija Carolyn Carlsonin esiintymistä,
se oli hänen koreografiansa.
Lavalle oli pystytetty pylvässänky ja verhoja.
Siitä on tietysti jo vuosia.
Ja sekin tapahtui Helsingissä."
Sitten mieleeni tulee tällainen asia.
Ystäväni asui Herttoniemessä.
Hän sai HIV:n huumeita käyttävältä poikaystävältään.
Samasta neulasta.
Istuimme lattialla ja itkimme.
Pieni poikani oli nukahtanut patjalle viereemme.
Kuuntelimme Jukka Leppilammen laulua Minun käteni soi.
Minä tarvitsin sitä, hän sanoi.
Ilman sitä en olisi koskaan pysähtynyt
ja löytänyt Jumalaa.
Kyynelten läpi hänellä oli surumielinen
mutta onnellinen hymy.
"Se oli vuosisadan rikos.
Maailmankaikkeuden onnistunein pankkiryöstö.
Rikos ei kannata.
Varsinkin jos siitä ei jää kiinni."
22 11 09 noin 15:20 - 15:35.
- - -
Runossa on varsin paljon faktaa. Jokainen kolmesta kokemuksesta on tosi. Tapa jolla faktoja käsitellään tekee runosta fiktion. Ensiksikin. Neljä alkulausetta ovat satunnaisia, järjettömästi mieleen juolahtavia lauseita. Tajunnanvirran alkusykäys. Toiseksi. Runossa toistuu lause "muistelen". Lausetta seuraa elämästäni poimittuja tapahtumia. Tosiasiassa en niinkään muistellut kyseisiä tapahtumia, ainoastaan irroitin ne menneisyydestäni osaksi runoa, sen rekvisiittaa ja äänimaisemaa. Sitä tehdessäni mielessäni kuitenkin, sanojen tarkastelun ja tajunnanvirtaisen runomuodon hapuilun keskellä, liikahteli asioita. Muistojen - tai niiden kuvailemiseen käyttämieni sanojen - esiin nostamia tuntemuksia. Näin syntyi faktio. Faktan ja fiktion symbioosi.
Se oli vuosisadan rikos.
Maailmankaikkeuden onnistunein pankkiryöstö.
Rikos ei kannata.
Varsinkin jos siitä ei jää kiinni.
"Muistelen...
Kiire junaan, juoksen Helsingin katuja, kello raksuttaa.
Viimeinen tai viimeistä edellinen metropysäkki ennen rautatieasemaa.
Voisin kyllä ostaa lipun, eihän siinä mene kuin puoli minuuttia,
mutta - pummillahan ne matkustavat kaikki muutkin,
tämän viimeisen pysäkinvälin.
Ei tällä välillä enää lipuntarkastajia tule, tiedän sen.
Ja niinpä sitten teen niin kuin muutkin.
Syöksyn metroon, liputta.
Samalla hetkellä
kun astun metroon, tapahtuu seuraavaa:
tietoisuuteeni leikkautuu ajatus,
kirkas ja selkeä,
tällä kertaa ne tulevat, nimenomaan tällä pysäkinvälillä.
Se ei ole vain ajatus,
ei myöskään intuitio tai jokin muu sielunkerrostumien
impulssi, vaisto, kokemisen herkkyys.
Ei, se on Jumalan Pyhän Hengen ääni.
Olen kokenut Hänen vaikutuksensa kyllin usein osatakseni erottaa
sen oman sisimpäni liikkeistä.
Tässä on Hänen läsnäolonsa tuntu.
Mieleni tulvii kiitollisuutta, iloa.
Odotan innolla lipuntarkastajien tuloa,
ja niinhän siinä sitten käy, maksan kovat rapsut.
250 markkaa muistaakseni.
Kovempaa olisi ollut
jos rapsut olisivat jääneet tulematta,
nyt sain ihanan opetuksen, asiasta joka on tuikitärkeä:
ei se mitä muut tekevät tai jättävät tekemättä,
vaan mikä on minun suhteeni Jumalaan ja Hänen pyhyyteensä
arkielämän asioiden keskellä.
Elänkö minä totuudessa, rakkaudessa?"
Asiat lomittuvat toisiinsa lakiensa mukaan.
Hengen maailmassa jokainen sääntö,
todellisuuden olemuksessa läsnäoleva periaate
on muuttumaton, vakaa.
Paperilla, runon todellisuudessa
ne ovat alati muuttuvia.
Omituisia eläimiä.
"Muistelen...
Katselin tanssitaiteilija Carolyn Carlsonin esiintymistä,
se oli hänen koreografiansa.
Lavalle oli pystytetty pylvässänky ja verhoja.
Siitä on tietysti jo vuosia.
Ja sekin tapahtui Helsingissä."
Sitten mieleeni tulee tällainen asia.
Ystäväni asui Herttoniemessä.
Hän sai HIV:n huumeita käyttävältä poikaystävältään.
Samasta neulasta.
Istuimme lattialla ja itkimme.
Pieni poikani oli nukahtanut patjalle viereemme.
Kuuntelimme Jukka Leppilammen laulua Minun käteni soi.
Minä tarvitsin sitä, hän sanoi.
Ilman sitä en olisi koskaan pysähtynyt
ja löytänyt Jumalaa.
Kyynelten läpi hänellä oli surumielinen
mutta onnellinen hymy.
"Se oli vuosisadan rikos.
Maailmankaikkeuden onnistunein pankkiryöstö.
Rikos ei kannata.
Varsinkin jos siitä ei jää kiinni."
22 11 09 noin 15:20 - 15:35.
- - -
Runossa on varsin paljon faktaa. Jokainen kolmesta kokemuksesta on tosi. Tapa jolla faktoja käsitellään tekee runosta fiktion. Ensiksikin. Neljä alkulausetta ovat satunnaisia, järjettömästi mieleen juolahtavia lauseita. Tajunnanvirran alkusykäys. Toiseksi. Runossa toistuu lause "muistelen". Lausetta seuraa elämästäni poimittuja tapahtumia. Tosiasiassa en niinkään muistellut kyseisiä tapahtumia, ainoastaan irroitin ne menneisyydestäni osaksi runoa, sen rekvisiittaa ja äänimaisemaa. Sitä tehdessäni mielessäni kuitenkin, sanojen tarkastelun ja tajunnanvirtaisen runomuodon hapuilun keskellä, liikahteli asioita. Muistojen - tai niiden kuvailemiseen käyttämieni sanojen - esiin nostamia tuntemuksia. Näin syntyi faktio. Faktan ja fiktion symbioosi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tyttärentytär soitti.
Sanoi käyneensä jossain mummografiassa.
Kyllä minua huvitti.
Mitä se tyttö nyt höpsii...
Vai mummografiassa, eihän sinulla vielä ole lapsiakaan?
Ei kun MAMMOGRAFIASSA pappa, mammografiassa!
Jaa... anteeksi vaan... kun on tää kuulo vähän semmoinen.
Istun pimeässä huoneessa.
Katselen television sammunutta ruutua.
Vai sillä tavalla.
Nieleskelen kyyneliä.
Olisitpa sinä täällä... minun kanssani...
Tai, parempi ettet ole...
Pitelen valokuvaa sormissani, minulla on niin ikävä.
Ei ketään jonka kanssa jakaisin tuskani.
Kipuni ja pelkoni.
Ensin lähdit sinä.
Nyt joudun luopumaan vielä lapsenlapsestakin...
Tai...
Voihan siitä nykyään parantua?
Selviää sellaisella pienellä... leikkauksella?
Väsyneet, uurteiset sormet vapisevat
valokuvakehyksen lasia vasten.
Hoitaja koputtaa oveen.
Iltalääkkeen aika.
Seisahtuu, katsoo huolestuneena.
Onko kaikki hyvin?
Hymyilen.
Jo vain, tyttärentytär se vain soitti.
Kertoili ihan hassuja!
Iltalääkkeen jälkeen.
Vuoteessa.
Uni ei ota tullakseen.
Olisipa joku, joku jolle puhua.
Joku jolle saisi kertoa miltä tuntuu.
Kun muisti heikkenee, ja paikat vapisevat
niin ettei tavarat pysy kädessä.
Ja kuulo, kuulo temppuilee niin että joutuu häväistyksi,
voikohan se tyttärentytär koskaan antaa minulle anteeksi, kun
niin hassusti, vakavasta asiasta?
Ohiajavien autojen valokiilat häilyvät katossa.
Äänet vanhustentalossa hiljenevät.
Toimistossa soi summeri,
pöydän ääressä nuokkuva yökkö säpsähtää harmistuneena.
Taas joku vietävän dementikko unissaan painamassa kutsunappia!
Napsauttaa linjan auki ja ärähtää mikrofoniin:
Mikä siellä on hätänä?
Hiljaisuus.
Säikähtäneen papparaisen unenpöpperöinen ääni:
Ei tässä mitään, anteeksi, minä vaan jotain,
hassua unta...
Ja hoitaja ei ole aivan varma, mutta
hänestä tuntuu
kuin pappa olisi mutissut
jotain tämänkaltaista:
mummo... mam mam... raffia.
Kaikkea hölynpölyä ne hokevatkin lääketokkurassaan, huoks.
Jos sitä täytyisi kuitenkin käydä katsomassa?
Pitäisin vaikka kädestä vähän aikaa?
Äh, onhan tässä tärkeämpääkin tekemistä.
Pitäisi saada tuo pöydällä odottava sudoku valmiiksi.
- - -
22 11 09 noin 16:00 - 16:11.