Iiriksellä on kolmion muotoinen luomi niskassa, Iiriksen hiukset tuoksuvat tervalle ja Iiriksen hymy on syöpynyt mieleeni. Iiriksellä on sisko Laura, Laura katsoo aina ihmisiä kieroon, Iiriksellä on veli Jiri joka soittaa levyjä meidän lempi baarissa. Iiriksellä on vanhemmat joita en ole tavannut, Iiriksellä on kissa joka nukkuu usein leveällä ikkunanlaudalla. Iiriksellä on harmaansiniset suuret silmät ja mahonginruskeat hiukset. Jos Iiristä kehuu, Iiriksen silmäkulmista lähtee poskille asti vaalea puna. Iiristä katsellessa unohdan, että on olemassa minä, nainen, Emilia, kaksikymmentäviisi vuotta, akateemikko ja kotimuusikko, pieni suu ja sirot kädet.
Inhoan akateemikko osaani, se on osa minua jonka ulkopuoliset ovat minulle luoneet. Inhoan päivällisiä joille pukeudun siististi ja saavun yksin, inhoan tupakansavuisia sunnuntaiaamuja jolloin olen jäänyt sänkyyn yksin. Inhoan sitä iltapäivää jolloin keksin, ettei Iiriksen kaltainen voi olla osa tulevaisuuttani. Siinä hetkessä muistan että on minä, nainen, Emilia, kaksikymmentäviisi vuotta, akateemikko, rikkaan suvun jälkeläinen, isin tyttö, mallikelpoinen ja odotustenmukainen, pelkuri ja valehtelija.
Haista paska, koita ymmärtää, tämä on todellisuus. Sitten Iiris menee ja kohta rappukäytävästä voi kuulla sandaaleiden kipakan kopinan. Tartun tupakka-askiin, tönäisen jukkapalmun syrjään ja sytytän. Iiris katoaa pyörän selässä kulman taakse. Vittu. Sitten soi puhelin. Emilia. Ai moi äiti. En ehkä tänään. Huomenna sitten. Iiris älä anna mun päästää susta irti. Voi helvetti. Iiris.
Tässä on Arto. Arto on yliopistolta, sillä on tylsät kasvot, rento ääni ja mitäänsanomattomat vaatteet. Se kuuntelee listahittejä, eikä ymmärrä mitään indiestä, eikä musta. Sille kaikki on suoritus, sitä odottaa tuleva ura isänsä asianajaja lafkasta, eikä sen mielestä elämä oikeastaan ole niin hankalaa. Arto sanoo tosi kivasti äidilleni päivää, kättelee isää ja rapsuttaa vinttikoiraa. Artolla on arpi selässä ja se viheltää hiljaa kun se saa. Artolla on iso asunto keskellä keskustaa, sillä on rikas suku, puhtaat paperit ja pari kunnon kaveria.
Moi. Jiri hymyilee, ei taida tietää mitä olen mennyt tekemään. Moi, mitä kuuluu? Jiri katsoo vasemmalta oikealla. Hyvin. Iiris on ihan maassa. Se on mun vika. Arvelinkin. Sitten Jirin pitää mennä. Katson siinä ympärilleni muutaman kerran. Sitten mietin, etten tule tänne enää ikinä. Hymyilen surullisesti drinkille ja rypistän servietin johon olen kirjoittanut sanoja. Vääränlainen rakkauslaulu. Iiris tuhoan tässä todellisuuttani. Voi helvetti.
Inhoan akateemikko osaani, se on osa minua jonka ulkopuoliset ovat minulle luoneet. Inhoan päivällisiä joille pukeudun siististi ja saavun yksin, inhoan tupakansavuisia sunnuntaiaamuja jolloin olen jäänyt sänkyyn yksin. Inhoan sitä iltapäivää jolloin keksin, ettei Iiriksen kaltainen voi olla osa tulevaisuuttani. Siinä hetkessä muistan että on minä, nainen, Emilia, kaksikymmentäviisi vuotta, akateemikko, rikkaan suvun jälkeläinen, isin tyttö, mallikelpoinen ja odotustenmukainen, pelkuri ja valehtelija.
Haista paska, koita ymmärtää, tämä on todellisuus. Sitten Iiris menee ja kohta rappukäytävästä voi kuulla sandaaleiden kipakan kopinan. Tartun tupakka-askiin, tönäisen jukkapalmun syrjään ja sytytän. Iiris katoaa pyörän selässä kulman taakse. Vittu. Sitten soi puhelin. Emilia. Ai moi äiti. En ehkä tänään. Huomenna sitten. Iiris älä anna mun päästää susta irti. Voi helvetti. Iiris.
Tässä on Arto. Arto on yliopistolta, sillä on tylsät kasvot, rento ääni ja mitäänsanomattomat vaatteet. Se kuuntelee listahittejä, eikä ymmärrä mitään indiestä, eikä musta. Sille kaikki on suoritus, sitä odottaa tuleva ura isänsä asianajaja lafkasta, eikä sen mielestä elämä oikeastaan ole niin hankalaa. Arto sanoo tosi kivasti äidilleni päivää, kättelee isää ja rapsuttaa vinttikoiraa. Artolla on arpi selässä ja se viheltää hiljaa kun se saa. Artolla on iso asunto keskellä keskustaa, sillä on rikas suku, puhtaat paperit ja pari kunnon kaveria.
Moi. Jiri hymyilee, ei taida tietää mitä olen mennyt tekemään. Moi, mitä kuuluu? Jiri katsoo vasemmalta oikealla. Hyvin. Iiris on ihan maassa. Se on mun vika. Arvelinkin. Sitten Jirin pitää mennä. Katson siinä ympärilleni muutaman kerran. Sitten mietin, etten tule tänne enää ikinä. Hymyilen surullisesti drinkille ja rypistän servietin johon olen kirjoittanut sanoja. Vääränlainen rakkauslaulu. Iiris tuhoan tässä todellisuuttani. Voi helvetti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mistäpä sais rohkeutta??
sen takia että...... sulle
http://www.youtube.com/watch?v=zOG8vmAOaoc