Miten voi aloittaa alusta?

Muuttua on mahdollista, kokonaan muuttumisesta en tiedä. Itse olin teini-ikäisenä tajuttoman ujo ja sulkeutunut. Päätin mennä leijonan pesään ja ilmottauduin teatterikurssille. Siellä jouduin joka viikko pistämään itseni naurunalaiseksi ja se auttoi minua avautumaan. En koskaan ole silti muuttunut siitä, että jännitän pientäkin esiintymistä ja olen edelleen omissa ajatuksissani viihtyvä, mutta olen oppinut sosiaaliset kaavat ja ennen kaikkea hyväksymään itseni.

Missään nimessä ei kannata vertailla muihin, kaikki ihmiset ovat niin erilaisia. Ja usko pois, sinun kokemuksesi eivät ole harvinaisia, nyt 20v ikäisenä olen oppinut tuntemaan useita ihmisiä, joilla on samanlaisia kokemuksia. Kaikki luulevat olevansa tilanteessa yksin. Suosittelen, että puhut jonkun kanssa tästä enemmän, se oikeasti auttaa. Jos et halua perheellesi tai muulle ulkopuoliselle, niin tänne. Ja pelkästään asiasta kirjoittaminenkin jo auttaa, koita avata syitä miksi olet tilanteessasi. Itsestäni tuntuu, että jotta lopullisesti hyväksyisin kaiken itsessäni, pitäisi melkein kirjoittaa omaelämänkerta, koska vasta silloin ymmärtäisin miksi reagoin mihinkin.

Sinulla on varmasti hyviä puolia, uskot itse vain helpommin huonot kuin hyvät. Mieti mielenkiinnonkohteitasi, mitä vaan, älä väheksy mitään itsessäsi.

Toivottavasti näistä sanoista oli apua

Ota yhteys mielenterveyspolille ja sano että tarvitset terapiaa.

Saat todennäköisesti terapeutin joka osaa sitten suhteuttaa noita asioita.

Ensinnäkin, olet vasta 20. Sinulta ei ole mikään vielä mennyt ohi. voit hakea kouiuihin ihan normaalisti ja vaikka aikuinlinjalle. Siitä voit sitten taas jatkaa niin pitkälle kun haluat.
Sieltä saat kavereita ja jotain muuta ajateltavaa. myös takaisin tähän yhteiskunnan rattaisiin.
sano ensin nyt itsellesi, minä nousen tästä!
Harrasta lenkkeilyä, ja syö hyvin. Suurin osa masennuksesta johtuu vuodenajasta, ja huonoista elämän tavoista, vähästä liikunnasta.
Lopeta itsesäälissä kieriskely, siis ihan oikeasti.
Tuo minäoon huono yms niin kai sitä nyt ajatteleekin sillei.

Sinulla ei ole peli menetetty.
Jos ajattelet että tarvitset oikeasti apua masennukseen, niin mene psykiatrian polille. Ne auttavat sinua ihan varmaan.

tsemppiä. Olen ollut siellä missä sinä nyt olet..ja olen sieltä noussut juuri noilla asioilla mitkä tuohon kirjoitin.

Pakota itsesi tekemään asioita joita eniten pelkäät.

Tunnen kirjoituksesi hyvin samanlaisesti.Olen 44 v mies eroamassa kihlatustani ja mietin että mitä nyt?

Muutos on mahdollista! Ajattelin itse vielä jonkin aikaa sitten samoin kuin sinä; että elämä on vain masennusta, tylsyyttä ja ankeutta joka ei pääty koskaan. Koin myös itse olevani ratkaisevasti jäljessä ikätovereistani, jotka jo parikymppisinä menivät yliopistoon, perustivat perheitä ja rakensivat uria. Heillä vaikutti olevan kaikki ja itse olin vain työtön "luuseri" joka ei koskaan saanut mitään aikaan. Olin vain unissakävelijä.

Mutta muutos tuli kuitenkin. En varsinaisesti edes yrittänyt tehdä mitään, otin vain jossain vaiheessa pari ratkaisevaa askelta oikeaan suuntaan ja sitten elämä muuttui täysin vain muutamassa kuukaudessa. Nykyään en edes pidä itseäni samana ihmisenä joka olin vielä 3-4 vuotta sitten. Olen muuttunut täysin. Se masentunut unissakävelijä joka olin, on kuollut. Minä olen nyt ihminen jolla on elämä edessä ja voin ainakin yrittää saavuttaa asioita.

Mutta ei minulla tänä päivänäkään ole niitä asioita joiden vuoksi kadehdin muita. Minulla ei ole paljoa rahaa, minulla ei ole perhettä eikä minulla ole jotain varmaa uraa jollain alalla. Mutta olen oppinut että eivät nuo ole loppujen lopuksi asioita jotka ratkaisevat. Tunnen rikkaita ja köyhiä ja vaikuttaa siltä että kummassakin porukassa on miltei yhtä paljon onnettomia ihmisiä. Toisia on siis turha kadehtia.

Minä en voi kertoa sinulle että mikä on sinulle oikea ratkaisu. Mutta sen voin sanoa että jos tykkäät todella tehdä jotain, tee sitä äläkä välitä muusta. Ja painu sitten pihalle ja etsi muita ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita samoista jutuista. Itselle ratkaiseva muutos oli pääsy kansanopiston taidelinjalle. Siellä tapasin ihmisiä joiden olemassaoloon en ollut ennen edes uskonut! Ja sain tehdä asioita jotka kiinnostivat minua.

Tärkeintä on se, että ei jää kotiin neljän seinän sisälle. Se on nopea tie hulluuteen ja lopulta itsemurhaan. Ihminen on tehty kulkemaan ja kokemaan asioita, ei homehtumaan johonkin ahtaisiin asuntoihin tai huoneisiin.

Olen itse sitäkin mieltä että ihminen ei voi löytää totuutta sisältään. Mieli on usein pelkkä roskakori johon kaikkein huonoimmat ajatukset tarttuvat. Ja siinä tilanteessa ei auta se että tunkee itsensä syvemmälle roskakoriin. Pitää mennä ulos. Pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä asioita! Ja usko huviksesi, niin ovat tehneet myös ihmiset jotka ovat olleet todella pahoissa tilanteissa ja syvällä masennuksessa.

Mutta lopulta olet itse ainoa joka voi sinut pelastaa. Psykiatrit, terapeutit, papit tai muut eivät voi tarjota sinulle pelastusta elämässä. Joten, eiköhän sinun olisi aika pelastaa itse itsesi?

en osaa vastata tuohon mutta onko se masennus jos ei osaaa enää iloita elämästä eikä oikeastaan voi edes nukkua koka ahdistaa. tunnen itseni yksinäiseksi vaikka mulla kyllä on kavereita mut kukaan ei luultavasti ymmärrä miltä tuntuu. ja olen yrittänyt jo kerran hypätä auton alle ja mulla on kädessä vanhoja arpia ja uusia on varmaan tulossa oon käyny kyllä fysioterapeutilla mutta tuntuu ettei se oikeen auta.

Voisin sanoa et jo käy terapialla. Mut mää oon jo 27 ja samassa tilanteessa. Pitää vaan ottaa yks asia kerrallaan niin kyllä se siitä sujuu. Oon huomannut omasta piiristä. Ja jos sanot vähä väliä silloin tällöin jotakin niin kaikki huomaa kyllä.

Mulla vanhemmat eivät antaneet hankkia työtä jota olisin halunnut, enkä saanut etsiä puolisoa, eikä kavereita. Minun piti jäädä kotiin jatkamaan maanviljelyä, vaikka se ei kannattanut, meillä on elinkelvoton pieni tila, Vanhat koneet, mutta vanhemmat eivät tajunneet sitä,. Jatkoin viljelyä 30 vuotta, vaikka en saanut kunnon toimeentuloa, jos en olisi asunut vanhempien kanssa olisin kuollut nälkään. Vanhemmat eivät antaneet käydä missään, kun ei ollut rahaa. Nyt olen 52v yksinäinen kaiken ulkopuolella. Koska vanhemmat eivät antaneet tilaa minulle, sukulaiset vaativat osuuden perinnöstä, minulle ei jää mitään. Kannattaako aloittaa elämä alusta vai tehdäkö itsemurha, siinähän kysymys