Vapaaehtoinen lapsettomuus

Tämä ei ehkä ole paras palsta tälle keskustelulle, mutta vastaan kuitenkin.

Velejeni vaimoineen ilmoitti naimisiin mennessään, että he eivät aio hankkia lapsia ja siitä asiasta on turha kysellä. Olen kunnioittanut heidän toivomustaan, jokainen päättää tästä itse. Päätös olla hankkimatta lapsia tai toisaalta lasten saaminen ei mielestäni ole keltään lapsettomuudesta kärsivältä pois. Monta lasettomuudesta kärsivää voi tietysti mietityttää, miksi sellaiset, jotka eivät pysty, eivätkä ehkä halukaan tarjota lapselle parasta mahdollista kotia, tulevat kerta toisensa jällkeen raskaaksi ja toisaalta myös miksi kaikki eivät halua lapsia lainkaan. Silti muiden raskaudet tai päätökset jäädä lapsettomiksi eivät vaikuta toisten raskautumismahdollisuuksiin millään lailla.

Olen itse kamppaillut lapsettomuusongelmien kanssa. Vikaa ei löytynyt kummastakaan, mutta raskaus ei vain alkanut. Kävimme useissa tuloksettomissa hoidoissa, lopulta kun hoidot alkoivat tehota, sain keskenmenoja ja kohdun ulkopuolisen raskauden. Viimeisen keskenmenon jälkeen päätin, että hoidot ovat osaltani tässä, vaikken varsinaisesti hoitoja kovin raskaina pitänytkään. Piikittäminen oli ikävää ja punktio pelotti kovasti, mutta en saanut mitään oireita hormoneista ja punktiokin oli lopulta kivuton.Tuloksettomat hoitokierroksetkin jotenkin hyäksyin, keskenmenot olivat kuitenkin raskaita.

Vanhemmillemme emme hoidoista puhuneet, mielestäni oli helpompi käydä hoitoja läpi ilman, että vanhemmat olisivat joka kuukausi kyselleet onko tärpännyt. Vasta kun jouduin yllättäen jäämään yhdestä perhejuhlasta pois juuri todetun kohdun ulkopuolisen raskauden takia, kerroin appivanhemmilleni ja vanhemmilleni, mutta silloinkin sanoin, etten toivo kyselyita ja kerrotaan sitten jos on jotain kerrottavaa.

Äidilleni myös kerroin viimeisen kekenmenon jälkeen, etten mene enää hoitoihin enkä usko luonnollisesti enää raskautuvani, kun useista inseminaatioistakaan ei tullut tulosta. Silti hän viimeksi eilen kysyi, onko mitään kerrottavaa hoidoista ja oli pettyneeltä kuullostava, kun kerroin, etten ole muuttanut mieltäni. Olen jo 41 ja mahdollisuudet ovat varmaan aika nollassa, enkä jaksa enää yhtään keskenmenoa. Toisaalta ymmärrän äitiäni, hän toivoisi lapsenlapsia ja olen hänen "ainoa toivonsa", mutta on ikävää, kun tunnen, että minua syyllistetään, kun lopulta päätin pistää stopin tuloksettomille hoidoille.

Olen miehellenikin sanonut, että mahdollisuudet ovat spontaanisti raskautumiseen aika heikot, mutta hän vielä toivoo onnistunutta raskautta. Hän ei kuitenkaan painosta minua jatkamaan hoitoja.

etten halua lapsia enkä ikinä tule haluamaan. Mua älötti koko tää vauvajuttu. Mieskin hyväksyi asian. Mutta sitten, isäni kuoleman jälkeen, yhtäkkiä kaikki muuttui ja rupesin niitä lapsia miettimään. Nyt haluan (32-vuotiaana) todella kovasti tulla raskaaksi ja on sitä noin vuoden yritetty - vielä ilman tulosta. Elikkä - mieli voi muuttua.

Itse olen 25-vuotias lapseton (tällä hetkellä) sinkku, enkä aio lapsia tähän maailmaan saattaa. Kerran aikuisuuden aikana koin parin kuukauden vauvakuumeen. Se meni onneksi ohi! Pari kuukautta sitten tuli vieraan ihmisen kanssa puheeksi lapset ja sanoin, etten aio niitä koskaan hankkia. Hän sitten vain sanoi että olen nuori ja mieli voi muuttua ja kohta huomaan olevani 4:n lapsen äiti. Ärsyttää ihmisten tietämättömyys ja kapea maailmankatsomus. Mieleni voi muuttua, kyllä. Mutta se tosiasia, että minulla on skitsofrenia, se ei muutu. Se että ihminen on nuori, ei tarkoita samaa kuin olla terve. Minulla ei ole mitään, siis yksinkertaisesti MITÄÄN, edellytyksiä selvitä lapsen kanssa. Ei vaikka minulla olisi kumppani. Skitsofreniasta voi tavallaan parantua, tiedän. Tai siis sanotaan että voi parantua. Minusta se ei ole parantumista, jos kuitenkin minä hetkenä hyvänsä voi sairastua uudelleen. Olisin vain yksinkertaisesti h*lvetin itsekäs, jos alkaisin vauvaa yrittämään ja synnyttämään. Jos nyt tulisin raskaaksi, tekisin abortin. Jo ihan senkin takia että lapsellani olisi mielestäni liian suuri riski saada itsekin skitsofrenia. Ja jos se olisi minusta kiinni, en soisi tätä sairautta kenellekään, niin rankkaa se on. En millään kestäisi raskautta, enkä vauvaa. Koskaan en (tietääkseni) raskaana edes ole ollut, en siis tiedä edes että voinko tulla raskaaksi. Aion pian mennä hankkimaan sterilisaation. Abortti ja adoptioon antaminen ovat minusta nimittäin todella huonoa vaihtoehtoja, en niitä halua kokea. Vaikka kuinka haluaisin (onneksi en edes halua) pärjätä vauvan kanssa, en pärjäisi, luultavasti se vain otettaisiin huostaan. Sitäkään en halua kokea. Joten heti kun mahdollista, menen sterilisaatioon. Käytän kyllä koko ajan ehkäisyä, mutta mikään niistä ei mulle sovi. Kaikki on kokeiltu: kierukat, pillerit, kapselit... Mikään ei ole mulle sopinut. Tällä hetkellä on kapseli, mutta se aiheuttaa sen että kuukautisia ei tule ollenkaan (pelkään jatkuvasti olevani raskaana, vaikka tiedän että nimen omaan silloin kun kuukautisia ei tule lainkaan, on todella epätodennäköistä tulla raskaaksi) ja iho on ihan huonona koko ajan. Toiset kohdat älyttömän kuivia, toiset kohdat täynnä todella isoja ja kipeitä finnejä. Näistä syistä aion mennä sinne sterilisaatioon. Siinäkin tosin on riskinsä, eikä sekään ole 100varma ehkäisynä. Mutta kuitenkin aika varma ja lopullinen. Niin kuin mun kohdalla pitää ollakin.
Aluksi olin vähän surullinen siitä mistä jään paitsi, kun en voi hankkia lapsia. Tähän vaikuttaa se että siskollani on kaksi pientä lasta. Nyt olen kuitenkin erittäin iloinen siitä että minusta ei koskaan tule äitiä. Voin keskittyä tekemään kaikkea muuta tärkeää tässä maailmassa. Maailmassa on oikeasti todella paljon kaikkea hienoa mitä voi kokea ja tehdä. Ja tuntuu kieltämättä hyvältä kun tietää ettei tartte valvoa öitä vauvan takia, ei tartte vaihtaa vaippoja, voi keskustella muustakin kuin lapsen kakan koostumuksesta (näin kärjistetysti, tiedän), ei tarvitse riidellä huutavien lapsien kanssa yhtään mistään. Ei tarvitse kokea huonoa omatuntoa siitä että keskittyy töihin ja harrastuksiin. Ja siis ylipäätään se että saa harrastaa ilman että täytyy miettiä lastenhoitoa tai mitään. Jo tästäkin huomaa, että äitiys ei sopisi minulle (ja onneksi sen ymmärrän). Tunnen myös monia itseäni vanhempia ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta lapsettomia ja ovat tilanteeseen hyvin tyytyväisiä. Ovat todiste siitä että lapsettomakin voi elää täysipainoisen ja hyvän elämän.
Alan myös olla omasta mielestäni liian vanha äidiksi. Vaikka löytäisin nyt sopivan kumppanin, olisin kuitenkin jo jotain 30 kun alkaisin yrittämään vauvaa (haluaisin tuntea kumppanin todella hyvin ennen kuin mihinkään niin suureen asiaan ryhtyisin) ja minusta olisin silloin liian vanha. Tämä on siis vain minun mielipiteeni. Minusta lapset kuulu tehdä nuorina. Ei siis teininä, mutta kuitenkin nuorena. Minusta on vanhemmilta todella itsekästä alkaa yrittämään vauvaa joskus 35-40-vuotiaana. Jotkut voivat olla hyväkuntoisia vanhempanakin, mutta itse en haluaisi että äitini olisi vanhainkodissa kun minä olisin juuri ja juuri aikuinen. Tai että lapseni muistaisivat mummin/ukin hyvin, hyvin hämärästi: että joo siellä sängyssä se makasi, oli tosi vanha, puheesta ei kyllä saanut mitään selvää. Itse arvostan isovanhempiani todella paljon, tuntuu pahalta niiden puolesta, joilla sellaisia ei oikeastaan koskaan ole ollutkaan. Nämä siis vain minun henkilökohtaisia mietteitä, ei tarvitse vetää palkokasvia sieraimeen.;) Ei kaikkien tarvitse olla vanhempia. Tässä maailmassa on muutenkin liikaa ihmisiä. Jos todella haluaa lapsen, niin miksei voi adoptoida? Saisi lapsen ja tekisi samalla jotain koko maailman hyväksi. Jos ei saisi adoptio-oikeutta, no, ehkä sille on hyvä syy. Itse en ikinä yltäisi niihin kriteereihin, tiedän miksi en ja minusta niin on hyvä! On siis vain lapsien etu että minusta ei koskaan tule äitiä. Piste. Niin on tarkoitettu.:)

Minulla ei ole ollut vauvakuumetta, ehkä viime vuonna pari kuukautta lievästi. Sekin meni ohi. En osaa kadehtia ystävieni lapsiperheen elämää, vaikka he usein sanovatkin kuinka minullakin pitäisi olla lapsi. En oikein kehtaa sanoa, että olen mukavuudenhaluinen enkä ole valmis uhraamaan niin paljon aikaa lapsille. Ehkä jos olisin mies, joka käy töissä, harrastaa iltaisin mitä tykkää ja kiltti vaimo odottaisi tyytyväisenä yhden mukulan (kiltti) kanssa kotona, EHKÄ suostuisin. Siis jos heitä ei tarvitsisi elättää eikä ottaa vastuuta lapsen kasvatuksesta.

On siis parempi, että keskityn pitämään itsestäni huolta ja pitämään itseni onnellisena kuten tähänkin asti.

Ymmärrän kyllä vapaaehtoisen lapsettomuuden, vaikka itse juuri olenkin raskaana. Minusta on ihan jokaisen oma asia, miten elämänsä kuluttaa. Elämä on suht lyhyt aika ja mielestäni siitä kuuluu nautia.

Vielä 5 vuotta sitten ajattelin, etten ikinä halua lapsia. Minulla oli suuret suunnitelmat: halusin olla bisnesnainen, joka käy iltaisin hienoissa ravintoloissa syömässä ja tekee asiat niin kuin itse haluaa. Sitten saapui elämään mies ja kaikki meni uusiksi. Kouluttauduin ihan toisenlaiseen ammattiin kuin olin suunnitellut ja jäi hienot ravintolat kertaheitolla. Päivääkään en ole katunut. Meille oli myös alusta asti selvää, että halutaan yhdessä lapsia, ja tässä sitä nyt esikoista odotetaan.

Kun en vielä ollut raskaana, kauhistelin lapsiperheiden elämää. Ei hetken rauhaa, ei omaa aikaa. Nyt kuitenkin odotan innolla elämää äitinä, mieluiten ainakin 3 lapsen äitinä. :)

Eli mieli voi muuttua. Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan. Mutta ymmärrän myös sen, jos ei halua lapsia tai miestä, vaan haluaa nauttia elämästään tekemällä asiat kuten itse haluaa. Sen vaan tiedän, että minun elämäni olisi tosi tyhjää ilman miestä ja perhettä...

"Kaipaisin kokemuksia vapaaehtoisesti lapsettomilta. Miten omat vanhempanne ja lähipiiri ovat ottaneet tuollaisen uutisen vastaan? Oletteko joutuneet selittelemään valintaanne kovasti? Oletteko kohdanneet painostusta?"

Tämä tie on ollut raskas kulkea. Suurin vaikeus on sosiaalisten kontaktien ylläpitäminen, koska niissä vallitsee omat kirjoittamattomat sääntönsä, ja kun ei täytä ennakko-odotuksia, sitä jää helposti syrjään. Kukaan ei edellytä, että pitäisi olla täydellinen, kunhan lapsettomuudelle sattuu olemaan ymmärrettävä syy. Ikävä kyllä vapaaehtoinen heterolapsettomuus ei ole sellainen, vaikkakaan siihen ei suhtauduta avoimen vihamielisesti. Parisuhde tukee verkostoihin kuulumista, ja jos perhettä ei ole, niin sitä on auttamattomasti kaiken - aivan kaiken - ulkopuolella. Alta kolmekymppisenä mitään hätää tietenkään ei ole, yli viisikymppisenä sitten siitäkin edestä. Tilanne luultavasti olisi jopa helpompi, jos kuuluisi johonkin vähemmistöryhmään, olisi lesbo, mielisairas, vammainen, alkoholisti tai jotain vastaavaa.

Painostusta en ole kohdannut, kiusaamista ja syrjintää kyllä sekä perhepiirissä että työpaikalla. Suoraan harvemmin kysytään mitään, jos aihetta ei itse tyrkytä puhuttavaksi.

Ehkä parhaiten tätä voi kuvata sanomalla, että sitä on vapaaehtoisesti toisen luokan kansalainen.

Se on jokaisen oma asia haluaako hankkia lapsia vai ei, MUTTA tosiasia on että sen lapsen saannin onnen tajuaa vasta kun se lapsi on itsellä. Sellaista ei välttämättä osaa kaivata mitä ei ole. Ja tarkoitan tällä siis sellaisia vapaaehtoisesti lapsettomia.

olen 25v nuori nainen ja myös vapaaehtoisen lapsettomuuden kannalla.
olen seurustellut miesystäväni kanssa päälle 4v ja hänkin on ilmaissut että ei välttämättä lapsia haluaisi(mies 30v).

kerran kun ilmaisin äidilleni että minulla arkielämä on hiukka tylsää, niin eikös siihen pitänyt vastata että;"sun pitää tehdä lapsi niin ei ole yhtään tylsää"..että hohhoijaa taas..
äitini on myös sanonut että kyllä me yksi lapsi voitais tehdä, ei se ole niin kamalaa.

onko se jotenkin sitten niin kauheata kun jotkut eivät halua lapsia?onko se joku pakollinen loukkaantumisen ja piikittelyn aihe?

olen äidillenikin monesti sanonut että lapsia ei ole tulossa, ja jos vahinko sattuu niin abortilla pois.

itsellä on aina ollut vahva tunne siitä että en halua lapsia...ikinä. kyllä se riittää kun kaupassa kakarat kiljuu täyttä huutoa, tarvi itselle sitten hommata moista kiljukaulaa.
ja kyllä se riittää meille että olemme sisariemme lapsille täti ja eno.

tulen lasten kanssa toimeen, mutta en halua omia.
ja sitäpaitsi, eläimet ovat mukavampia "vauvoja" kuin ihmislapset, meilläkin kissa on äärettömän seurallinen ja tulee aamulla herättelemään puskemalla naamaan ja kehräämällä äänekkäästi,ja koira tervehtii iloisena ja on kiltti kuin mikä.

Suurin osa (naisista?) kirjoitteli syyksi "vauvakuumeen puuttumisen", sen ettei ole koskaan haaveillut äitiydestä ja perheestä. Sekä sen, että kokee vanhemmuuden nielaisevan ja kattavan kaiken. Kirjoittipa joku kiljumisesta ja kiukuttelusta ja jatkuvasta väsymyksestäkin.

Tuon yhden syyn lisää keskusteluun. Olen äärimmäisen herkkä, ja äitiys pelottaa minua edellä mainittujen syiden lisäksi myös tunnetasolla. Mistä voimavarat, jos lapsi ei syntyisikään terveenä? Jos sitä ja jos tätä? Tiedän, ettei normaali, reipashenkinen ihminen edes mieti tällaisia mutta minäpähän nyt mietin.
Olen ottanut suuria ammatillisia riskejä, sitoutunut muutamaan monivuotiseen liittoon jne, eli en ole mitään pelkääjä pupupöksytyyppiä muilla elämän osa-alueilla.

Olen 36-vuotias, ja elän pitkäikäisessä avoliitossa. Uteluita ja usutuksia lasten tekemiseen tulee lähinnä uusilta tuttavuuksilta. Ei enää perheeltä, sillä edellinen pitkä suhteeni päättyi siksi, etten halunnut lapsia.

Osuin tälle palstalle, sillä taas tänään oli haettava sanoja ja muotoa omalle valinnalleen, kun siitä niin kovin kyseltiin. Sillä päällä ollessani osaan kyllä myös sanoa, etten välitä keskustella tästä ainakaan juuri nyt.


Ai niin...
Minä pidän lapsista paljon, työskentelenkin osittain lasten parissa. Rakastan kummilastani ja sisarusteni sekä lähesisimpien ystävieni lapsia, joiden kanssa vietän aikaa myös ilman heidän vanhempiaan. Olen hauska, reilu, kärsivällinen ja tiedän, että olisin hyvä äiti. Silti en sellaiseksi halua, vaikka joskus toivoisin voivani haluta. Oli osuvaa, kun joku kirjoitti yllä, ettei voi sille itse mitään, ettei halua vanhemmuuteen vain ole suotu.

Välitetään silti toisten lapsista, toisistamme ja kyllä: myös itsestämme. Maailma kova, sydän lämmin.

"Olen hauska, reilu, kärsivällinen ja tiedän, että olisin hyvä äiti."

Hauskuus, reiluus ja kärsivällisyys ei välttämättä ihan riitä siihen, että on hyvä äiti. Äidin pitää myös olla välillä vähemmän hauska ja lasten mielestä "epäreilu", varsinkin kun komentaa tekemään asioita, joista lapsi ei tykkää.

Minäkin olen hauska, reilu ja kärsivällinen ja niillä pärjää hyvin esimerkiksi kummina, kun ei tarvitse komentaa lapsia. Voin olla vaan se "kiva kummitäti". Pitkään mietin, että osaanko olla äiti, osaanko olla tarpeeksi jämäkkä, kun tilanne niin vaatii. Täytyy vaan todeta, että kai siihen oppii, kuten muihinkin äitiyteen liittyviin asioihin, jotka tottakai pelottaa ihan mielettömästi. Mutta uskon, että elämä kyllä opettaa.

Itse olen valmistautunut myös siihen, jos sattuisikin niin, ettei lapsi olisi ihan terve. Olen työskennellyt mm. kehitysvammaisten lasten parissa, joten ei minua niinkään pelota. Tietysti tilanne olisi aivan eri, kun kyseessä olisi oma lapsi, mutta uskon, että sopeutuisin ajan kanssa. Oma lapsi kuitenkin kyseessä..ja pakkohan se olisi sopeutua.

Sitä vaan tuolla alulla tarkoitin, että jos tuntee, ettei ole valmis äitiyteen, jos se pelottaa jne. niin se on mielestäni ihan hyvä syy olla hankkimatta lapsia. Varsinkin jos itselle riittää, että on esim. se kiva kummi. Mutta pitää myös muistaa, että ihminen yleensä oppii sopeutumaan eri tilanteisiin aika hyvin ja tekemällä oppii. :)

"Hauskuus, reiluus ja kärsivällisyys ei välttämättä ihan riitä siihen, että on hyvä äiti. Äidin pitää myös olla välillä vähemmän hauska ja lasten mielestä "epäreilu", varsinkin kun komentaa tekemään asioita, joista lapsi ei tykkää."

Ahaa, no hyvä, että tuli tämäkin mullistava uutinen selväksi. Luulin vallan noiden kolmen asian riittävän.

(se siitä kärsivällisyydestä..)

"Mutta pitää myös muistaa, että ihminen yleensä oppii sopeutumaan eri tilanteisiin aika hyvin ja tekemällä oppii. :) "

Oppii, oppii ja tämä sopeutuminen varmaan tulisikin ajankohtaiseksi esimerkiksi yllätysraskauden kohdatessa. (Yksi abortti läpikäytynä n. 10 vuotta sitten. Ei toista, kiitos.) Yllättävän moni kuitenkin haluaa haluta lapsia, eikä - ainakaan lähtökohtaisesti - suhtaudu asiaan "Kyllä se sitten siitä suttaantuu -meiningillä."
Suttaantuahan sen kyllä kuuluisikin, maailman luonnollisemmasta asiasta on kuitenkin kyse.

Vela foorumeita onko? Olisi mukava vaihtaa ajatuksia ja saada uusia ystäviä samamielisten parista.

Plazalta löytyy Velapalsta. Siellä on monta velaa.

¨VAI NIIN

Olen 30-vuotias mies ja olen aina tiennyt etten missään nimessä tahdo lasta.

Nyt viisi vuotta kestäneen avioliittoni aikana olen miettinyt että varmaankin kasvan henkisesti isäksi ajan myötä - näin ei kuitenkaan vielä tänäänkään ole käynyt. Elämä, jota itseäni nuoremmatkin pariskunnat lastensa kanssa elävät, tuntuu täysin vieraalta ja käsittämättömältä, en voi ymmärtää mikä saa ihmisen tekemään lapsia, kun ehkäisykin on jo keksitty. Sukulaisemme odottavat/odottivat kuumeisesti sitä jälkeläistä, en kuitenkaan voi kuvitella seuraavan 18 vuoden uhraamista kenenkään muun mieliksi. Käsittämättömältä tuntuu myös odotus siitä, että yhteistkunta on taloudellisesti vastuussa itse hankituista jälkeläisistä...

Vaimoni halusi ehdottomasti pari ensimmäistä yhteistä vuottamme ainakin yhden lapsen, nyt ymmärrettyään tämän yhden ainokaisen elämämme ja siitä nauttimisen arvon, on hän helpottunut ettemme koskaan tehneet lasta. Primitiivinen lisääntymisvietti on saatu hallintaan.

Mieli tosiaankin voi muuttua, kannattaa siis pitää pää kylmänä ja odottaa muutama vuosi ennen lasten tekemistä - tekemättömäksi et niitä saa.

Olen naimisissa oleva 27-vuotias nainen ja mies on 32-vuotias. Kumpikaan ei halua lapsia ja pohdinnan jälkeen mies kävi vasektomiassa,jottei niitä ei-toivottuja yllätyksiä tulisi. Minulle hormonaaliset ehkäisyt eivät sopineet lainkaan,joten mies kävi leikkaamassa putket poikki :)
Vanhemmat ovat hyväksyneet asian,sisko on tehnyt jo heille lapsenlapsia,joten minun ei tarvitse :) Jotkut lapsikuumeessa olevat tai jo perheelliset ystävät ovat suhtautuneet nihkeämmin meidän päätökseemme ja heidän ilmeestään näkee,että meidän arvomme heidän silmissään laski jonkin verran :(
Niin ja emme biletä ja ajele urheiluautoilla ja matkustele montaa kertaa vuodessa. Tällainen harhakäsitys monilla ihmisillä on vapaaehtoisesti lapsettomista,ikävä kyllä. Todellisuudessa emme käy ulkomailla koskaan(haaveena kyllä on),pyöritämme yritystä,viihdymme mieluummin kotona,kuin baareissa, autona on pakettiauto.Se siitä lapsettomien luksuselämästä :D

Itse olen kouluikäisen lapsen äiti. Ymmärrän silti miksi jotkut eivät halua lapsia,itselläni on sellaisia ystäviä. En minä ainakaan sitä sen kummemmin ajattele.

Minua taas on suvun puolesta painostettu siihen että lapsi saa jotain traumoja jos on ainoa lapsi. Meidän suvussa kun kaikilla lapsiperheillä on 3-6 lasta.. Hohhoijaa. On ihanaa kun on serkkuja ja iso suku mutta se nyt ei vaan hemmetti soikoon kuulu kenellekään monta lasta teen,kuten sekään ei kuulu kenellekään ulkopuoliselle jos ei halua yhtään lasta.

Rakastan lastani,hän on kaikessa se ykkönen,en voisi kuvitella elämääni ilman tuota hassua höpöttäjää. Silti,en kaipaa vauva-aikoja,minulla on piuhat kiinni ja nautin elämästäni. Jos se ei jollekin kelpaa niin ei ole minulta pois.

Ja kuka tällaiseen maailmaan enää lapsia haluaa tehdä..

Itselläni on kokemuksia vähän joka taholta. Ensin en halunnut lapsia,noin 20-24 vuotiaana. Sitten halusin lapsia, niin kovasti että sattui. Lapsia halusi myös silloinen mieheni. Aloimme yrittää ollessani 26, ja vuosi meni yhdessä painajaisessa (hoitoja, hormooneja, tuskallinen tulehduskierre jota kesti 6kk!!!, epätoivoista yrittämistä, lukuisia gynekäynteja, loputtomia testejä jne) Sitten sain tarpeekseni. En saanut tukea silloiselta mieheltäni, vaikka hän kovasti painosti eri hoitoihin.
Tein surutyön ja "hautasin lapseni", jota en koskaan saanut. Aloin nauttia taas elämisestä ja työnteosta. Mies ei uskonut, että en enää halua käydä rääkkiä läpi. Agitoi mukaan vielä omat vanhempansa. Arvatkaa oliko mukavaa kuunnella jatkuvaa syyllistämistä "tahdon puutteesta" VOI VITTU, että VITUTTI!!!! Omat vanhempani tukivat ja ymmärsivät, samoin lähimmät ystäväni.
Lopulta 5 vuoden lapsi- lapsettomuustaistelun jälkeen hain taas ehkäisypillerit ja samaan syssyyn avioeron. Helpotti.
Nyt olen uudessa liitossa, lapsettomana ja 35 vee, mutta erittäin onnellisena=) En kiistä, joskus tuntuu että kaipaan omaa lasta, mutta se kestää vain muutaman sekunnin. Elämme mieheni kanssa täyttä elämää ja vietämme aikaa hänen lapsensa kanssa.
Olen vastannut moniin kyselyihin lapsettomuudesta ihan suoraan etten voi saada ja yleensä keskustelu loppuu siihen. Joku alkaa joskus vaahdota eri hoitomuodoista ja muuta tahtotilasoopaa, mutta en enää nykyään edes reagoi niihin. Minulla on oikeus omaan vartalooni ja oikeus määrätä siitä, mihin saakka olen sitä valmis rankaisemaan, sillä lapsettomuushoidot olivat yhtäjaksoista kidutusta.
että tämmöinen vuodatus tahattomassa ja tahallisessa lapsettomuudessa elävältä naiselta.

En halua lapsia, koska en tykkää lapsista. Ne ovat kovaäänisiä, huutavat ja kiljuvat, haisevat paskalle alkuvuotensa ja suttaavat joka paikan, eivät tottele ja ärsyttävät. Mutta meneppä sanomaan tämä ääneen kun joku kysyy miksi en ole tehnyt lapsia...heti on kukkahattutädit kauhistelemassa että miten joku NAINEN ei voi tykätä lapsista! Nautin elämästäni suunnattomasti mieheni kanssa kun saamme tulla ja mennä miten huvittaa, ostaa mitä haluamme ja elää leveästi, aamuisin saa nukkua pitkään, lomia ei tarvitse viettää jossain helvetin muumimaailmassa yms. Onhan näitä positiivisia syitä vaikka kuinka. Toiset ihmettelevät että mitäs sitten kun olette vanhoja, kuka hoitaa ja käy katsomassa vanhainkodissa. No, mitä jos tekisinkin lapsia. Kuka sen takaa etteivät kuole ennen meitä, tai että asuvat edes Suomessa kun olen 80- vuotias mummeli. Enkä edes antaisi lapseni hoitaa minua...ei se ole lasten tehtävä hoitaa vanhempiaan. Hoitajat ovat sitä varten. Miksi minua pitäisi käydä katsomassa kun olen vanha...pärjään vanhana yhtä hyvin yksin, niin kuin nuorempanakin. Ei yksinäisyys ole ongelma, vaan siunaus. Ihmisiä on niin monenlaisia ja erilaisia. Ei kaikkien tarvitse haluta lapsia...missä niin on määrätty että kun menet naimisiin sinun täytyy ruveta lisääntymään. Maapallo on nyt jo ylikansoitettu, teen osuuteni siinä etten enää edesauta sen tuhoamista lisää. Nautin elämästäni ja rakastan itsenäisyyttäni ja vapauttani!!

Minäkin olen kuullu, että vapaaehtoisesti lapseton on itsekäs ja vielä lapsellinenkin. Koskaan en ole huomannut yhdenkään näin väittävän selittäneen ajattelutapaansa.

Ja aina minullekin jaksetaan paasata, kuinka mieli vielä muuttuu. Vaan kun ei välttämättä muutu. Minulle riittää lemmikkieläimet ja joku sukulainen olikin kuulemma sanonut että minulla on muka äidinvaistot heränneet, kun hoidan lemmikkiäni niin hyvin. Ihan kuin en voisi haluta hoivata VAIN eläimiä, vaan sen on pakko liittyä jotenkin äidinvaistoihin.

Kauniisti sanottu siellä jossakin viestiketjussa, että välitetään, omista ja toisten lapa, ja ihmisistä ja itsestämme. Maailma kova, sydän lämmin. Sehän se on kaikenjuju. On kauheaa miten jotkut narkomaaniäidit pilaavat itsensä ja lastensa elämän ja jotkut joutuvat suremaan tyhjää syliä. Mutta elämällä ei ole suunnitelmaa tai logiikkaa, se vain tapahtuu. Ja onnellisia ne jotka osaavat ottaa sen vastaan, kuului siihen sitten lapset tai lapsettomuus. Itse en nuorena halunnut lapsia koska pelkäsin niin paljon kaikkea, yritin haluta kun e kuului siaan, tuli asian vuoksi avioero, sitten tapasin miehen jonka kanssa lapsia kovasti hhalusin mutta meille ei asia onnistu. Ja nyt tulee ikä vastaan. Enkä tiedä mitä olisi pitänyt tehdä toisin, ei olisi osannut. Yritän tässä oppia hyväksymään tosiasiat ja elämään loput vuosikymmenet (?) onnellisempana kuin ekat. Helppoa ei ole mutta uskon mahdollista.

Erilaisuutta eivät lapsia haluavat ihmiset kykene sietämään.

Itse olen mies, ja kun ilmoitin sukulaisilleni erään tiedustelun yhteydessä että lapsia ei ole eikä tule elämässäni olemaan, niin seuraavaksi epäiltiin tuhkamunaksi ja vihjailtiin homoudesta. Että näin meillä.

Moi!
Pakko vastata tähän alotukseen! :)
Musta on hienoa, että joku, joka ei halua lapsia, ei niitä painostuksesta hanki.
Se ois kamalaa.
Sitäpaitsi en ymmärrä tollasta paasausta, että mieli muuttuu jne...
Törkeetä.
Mitä se kellekään kuuluu, jos joku ei tahdo lapsia...
Eikä se ole edes itsekästä!

Onneksi minulla on järkevät sukulaiset,jotka eivät hoe -mieli muuttuu lausetta. Mutta minun raskauteeni saattaisi liittyä terveysriski,eivätkä he halua että ottaisin minkäänlaista riskiä. Hyvä asia on,etten ole koskaan halunnut lapsia ja löysin aviomiehen,joka ei halua lapsia :)

Mun mielestä koko asetelman voi rohkeasti kääntää toisinpäin. Mun tuntuma on, että lapsiperheet kadehtii vapaaehtoisesti lapsettomia. Tästä syystä vapaaehtoisesti lapsettomille yritetään kaataa paskaa ja painetta niskaan. Itse en näitä paineita enää ota, koska olen katsellut molempien leirien touhuja ja Suomessa nyt muutenkin itsekkyyttä yritetään kavahtaa, koska eihän tällainen metsäläiskansa osaa edes nauttia elämästä. Niin tehdään sitten edes jotain, mikä osataan - hankitaan perhe ja jämähdetään niihin rutiineihin.

Mun mielestä suurin osa lisääntyvästä populaatiosta Suomessa on maaseudulla tai pienessä kaupungissa kasvaneita ihmisiä, jotka on pienestä pitäen kasvatettu lisääntymistä varten, luultavasti monilapsisessa perheessä. Itse katson tällaisena stadilaisena ikisinkkuna olevani todella siunattu noihin verrattuna - mulle on opetettu käyttäytymistä, taloudenhoitoa yms., muttei ole ikinä ole yritetty rajoittaa sivistymistä tai syöttää elämäntapaohjeita/elämänfilosofiaa valmiina. Olen itse saanut tutkia maailmaa vapaasti riittämiin, ja olen huomannut ettei vapaaehtoinen lisääntymättömyys ole muuta kuin rohkea ja häpeilemätön satsaus onnellisen ja vapaan elämän eteen.

Vastaus tekstiisi tulee ehkä liian myöhään, mutta... Itse en ole kuin hyvälle ystävälleni kertonut päätöksestäni olla tekemättä lapsia. Suoraan kukaan tuttava ei ole kysynyt, mutta vihjailuja on ollut. Enpä ole kommentoinut mitään. Ja jos joku kysyisi, vastaisin varmaan että "ei saa olla noin utelias" tai "en halua vastata noin henkilökohtaiseen kysymykseen". Ihan suoraan. Tällainen asia ei kuulu pätkääkään muille. Ehkä tuttavasi ovat olleet yrmeitä sen takia, koska he eivät välttämättä itse ole täysin tyytyväisiä siihen, että ovat tehneet lapsia. Jos he olisivat täysin sinut asian kanssa, ei heidän tarvitsisi olla yrmeitä.

Miksi en halua vastata tuollaisiin kysymyksiin? No juuri siksi, kun en halua ruveta jotenkin puolustelemaan päätöstäni, joka ei muille kuulu. Muuten vaatisin myös varmaan lapsen tehnyttäkin puolustelemaan päätöstään...

No tottakai se "kolahtaa", on meillä nyt kuitenkin omat vanhempamme. emme me ole kiven kolosta syntyneet koska olemme vapaaehtoisesti lapsettomia. Heh.

Maailmalla ei kukaan voi liihottaa ihan koko aikaa, ellei sitten satu olemaan miljonääri. Mutta ymmärsin kyllä yskän, tuo on tyypillistä lapsiperheeseen jämähtäneiden katkeruutta. Yritetään luoda kuvaa, että lapsettoman pitäisi riehua yöt läpeensä ollakseen onnellinen. No joskus riehuu, joskus ei... ainakin on varaa valita.

Kyllähän tuosta "aivantäyspaskaajo!" kommentista näkee selkeästi sen, että KENELLE kolahtaa ja mikä kovaa... tuollainen hermostuminen puhuu puolestaan.

LAPSIA
TÄNNE JA HETI
LAPSIA MULLE perkele

ANTAA TULLA TÄNNE VAAN
paska ELÄMÄ HALDATAAN

vaikuttaa aika lailla surkeelta kun lukee näitä juttuja ;D
ensinnäkin,jos olisin lapseton ja nauttisin "vapaasta" elämästäni, en todellakaan tuhlaisi sitä kallista aikaani jauhamassa lapsettomuudesta KÄRSIVIEN kiusaksi lapsettomuus palstalla. lentäisin tuolla viilettämässä ja nauttimassa ihanasta elämästäni,yksin.. kyllä sitä mummoilla mieli muuttuu kun ainoa läheinen on se sairaanhoiotaja kuka potkii kupeisiin.hahaa. lapset tuo elämän. kauniimpaa asiaa ei vaan ole kuin oma lapsi. menkää jauhamaan potaskaa niille palstoille missä viihdytte ja saatte vertaistanne täydellistä seuraa. ei täällä kukaan kaipaa tollasta palautetta. aika vähän laittaa epäilyttämään sekin että onkohan se lapsettomuus ees teillä ihan tarkoitettua :?
ei tulis mun mieleen mennä esim. elinluovutuskeskusteluun huutelemaan Mullapas onkin terve elin sun kroppaas mutta en taia antaa vaikken itte välitä siitä paskan vertaa!. luulis että ootte aikuisia...

Itsekin mietin, että onko vapaaehtoisesta lapsettomuudesta kirjoittaminen juuri tälle palstalle sopivaa, mutta kun nyt näinkin pitkä ketju on saatu aikaiseksi, niin voisin kai tuulettaa omiakin ajatuksia:) Ja eihän tää lapsettomuus -aihe ole minkään sairauspalstan alla, joten kai tällä voidaan tarkoittaa myös vapaaehtoistakin lapsettomuutta.

Ylempänä kirjoittaneen "Vyöruusumaman" ajatukset ovat tyyppillisiä ennakkoluuloja vapaaehtoisesti lapsettomista. Vapaaehtoisesti lapseton nainen nähdään usein kylmänä, materialistisena, itsekkäänä, matkustelevana uraohjuksena (ehkä vähän vinksahtaneenakin) joka sitten vasta vanhainkodissa yksin maatessaan ymmärtää mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja katuu itsekkyyttään. Näin voi osassa tapauksia toki ollakin. Mutta kyseessä ei tarvitse välttämättä olla sen suurempaa syytä, kuin että heteronormatiivinen elämä ei vain ole oma juttu.

Jos siis itse olet ollut itsekäs/materialisti/uraohjus/jne. ennen lapsia tai jos olet lykännyt lasten hankkimista tiettyyn ikään elääksesi nuoruuttasi, niin se _ei_tarkoita sitä, että jokaisella lapsettomalla on samat motiivit. Itse näkisin, että vapaus matkustella, nukkua viikonloppuisin pitkään ym. tulee ikään kuin "plussana", muttei todellakaan ole mikään varsinainen syy lapsettomuudelle. Jos ihan oikeasti lapsia haluaisi, niin kyllä niiden eteen olisi valmis tinkimäänkin.

En oikein jaksa uskoa kenenkään nykypäivänä länsimaissa ajattelevan tyyliin "No enhän mä muuten lapsia hankkisi, mutta ihan hyvää hyvyyttäni haluan lahjoittaa jollekulle elämän." Jos näin ajattelee, niin miksei sitten adoptoi? Aivan, kyllähän se lasten hankkiminen lähtee täysin samoista itsekkäistä haluista kuin niiden hankkimatta jättäminen.

Itse olen 26-vuotias nainen ja on hyvin mahdollista etten koskaan tule lapsia saamaan. Toki mieli voi vielä muuttua, mutta kertakaikkiaan kiinnostus saada omia biologisia lapsia on pyöreä nolla. Olen miettinyt että mikä mussa on vikana, kun kaverit alkavat jo pikkuhiljaa höpöttää perheen perustamisesta ja itse tunnun elävän aivan eri aatoksissa. Kaiken lisäksi olen ollut muutaman vuoden sinkkuna, joka kyllä kirvoittaa uteluja perhe-, työ- ja kaveripiireissä. Uteliaisuus erilaisuutta kohtaan on toki ihan inhimillistä, mutta heteronormatiivisuudesta poikkeavan elämän eläminen antaa valitettavasti joidenkin mielestä oikeutuksen piilovattuiluun ja tökeröihin kommentteihin. Itsekin olen saanut kuulla vihjailuja jotta olen nörtti/lesbo ym.

Korvissani kysymys "mikset hanki lapsia" kuulostaa samalta kuin vaikkapa "mikset hanki papukaijaa". Tai "mikset opiskele kiinaa". Ei minulla mitään vastaankaan ole, mutta ei vain kiinnosta/ ole oma juttu. Jos nyt oikein (köksä-)psykologisia syitä haluaisi etsiä, niin ehkäpä omalla väkivaltaisella lapsuudella on asiaan vaikutusta. En myöskään ole liiemmin sosiaalinen ihminen. Toisaalta kyllä kaipaan läheisiä ihmisiä ja mulla on myös joku ihme halu auttaa muita ihmisiä. Olen harkinnut puolitosissani haluavanani auttaa pahoinvoisia nuoria ja/tai lapsia. Olen miettinyt myös lähteväni jonnekin kehitysmaahan vapaaehtoistyöhön (se on tosin hyvin raskasta ja vaatii rautaisen luonteen, mutta sellainen idea mulla on).

En myöskään usko että maailmassa on yhdenlaista elämäntapaa aikuisuuden tai hyvän elämän mittarina. Itse olen syytellyt itseäni ajatuksistani ja koittanut psyykata itseäni haluamaan "normi-elämän". Mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että lasten hankkiminen (tai hankkimatta jättäminen) on sen verran suuri ja henkilökohtainen päätös, ettei sellaista päätöstä voi tehdä muiden mieliksi. Pikemminkin on itsekästä ajatella, että ihmisen tulisi ikään kuin ostaa oikeutuksensa olemassaoloonsa elämällä tietyllä tavalla muiden mieliksi.

Ajattelin nostaa taman koska pitaisi saada oma palsta naille jutuille. Eilen hoidin ystavani lapsia (toinen 2 v 8 kk toinen 6 vkoa) ja voi luoja. Rukoilin etta alkaa heratko yhtaaikaa unilta, sain syotettya vauvan ja saman tien vanhempi lapsi herasi - hirmu kankkarankkana... huh! Yritin siina sitten nuuhkia sita "vauvan tuoksua" syottaessa pienempaa, eihan ne haise mutta ei ne nyt miltaa ruusuilta ja mannalta tuoksu myoskaan. Synnytyspalsta pitaisi jakaa kahtia, alatie, sektio ja tama lapsettomuus myos vapaaehtoinen, laaketieteellinen. Naissa lapsi/synnytys/imetys asioissa on niin paljon hullua porukkaa ja aaripaita liikkeella etta olisi paras jos kaikille olisi omat foruminsa.

Täällä jo nostettiinkin monia päteviä ja itseänikin koskettavia perusteluita olla haluamatta lapsia. Ei, en todellakaan vihaa lapsia, mutten koskaan ole osannut olla kovin luontevastikaan heidän seurassaan. Ylipäätään en koe tarvetta olla jatkuvassa sosiaalisessa kanssakäymisessä, vaan mieleni suorastaan vaatii ajoittaista hiljentymistä ja yksinoloa; lapsiperheen hektinen arjen rytmi kuulostaa siksikin työläältä ja aiheuttaa jo ajatuksen tasolla jonkinlaista ahdistusta. Minulla ei ole myöskään mitään tarvetta siirtää perimääni eteenpäin ja täälläkin mainitut perustelut vanhuudenturvasta ovat lähinnä huvittavia, sillä mikäänhän ei takaa, että oma lapsi/lapset ovat juuri sellaisia, kuin itse toivoisi.
Olen vajaa kolmekymppinen, takana pitkä avoliitto ja reilun vuoden elellyt yksin. Tunnen pitkästä aikaa olevani vihdoin oma itseni. Parisuhdetta ehkä joskus tulen haluamaan, lapsia en.
Onneksi meitä ihmisiä mahtuu tähän maailmaan erilaisia ja jokaiselle on oma tärkeä roolinsa, liittyipä se sitten vanhemmuuteen tai johonkin muuhun. Pääasia, että on onnellinen ja saa arvostusta omana itsenään, ei vain toisen ihmisen jatkeena/kautta.

Huvittavimpia ovat nämä kommentit "helppohan se on sun, kun ei ole lapsia".

Tähän olen yleensä vastannut: "Aivan suoraan asian ytimeen!" Juuri siksi niitä lapsia ei ole eikä tule - tämä ainokainen elämä on kunkin saatava nauttia juuri niin kuin parhaaksi katsoo.

Itse olen 25v nainen, enkä halua lapsia. En ainakaan biologisia, ehkä voisin joskus adoptoida, mutta tuskin. Pidän noin yleisesti lapsista niin kauan, kunhan ne on jonkun toisen. (tietty on poikkeuksiakin eli ei kaikki lapset ole mukavia). Kun näen esim. sukulaisten lapsia, niin voin niiden kanssa leikkiä tai jutella. Se riittää minulle.
Olen lapseton ja sinkku ja haluan koko elämäni keskittää vain työhön (olen turvallisuusalalla, työ on välillä raskasta, kun näkee kaikkea mahdollista, joten työvuoron jälkeen haluan vain olla itsekseni. En jaksaisi työn jälkeen huolehtia lapsesta tai nähdä miestä). Tämä on minun valinta. Lisäksi voin aina jäädä hyvällä omallatunnolla ylitöihin. Voin tehdä, mitä itse haluan, kun ei ole miestä tai lasta rajoittamassa. Jos minulla olisi lapsia tai mies, joutuisin myös miettimään heitä.
Elämäni ei ole mielestäni tylsää, vaikka elänkin itsekseni. Työ antaa paljon sisältöä elämääni ja vapaalla ollessani käyn salilla, juoksemassa, joogaamassa, shoppailemassa, kuntosalilla, kauneushoidoissa, hieronnassa, luen, katson tv:tä/elokuvia, kokkaan, matkustelen, ajan extempore moottoripyörällä Lappiin yms.
Monet ihmiset ovat ihmetelleet valintaani olla hankkimatta lapsia ja minulle on usein sanottu, että olen hyvä lapsien kanssa, joten uskon, että olisin hyvä vanhempi. En vain halua ketään rajoittamaan elämääni.

Mä olen ainakin päättänyt että lapsia ei tule. Elämässä on muutenkin aina kiire ja ylikuormitusta. Oletteko koskaan kelannut miten helvetillinen riesa kersa tai edes lemmikit on?

Tykkään lapsista ja olen ollut pariin otteeseen vapaaehtoisena orpo/lastenkodissa töissä. Parasta auttaa niitä lapsia jotka ovat jo valmiiksi täällä. Mitä enemmän asiaa ajattelen niin sitä hullummalta tuo itsekkyys-kysymys lasten hankinnan kohdalla tuntuu. Toiset vaan seuraavat ikiaikaista vaistoa ja toisilla sitä vaistoa ei ole.

Olen pian 30v. ja minulla ei koskaan ole ollut vauvakuumetta tai intoa hankkia lapsia. Olen ollut avomieheni kanssa 11 vuotta yhdessä, eikä siltikään kiinnosta oikeasti. Ihanaa että on muitakin tällaisia ihmisiä olemassa.

Enemmän mä mietin että kadunko minä tätä joskus vanhana kun ei ole lapsia tai lapsenlapsia huolehtimassa, ja pitäisikö niitä lapsia hankkia.. ei kyllä kiinnosta olla raskaana, synnyttää, huolehtia 24/7 lapsesta seuraavia vuosia. Mutta kyllä se mietityttää silti.

Eläimistä pidän, ja tälläkin hetkellä on kissa ja koira. Vaikka en pidä niitä lapsinani, niin pidän niitä osana mun perhettä. Tuntuu vaan että oonko kummajainen, kun en osaa haluta lapsia itselleni.

Oikeastaan minulla lapsettomuus on ollut selvä valinta oman mielenterveyteni vuoksi.

Olen sairastanut keskivaikeaa masennusta jo varhaisteini-iästä lähtien. Vanhempieni vakava sairastuminen ja pitkään jatkunut koulukiusaaminen tekivät minusta lopulta aikamoisen ihmisraunion, jonka oli viimeisillä voimilla pakko hakeutua hoitoon.

Nyt tällä hetkellä olen ok, työkykyinen ja "normaali", jopa menestynyt muiden silmissä, mutta tiedän, että masennus voi palata elämääni hetkellä millä hyvänsä. Varsinkin suuret elämänmuutokset olisivat haitallisia mielenterveydelleni.

Aiemmin koettu masennus lukemani mukaan altistaa myös synnyksen jälkeiselle masennukselle, joten olen miettinyt, että millaiseen suohon tippuisinkaan lapsen syntymisen jälkeen. Ja sitä en oikeastaan halua kokea.

Olen ollut avoliitossa jo useamman vuoden ja mieheni haluaisi lapsia. Aina välillä minusta tuntuu, ettei hän ymmärrä sitä, etten ole kyvykäs hoitamaan lasta. Minulle riittää kun selviydyn päivittäisistä askareista. Hän ei ole koskaan nähnyt sitä 19-vuotiasta nuorta naista, joka minä kerran olin. Itsetuhon partaalla. Haluaako hän sellaisen äidin lapselleen? En usko. Siksi on parempi pysyä lapsettomana.

Minun lapsella on kummina VELA-pariskunta. He eivät halua lapsia ja se oli tiedossa jo silloin kun heitä kummeiksi pyysin. Itse olen saanut kaksi lastani IVF-hoidoilla ja ystäväni jopa piikitti minuun hormonia hoitojen aikana (sairaanhoitaja kun on). Kummeiksi he ryhtyivät koska he eivät vihaa lapsia, he tykkäävät meistä, he eivät vaan halua omia lapsia. Minusta on hatunnoston arvoista että ihmiset eivät tee lapsia vain siksi, että niitä pitää tehdä. Onnellinen voi olla myös ilman ja siinä ei ole mitään tuomittavaa!

Vapaaehtoisesti lapseton, ota yhteyttä


Oletko valinnut lapsettomuuden omasta tahdostasi? Koetko, että elämä ilman lapsia on sinun näköisesi elämä, arvokas ja hyvä elämä ilman, että mitään puuttuisi? Miten läheisesi ja muut ympärillä olevat suhtautuvat päätökseesi? Täytyykö sinun perustella valintaasi? Oletetaanko yhteiskunnassamme, että kaikki haluavat lapsia? Tekeekö lapseton töissä ne vuorot, jotka jäävät äideiltä ja isiltä yli? Miten suhtaudut sterilisaation 30 vuoden ikärajaan?

Onko kirjoittaminen sinulle luonteva tapa ilmaista itseäsi? Haluatko kirjoittaa oman tarinasi kirjaan? Etsin keväällä 2014 julkaistavaan kirjaan yli 20-vuotiaiden Suomessa asuvien lapsettomien tarinoita. Kirjaan valitut tekstit julkaistaan kirjoittajan omalla nimellä.

Toivon noin viiden liuskan mittaisia näytetekstejä 24.3.2013 mennessä osoitteeseen [email protected]. Lisätietoja voit kysyä samasta osoitteesta.

Ystävällisesti
toimittaja Hanna Parviainen
Jyväskylä

Oletko vapaaehtoisesti lapseton?

Olen sosiologian opiskelija Jyväskylän yliopistosta ja teen pro gradu -työtäni vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Kerään aineistoa tutkimukseeni ja toivoisin kirjoitelmia miehiltä ja naisilta, jotka ovat lapsettomia omasta tahdostaan. Jokainen kirjoitelma on tärkeä ja ne käsitellään ehdottoman luottamuksellisesti.

Voit kirjoittaa kokemuksistasi esimerkiksi seuraavien teemojen kautta:
-Millaisia syitä näet olevan vapaaehtoisen lapsettomuutesi taustalla?
-Joudutko selittelemään valintaasi muille? Vaikuttaako valintasi sosiaaliseen elämääsi?
-Miten vapaaehtoinen lapsettomuutesi vaikuttaa mahdollisessa parisuhteessa elämiseen?
-Miten suhtaudut vanhemmuuteen, äitiyteen/isyyteen?
-Kerrothan myös itsestäsi seuraavat asiat: Sukupuoli, ikä, koulutustausta, paikkakunta?

Kirjoituksesi voit lähettää 15.2.2013 mennessä sähköpostiin:
[email protected]

tai kirjepostina osoitteeseen:
Laura Kuivalainen
c/o Terhi-Anna Wilska
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto

(Kaipailisin kirjoituksia erityisesti miehiltä, jotka ovat tällä hetkellä aineistossani aliedustettuina, mutta toki myös naiset voivat kirjoittaa)

Kiitokset jo etukäteen!
Laura Kuivalainen

ei kai siinä mitään jokaisella on oikeus olla lisääntymättä. Minun mielipiteeni on kuitenkin se, kun olen kuunnellut ja katsellut läheltä muutamaa 30 v pariskuntaa joilla ei ole lapsia. Ovat todella lapsellisia ja itsekkäitä. Mietitään aivan täysin mitään sanomattomia ongelmia ja asioita kun sitä aikaa sitten vissiin on sellaisten pohtimiseen. Itse en äitiyttäni mitenkään korosta. Minulla on myös muutakin elämää. En vaihtaisi elämääni lapsettoman kanssa. Hyvin huomaa että ajatusmaailma ei käy yksiin, kun minä en voi äitinä ensisijaisesti ajatella vain itseäni ja sitä mitä minä haluan,

Josko vaikka vaivautuisit lukemaan aloitusviestin, niin ei tarvitsisi pahoittaa mieltään ihmisten sananvapauden harjoittamisesta sekä kokemusten ja mielipiteiden vaihtamisesta... On varmasti keskusteluja palstalla, missä lapsettomuudesta voi keskustella ihmisten kanssa, ketkä eivät lapsettomuutta ole itse valinneet.

Noihin itsekkyyssyytöksiin liittyen... Jollain amerikkalaisella sivustolla oli aikanaan aika hauska tilasto, jossa verrattiin niitä syitä mitä ihmiset antoivat kun heiltä kysyttiin miksi heillä on tai ei ole lapsia. Kun itse asiassa syyt lasten hankkimiseen olivat itsekkäämpiä kuin syyt miksi lapset jätettiin hankkimatta.

Omasta mielestäni kaikkein karsein syy lasten hankkimiseen mitä etenkin naisilta joskus kuulee on se, että he "eivät tunne itseään kokonaiseksi" koska heillä ei ole lasta. Siis mitä ihmettä? Aikovatko he hankkia lapsen vain omaa itsetuntoaan pönkittääkseen? Aikovatko he laittaa vastuun omasta olostaan pienen lapsen harteille? Inhottaa sellainen.

Jotkut myös tuntuvat kuvittelevan, että lapsen hankkiminen olisi jonkinlainen oikotie onneen. Mutta eihän se ole. Toki monilla ihmisillä lasten saaminen on se paras asia mitä heille koskaan on tapahtunut, mutta kaikkien kohdalla ei käy niin. Lasten hoitaminen on joka tapauksessa raskasta ja jos lapsi on tavallista hankalampi niin kyllä se perhe-elämä saattaa aikamoista helvettiä olla. Minulla on ollut muutama työkaveri jotka olivat olleet miehensä kanssa 10-15 vuotta yhdessä ennen lasten hankkimista, ja sitten muutama vuosi lasten hankkimisen jälkeen tuli ero. Eli lapset eivät sitten kruunanneetkaan heidän onneaan, kuten he ehkä olettivat.

Itse olen nelikymppinen eikä miestä tai lapsia ole. Ei se koskaan erityisen tarkoituksellista ollut, tässä nyt vaan kävi näin. Kun ei sopivaa ukkoa tullut vastaan niin ei se lasten hankkiminenkaan sitten koskaan ollut sellainen asia jota olisin erityisemmin ajatellut. Nyt ikää alkaa jo olla liikaa ja kun terveys jo meni sille tasolle että olen työkyvyttömyyseläkkeellä, niin tuskinpa minä lapsesta edes pystyisin huolehtimaan. Joten se siitä sitten. Ja miksi ihmeessä juuri minun pitäisikään lisääntyä? Ylikansoittuminen on yksi maailman suurimpia ongelmia muutenkin, joten eiköhän se ole pikemminkin parempi etten minä tunge tänne lisää porukkaa. Minulta tulee jäämään elämässä tietyt kokemukset pois, mutta eihän meistä kukaan voi kaikkea mahdollista kokea kuitenkaan.

Täytyy sanoa että minulla on myös aika ihmettelevä asenne hedelmöityshoitoja kohtaan. Maailmassa on liikaa ihmisiä muutenkin joten piruako niitä tänne tartte keinotekoisesti tehdä, parempi olisi että adoptiota helpotettaisiin niin ettei se olisi rahakysymys kuten se nykyään tuppaa olemaan. Ja jos adoptoitu lapsi ei kelpaa niin sitten minusta kyllä sopii kyseenalaistaa että mitkä ne motiivit lapsen hankkimiseen yleensä ovat.

Hei, vielä uudestaan kirjoituspyyntö:

Kirjoita vapaaehtoisesta lapsettomuudesta


Oletko valinnut lapsettomuuden omasta tahdostasi? Koetko, että elämä ilman lapsia on sinun näköisesi elämä, arvokas ja hyvä elämä ilman, että mitään puuttuisi? Miten läheisesi ja muut ympärillä olevat suhtautuvat päätökseesi? Täytyykö sinun perustella valintaasi? Oletetaanko yhteiskunnassamme, että kaikki haluavat lapsia? Tekeekö lapseton töissä ne vuorot, jotka jäävät äideiltä ja isiltä yli? Miten suhtaudut sterilisaation 30 vuoden ikärajaan?

Onko kirjoittaminen sinulle luonteva tapa ilmaista itseäsi? Haluatko kirjoittaa oman tarinasi kirjaan? Etsin keväällä 2014 julkaistavaan kirjaan yli 20-vuotiaiden Suomessa asuvien lapsettomien tarinoita. Kirjaan valitut tekstit julkaistaan kirjoittajan omalla nimellä.

Toivon noin viiden liuskan mittaisia näytetekstejä 31.3.2013 mennessä osoitteeseen [email protected]. Lisätietoja ja kirjoitusohjeita voit kysyä samasta osoitteesta.

Ystävällisesti
toimittaja Hanna Parviainen
Jyväskylä

Mää oon hävittänyt konetta vaihtaessani sen Vela-forumin osoitteen- jos joku foorumilainen on hollilla niin saa laittaa sen tulemaan :) Kiits.

Kerrassaan mielenkiintoinen viestiketju 8)

Löytyykö lukijoista sellaisia jotka eivät oikein tiedä, haluavatko lapsia vai eivätkö? Kovin moni tuntuu tietävän tarkalleen mitä haluaa, tai ainakin sen, että mielipide voi muuttua...

Entä onko muita, jotka uskaltavat rohkeasti sanoa, että lapsen hankkiminen oli "virhe"? (Joku kirjoittaja viittasi siitoshetkeen ja siihen että jos saisi uudelleen valita, niin laittaisi jalat ristiin...).

Olen itse 28 v. sekä vapaaehtoisesta että tahattomasta lapsettomuudesta "kärsivä" nainen joka pohjimmiltaan on yhtä kysymysmerkkiä tämän aiheen kanssa. Minulla todettiin PCO noin viisi vuotta sitten, joten olen ennättänyt sulatella sitä tosiasiaa, että en välttämättä koskaan saa lapsia vaikka niitä tosissani mieheni kanssa yrittäisinkin. Miehelläni on edellisestä liitosta kaksi lasta (jotka tosin asuvat toisessa päässä Suomea niin että näemme heitä vain muutamia kertoja vuodessa), joten olen nimellisesti äitipuoli. Olemme olleet naimisissa nyt jonkin aikaa ja olen aiemmina ajatellut, että haluan ainakin yrittää lapsia, "voinpahan sitten ainakin sanoa että yritetty on". En ole kuitenkaan halukas inseminaatioihin yms. epäluonnollisiin hedeltöimyskeinoihin, vaan olen ajatellut enemmänkin että jos clomilla/ lievemmillä hormonihoidoilla ei tärppää, niin saa olla minun puolestani - tämä siis lähinnä siksi, että en halua ajaa itseäni piippuun, en halua tehdä lapsen hankkimisesta elämää suurempaa asiaa. En oikeasti tiedä, haluanko lapsia vai enkö, jotenkin tuntuu ettei koskaan voi tietää mihin päänsä pistää (minkälainen lapsi sieltä tulee ja minkälaista se äitinä oleminen sitten on; en usko että sitä voi tietää ennen kuin on itse kokenut). Tosiasiahan siis on että lapsia ei tekemättömäksi saa - jos raskaaksi tulisin, niin sitten sen asian kanssa eläisin; kantaisin vastuun ja haluaisin olla hyvä äiti. Välillä olen kokenut voimastakin vauvakuumetta, välillä taas kauhulla seuraan läheisteni raskauksia ja pikkulapsiperhe-arkea, ja sitten taas epäilen olisiko minusta äidiksi... miten suuren pettymyksen tuotan vanhemmilleni jos en edes tosissani yritä antaa heille lapsenlapsia? Mistä kaikesta jään paitsi ilman omia lapsia...?

Jos jollakulla on esittää näkökulmia, miten voisin tulla paremmin sinuiksi tämän asian kanssa, niin kuulisin niitä mielelläni :)

Ehkä oma tilanteeni sopii parhaiten juuri tämän viestiketjun alle. Olen aina halunnut lapsia, ajankohta vaan ei koskaan ole ollut sopiva, eikä ole sitä vieläkään. Olen 31-vuotias ja muutama päivä sitten minulle selvisin, että 34-vuotias mieheni ei halua lapsla - todennäköisesti koskaan. Ei ole milloinkaan halunnut. Muutaman päivän itkeä vollotin ja mietin, mitä tehdä. Ystäväni totesivat, ettei tällaisessa asiassa voi tehdä kompromisseja ja että olisi liian suuri uhraus minulta olla hankkimatta lapsia ja jäädä hänen kanssaan. Mieskin oli niin pahoillaan, ettei voi luvata minulle haaveen totetutumista.

MUTTA. Viisas äitini käänsikin asian toisinpäin. Meillä on kaikki muuten hyvin, olen onnellinen mieheni kanssa ja hän on minulle hyvä. Toista, yhtä kunnollista voi olla vaikea löytää (tuurini miesasioissa on ollut käsittämättömän huono). Ehkä mieheni mieli vielä muuttuu, ehkä ei. En ole kuitenkaan valmis uhraamaan näin hyvää parisuhdetta, koska jos joskus lapsia haluan, haluan ne juuri hänen kanssaan.

Ja kuka takaa, että jos lähden, löydän yhtä hyvän uuden miehen, jonka kanssa voisin saada lapsia. Olen sairastanut klamydian nuorena ja 19-vuotiaana minulle tehtiin abortti. Kuka sen takaa, että edes voisin saada lapsia?

Olisin utelias tidostelemaan sterilisaatiota. Ikää on vasta 20, joten on vielä aikaa miettiä. Eikö se sääntö ollut, että lapseton 30 vuotias saa sen vasta?
Haluaisin kuula kokemuksia erinlaisista sterisaatioista, sen hankinnasta ja kuinka helppoa/vaikeaa se on. Myös hintaluokista olisi kiva kuula.

Mielenkiintoinen ja hyvä keskusteluketju saatu aikaan täällä, muutamia typeriä kommentteja nyt saattoi odottaakkin.

Itse kärsin lapsettomuudesta ja sisaruksistani löytyy yksi VELA, olemme käyneet niin paljon hyviä keskusteluja aiheesta hänen kanssaan! Arvostan ja kunnioitan hänen (ja toki kaikkien muidenkin) mielipidettä ja päätöstä tässä asiassa! Lapsia ei pidä tehdä vain "tekemisen ilosta", kaikilla ei ole luonnostaan halua vanhemmaksi ja sen pitäisi olla jokaisen oma asia. Samaa moni teistäkin täällä kirjoitti jonka allekirjoitan myös, että se jos ei itse halua lapsia ei tarkoita sitä, etteikö niistä pitäisi.

Ketjussa noussut esiin monta kertaa itsekkyys, onko itsekästä jos ei halua lapsia, onko itsekästä tehdä paljon lapsia tai onko niinkuin minun tilanteessani, onko itsekästä toivoa ja yrittää sitä lasta niin kovasti, että harkitsee kaikkia mahdollisia keinoja (keinohedelmöitys ym.) toiveensa toteuttamiseksi. Tosiasiahan on, että loppujen lopuksi kaikki mitä elämässämme teemme on jollakin tavalla itsekästä. Asiat linkittyvät toisiinsa siinä määrin, että jokaisen teon takana on ajatus "tämä saa minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi / onnelliseksi/ tarvituksi/ jne jne." Omaa itsekkyyttä ei voi vähentää sillä, että moittii muita ja heidän valintojaan itsekkäiksi!

Mahtavaa, että te vapaaehtoisesti lapsettomat kannatte ylpeinä omat päätöksenne, niin se pitääkin! Kerran täällä vain eletään ja silloin pitäisi ajatella juuri itseään, kuinka teen tästä ainutlaatuisesta elämästä juuri parhaan mahdollisen itselleni!

Katkeruus tässä kohtaa olisi aivan HULLUA, tuskin minun lapsettomuus tästä helpottuisi yhtään jos teistä päättäisikin "kelkkansa kääntää" :D

Ollaan kolmekymppinen aviopari, ja näihin lapsiuteluihin suhtaudun yleensä melko huumorilla. Keväällä kuitenkin ärsytyskynnys ylittyi, kun kolmannen kerran pienen ajan sisään meille esiteltiin yhtä vastasyntynyttä sanoin "tässä teille mallikappale..."
Itselle ei tulis mieleenkään esitellä huoletonta ja mukavaa lapsetonta elämääni kenellekään malliksi. Tai sanottua kellekään että, "ette ois tekään noita tehny", kun lapsen saaneet on hyvin monesti kehotellut, et tehkää tekin.
Itse en ole mitään lukkoon lyönyt ja mies alkaakin olemaan kypsä ajatukselle, mutta kun itsestä ei vaan tunnu siltä. Ja itsellehän se on tehtävä, eikä muille.

Äitini joskus kännipäissään sönkötti, että olin itsekäs, kun tein nämä lapseni. Sanoin, että tottakai olin, joka ikinen suunnitellusti synnytetty lapsihan on tehty silkasta itsekkyydestä. Miksi muuten? Lapsen takiako, kun se niin kovasti halusi syntyä? Tai anopin takia, että se saa lapsenlapsen?

VELA on nimenomaan epäitsekkyyttä, lapsentekijät itsekkäitä, kun haluavat tehdä viattomia lapsia tänne paskaan maailmaan kärsimään vain siksi, kun _itse_ haluavat äidiksi ja isäksi, kokea raskauden ja synnyttämisen ilon ja ikioman lapsen syliinsä. Jatkaa omia ah, niin hyviä ja jatkamisen arvoisia sukujaan ja geenejään.

En lukenut koko ketjua, mutta lapsenteon, tai tekemättömyyden itsekkyydestä haluan sanoa sanasen.

Itse haluan lapsen, ja olen raskaana parhaillaan. Olen aina tiennyt että lapsia halua, ja se on minun itsekäs valintani.
Haluan lapsia, koska koen että lapset on suurin sisältö elämään, ja se elämäntarkoitus yleensä nisäkkäille. Ainakin minusta tuntuisi tyhjältä ilman.

Lapsettomuus taas on järkevä valinta nykymaailmassa. Jokainen tietää että ihmisiä on aivan liikaa, ja parasta mitä voi tälle pallolle tehdä, on yksinkertaisesti jättää lisääntymättä.
On myös yhtä ihailtavaa se, että löytää koko elämänsä ajaksi sisältöä ja mielekkyyttä ilman lapsiakin.

Lapsihan tehdään aina täysin itsekkäistä syistä. Koska halutaan kaikenlaista kuten turvaa vanhuudenpäiviin, lapsenlapsia, sisältöä ja tekemistä elämään, elämäntarkoitus jne.
Olisin iloinen jos joku kertoisi minulle edes yhden epäitsekkään syyn tehdä lapsi tähän maailmaan.

Kuulun kai sitten sekä omasta valinnasta, että itsestäni riippumattomista syistä lapsettomien kastiin. Parikymppisenä en missään nimessä halunnut lapsia. Pitkän avoliiton päätyttyä huomasinkin, että minulla oli krooninen vauvakuume. Vanhanaikaisena kuitenkin olen aina ollut sitä mieltä, että lasta ei noin vain "hankita", joten edes lähtökohtana pitäisi olla kaksi rakastavaa vanhempaa jotka haluavat sitä jälkikasvua yhtä paljon...

Hieman alle 30-kymppisenä minulla todettiin endometrioosi. Lääkäri suositteli tähän "hoidoksi" raskautta. Kiitin häntä oikein henkkoht suolan viskomisesta haavoihin.

Elin pitkään sinkkuna, sitä "oikeaa" ei vain näkynyt eikä kuulunut. Jollakin tasolla jo luovuin koko ajatuksesta, että minusta koskaan tulisi kenenkään biologinen äiti. Rehellisesti voin sanoa, etten tiennyt olisinko halunnutkaan.

Vuosi sitten elämään sitten vihdoin saapui myös se kumppani, joka tuntuu kaikinpuolin aivan ja täysin oikealta. Hänellä on jo entuudestan 2 lasta, ja asioista on puhuttu kovinkin suoraan. Hänen omien sanojensa mukaan hän ei olisi halunnut enää lisää lapsia, mutta nyt on kuitenkin sitä mieltä, että minun kanssani tähän vielä kerran kyllä suostuisi. Ja haluaisikin.

Itse en enää tiedä mitenpäin olla. Minä en välttämättä kykene edes saamaan lapsia luonnollisin keinoin, ja hedelmöityshoidot eivät tule itselleni kysymykseen. Omalla tavallani olen asiasta päättänyt, että se on silloin luonnon oma valinta. Ikää on jo 33-vuotta, ja niskavillat nousevat aina pystyyn kun joku sanoo: "Voi sä oot vielä niin nuori, kyllä sä ehdit!".

No mitäpä jos en edes enää halua ehtiä? Jos jotain tiedän niin sen, että minusta ei todellakaan tule mitään nelikymppistä ensisynnyttäjää. Niin paljoa en koe mitään palavaa halua omaa biologista lasta kohtaan, että sellainen olisi aivan pakko saada hinnalla millä hyvänsä. Olen ajatellut sen asian myös niin, että jos edelleen olen lapseton yli nelikymppisenä ja haluan palavasti sen lapsen, niin tarjoan mieluusti rakastavan kodin joko adoptiolapselle tai sitten esim. sijaisvanhempana.

Olen todellakin hämilläni ja osaltani jopa tuskainen tämän asian kanssa. Minä en vain yksinkertaisesti tiedä... Ja koska olin jo omalta osaltani siitä toivosta jo luopunut, niin oikeastaan jopa ketuttaa tämä "mitä jos nyt kuitenkin" mietintä.

Osaltani ajattelen, että tässä maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa ilman jälkikasvuakin, ja haluaisin tietysti myös tutustua tuohon kumppaniin rauhassa. Mutta. Se biologinen kello, tiktak. JOS edes kykenen raskaaksi tulemaan, niin sitä ns. varsinaista peliaikaa on omalla kohdallani jäljellä n. 3-vuotta. Sen jälkeen kutsuu sterilisaatio.

Äh. Anteeksi avautuminen. Tämä asia on vain todella turhauttavaa. Pitäisi kait sitten vain todeta, että tulee mitä on tullakseen ja kaikella tarkoituksensa. Kyseessä on kuitenkin myös se valinta siitä, että lähteekö edes yrittämään...

Tämä