Kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit kauan eläisit maan päällä, opetettiin neljännessä käskyssä. Se oli ainut käsky, jossa oli lupaus.
Kunnioititko/ vihasitko/ väheksyitkö/ häpesitkö vanhempiasi?
Kunnioititko/ vihasitko/ väheksyitkö/ häpesitkö vanhempiasi?
Vastaukset 29
Vanhimmat
tuli vähän pitkänlainen, vaikka tämä kiinnostaakin lähinnä/vain itseäni. Mutta eihän ole pakko lukea enempää kuin jaksaa:
Äitini oli jäänyt orvoksi kymmenvuotiaana. Vuoden kuluttua hänen isänsä oli avioitunut uudestaan lesken kanssa. Leskellä oli ollut kaksi tyttöä tullessaan äidinisäni omistamaan mökkiin, jossa on vain yksi huone. Äidinisällä oli ollut vesivoimalla käytettävä mylly, ja äitini kolmen siskonsa ja yhden veljensä kanssa oli sijoitettu asumaan pihapiirissä olevaan myllytupaan.
Lapsuutensa traumoista johtuen äidilleni oli jäänyt purkautumatonta häpeää, arkuutta ja syyllisyyttä. Tästä virtalähteestä hän sai päähänpinttymiä, että hänen pitäisi puolustaa meitä lapsia silloinkin kun siihen ei ollut aihetta.
Äidin hyökkäilyt "meihin lapsiin kohdistuvaa sortoa vastaan" olivat voimattomia. Usein hän käsitti tapahtumat väärin. Oli pakko ruveta salaamaan kaikki sellainen, josta äiti olisi voinut saada sytykkeen. Minua harmitti kun hän alkoi kantaa kaunaa joillekuille.
Isä ei tiennyt, että äiti kirjoitti opettajalle kirjeen ja pani siihen isän allekirjoituksen ja minä vein sen opettajalle. Jos opettaja oli ottanut asian puheeksi isän kanssa, en tullut sitä koskaan tietämään.
Yleensä isäni näki mistä oli kysymys ja arvioi tilanteet oikein. Hän ei sortunut ylihuolehtimisiin. - Ota silimä käteen ja kato! hän vastasi liiallisiin kyselyihin.
Pyysin äitiä leikkaamaan kankaan ja ompelin isälle paidan. Kangas oli ruudullista. Neljännellä luokalla ollessani neuloin isälle vaaleanvihreät kintaat. Isä pani paidan päälleen ja kintaat rukkasiin, vaikka tekeleissä olikin aikamoisia virheitä.
Isä piti äidin puolia jos äiti ei muuten pärjännyt. Minun siskoni ja veljeni ovat nimittäin samanlaisia kuin minäkin - myöhemmistä kodin ulkopuolisistakin vaikutteista huolimatta.
Muistan murrosikäisenä joskus vihanneeni isää. Ellei kaikki viha ollut murrosiästä johtunutta, siihen on voinut olla se syy, että kun isänäidin hieroja-kupparin mainetta oli joidenkin toimesta mustattu levittämällä juoruja, joiden mukaan isänäitini olisi ymmärtänyt miesten tarvitsevan muutakin kuin kuppausta ja olisi muka jakanut sitä auliisti. Sehän on selvää, että isän sisuksiin oli jäänyt siitä vihaenergiaa, joka saattoi yllättäen aiheuttaa vahinkoa muissakin lähisuhteissa - yllättäen, vastakaiun muodossa. Juuret peilikirjoituksiini voivat olla em. asioissa.
Isävihan aikoihin muistelen olleeni äitiin nähden suojeleva. Isää suojelin vasta hänen sairastuttuaan ja silloinkin enimmäkseen vain ajatuksissa. Hänen lähellään oli hyvä olla.
Isä kantoi matkalaukkuni junaan, vaikka hän oli jo kuolemansairas.
En tiedä, mikä oli syynä äitiini kohdistuneeseen vihaani isän kuoleman jälkeen. Se oli ajoittaista. Luulisin sen johtuneen äidin sanattomasta tukeutuvuudesta minuun. Minulla oli omat lapset ja salasin äidiltä silloisen mieheni teot.
Pesin matot ja lattiat, siivosin kaapit ja toimitin reseptit terveyskeskukseen äitini luona käydessäni, mutta en ottanut häntä luokseni asumaan, vaikka hän pyysi sitä lasteni muutettua omiin oloihinsa.
Isäni kuoli vuonna 1972 ja äitini 1996. Minulla on tunne kuin joitakin asioita olisi pitänyt tehdä toisin. Luulen että äiti olisi pitänyt ottaa luokseni asumaan.
Vuosia sitten luin jostain terveyslehdestä tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiset usein paranevat mielisairaudesta muutaman vuoden kuluttua omien vanhempiensa kuolemasta.
Vaikka en olekaan mielisairas, ajattelin vanhempieni kuoleman vaikuttaneen minuunkin. Huomasin kaikkien vihojen vanhempiani kohtaan muuttuneen hellyydeksi. Ajattelin vanhempien luonnostaan tahtovan jälkeläisilleen hyvää, ja heidän tekemiinsä virheisiin on heidän tahdostaan riippumaton syy.
Jos isäni olisi elossa, ei hänellä olisi mitään sitä vastaan, että yritän selvittää ja ymmärtää lapsuuteni tapahtumia. Äitini ei pitäisi siitä, tiedän sen, mutta tämä on minulle terapiaa.
tuli pitempi kuin oli tarkoitus, mutta en ole vielä kyllin oppinut tiivistämistä. Lukekaa sen verran kun jaksatte:
Äitini oli kymmenvuotiaana jäänyt orvoksi. Vuoden kuluttua hänen isänsä oli avioitunut lesken kanssa. Leskellä oli ollut kaksi tyttöä tullessaan äidinisäni omistamaan mökkiin, jossa on yksi huone; kaunis paikka vieläkin; punainen tupa joen varressa koivikon keskellä.
Äidinisällä oli ollut vesivoimalla käytettävä mylly, ja äitini kolmen siskonsa ja yhden veljensä kanssa oli sijoitettu asumaan pihapiirissä olevaan myllytupaan.
Samassa pihapiirissä oli ollut myös muutaman lehmän navetta. Ehkä äitini on lohduttautunut lehmien parissa, tuli mieleeni kun itsekin jo lapsena opin pitämään lehmiä hyvin äidillisinä.
Lapsuutensa traumoista johtuen äidilleni oli jäänyt purkautumatonta häpeää, arkuutta ja syyllisyyttä. Tästä virtalähteestä hän sai päähänpinttymiä, että hänen pitäisi puolustaa meitä lapsia silloinkin kun siihen ei ollut aihetta.
Äidin hyökkäilyt "meihin lapsiin kohdistuvaa sortoa vastaan" olivat voimattomia. Usein hän käsitti tapahtumat väärin. Oli pakko ruveta salaamaan kaikki sellainen, josta äiti olisi voinut saada sytykkeen. Minua harmitti kun hän alkoi kantaa kaunaa joillekuille.
Isä ei tiennyt, että äiti kirjoitti opettajalle kirjeen ja pani siihen isän nimen allekirjoitukseksi. Kaipa äiti ajatteli näin välttyvänsä opettajan kohtaamiselta. Muistelen olleeni kolmannella luokalla kun vein sen kirjeen opettajalle.
En tiedä, oliko opettaja ottanut asian puheeksi isän kanssa. En tiedä sitäkään, kertoiko äiti mitään isälle kirjoittamastaan kirjeestä.
Minullakin oli vuosikymmeniä jatkunut "kirjeidenkirjoittamismania". En kyllä ole kenenkään toisen nimissä kirjoittanut.
Yleensä isäni näki mistä oli kysymys ja arvioi tilanteet oikein. Hän ei sortunut ylihuolehtimisiin. - Ota silimä käteen ja kato! hän vastasi liiallisiin kyselyihin.
Pyysin äitiä leikkaamaan kankaan ja ompelin isälle paidan. Kangas oli ruudullista. Neljännellä luokalla ollessani neuloin isälle vaaleanvihreät kintaat. Isä pani paidan päälleen ja kintaat rukkasiin, vaikka tekeleissä olikin aikamoisia virheitä.
Isä piti äidin puolia jos äiti ei muuten pärjännyt. Minun siskoni ja veljeni ovat nimittäin samanlaisia kuin minäkin - myöhemmistä kodin ulkopuolisistakin vaikutteista huolimatta.
Olen tullut isäni sukuun.
Muistan murrosikäisenä joskus vihanneeni isää. Jos vihoihini on muitakin syitä kuin murrosiän kapinointi, niiden täytyy juontua isänäidistä.
Isänäiti oli hieroja-kuppari ja joidenkin toimesta kylille oli levitetty juoruja, joiden mukaan mummoni olisi ottanut täydestä miesasiakkaittensa muitakin tarpeita kuin kuppausta- ja hierontaa koskevat, ja että hän olisi palvellut samantien niissäkin.
Kaipa juoruja kuultuaan ukkini oli sitten hermostunut ja heittänyt sarvet järveen.
Toissakesänä mökkinaapurini kertoi minulle ukkini kevätkyntöjä tehdessään kiroilleen hevoselleen niin, että se oli kuulunut heille asti( kilometrin matka! ).
On selvää, että noista mummoni maineen mustaamiseksi keksityistä juoruista on isänikin sisuksiin jäänyt vihaenergiaa, joka purkautui liiallisena tyttölastensa suojeluna. Tämä hänen tiedostamattomana oleva vihaenergiansa peilautui. Tässä saattavat olla juuret myöhempiin peilikirjoituksiini.
Isävihan aikoihin olin äitiin nähden omaksunut suojelevan asenteen.
Isää suojelin vasta hänen sairastuttuaan ja silloinkin enimmäkseen vain ajatuksissani.
Isän lähellä oli hyvä olla. Isä kantoi matkalaukkuni junaan, vaikka hän oli jo kuolemansairas.
En tiedä, mikä oli syynä äitiini kohdistuneeseen vihaani isän kuoleman jälkeen. Se oli ajoittaista. Luulisin sen johtuneen äidin sanattomasta tukeutuvuudestaan minuun. Minulla oli omat lapset ja salasin äidiltä silloisen mieheni teot.
Pesin matot ja lattiat, siivosin kaapit ja toimitin reseptit terveyskeskukseen äitini luona käydessäni, mutta en ottanut häntä luokseni asumaan, vaikka hän pyysi sitä lasteni muutettua omiin oloihinsa.
Isäni kuoli vuonna 1972 ja äitini 1996. Minulla on tunne kuin joitakin asioita olisi pitänyt tehdä toisin. Luulen että äiti olisi pitänyt ottaa luokseni asumaan.
Vuosia sitten luin jostain terveyslehdestä tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiset usein paranevat mielisairaudesta muutaman vuoden kuluttua omien vanhempiensa kuolemasta.
Vaikka en olekaan mielisairas, ajattelin vanhempieni kuoleman vaikuttaneen minuunkin. Huomasin kaikkien vihojen vanhempiani kohtaan muuttuneen hellyydeksi. Ajattelin vanhempien luonnostaan tahtovan jälkeläisilleen hyvää, ja heidän tekemiinsä virheisiin on heidän tahdostaan riippumaton syy.
Jos isäni olisi elossa, ei hänellä olisi mitään sitä vastaan, että yritän selvittää ja ymmärtää lapsuuteni tapahtumia. Äitini ei pitäisi siitä, tiedän sen, mutta tämä on minulle terapiaa.
Ajattelen, että vanhempani olivat hyviä, mutta sen aikaiset olosuhteet olivat liian vaikeat.
Vanha satu kertoo lintuemosta, joka kantoi poikasiaan sanoen niille:
- Kai te kannatte sitten minua kun tulen vanhaksi?
Poikaset kuin yhdestä suusta vastasivat:
- Emme kanna, me kannamme omia poikasiamme.
... tarina, todellisesta elämästä, kuin purosta, johon oli muodostunut patoja estämään veden virtaamista.
Tämän palstan hienointa antia.
Jos pitää valita noista neljästä asiasta suhde vanhempiini se on kunnioitus.
Mutta läheisessä suhteessa kun oltiin ei se ollut juhlallista kunnioitusta,mutta kuitenkin arvon antamista.
Kun isäni lopetti elämäntyönsä ja jäi eläkeläiseksi hänellä oli muutaman vuoden ryyppykausi ja silloin kunnioitus oli kovalla koetuksella. Äitini oli sairas ja kärsi tilanteesta joka ei ollut kenellekkään hyvä.
Sitten isä raitistui ja he elivät ns. onnellisina elämänsä loppuun. Niinä vuosina pääsin lähemmäs heitä kuin koskaan.
Nyt olen seurannut muutamien tuttujen vanhusten hoitoa ja tulee mieleen vanha sana: Yksi isä elättää seitsemän poikaa ,vaan seitsemän poikaa ei yhtä isää.
Itselläni oli onneksi vanhempieni ollessa jo avun tarpeessa mahdollisuus olla heille lähellä ,vaikka varsinaista hoitotyötä ei niin tarvinnutkaan tehdä.
He kasvattivat meidät "korvessa" 50-luvulla, olipahan pumppukaivo, että sai vettä pyykin pesuun. Isä kulki metsätöissä; meistä kaikista (kolme poikaa ja jokaisella yksi sisko) tuli ihan kunnollisia.
Ei ihan korvessa, ja seitsemän lasta, mutta muuten hyvin samantapaista.
Kaksi tärkeää tapahtumaa 50-luvulla: ensin ainoan lehmän kuolema vuosikymmenen alkupuolella, sitten äidin kuolema paljon alle viisikymppisenä.
Vanhemmat riitelivät, erityisesti äiti, käyttäen rivouksia. Lapsetkin siitä kärsivät. Se loppui äidin lähdettyä. Siitäkö lienee kuitenkin johtunut, että aina häpesin esiintyä ihmisten ilmoilla vanhempieni kanssa. Yksinkertaisesti häpesin heitä. Vaikeaa on sanoa miksi. Heidän arvostuksensa oli ilmeisesti puutteellista.
Niin usein tulee mieleen, että neljäs käsky jäi noudattamatta.
säätämisen jälkeen isänisänikin, s. 1881, joka siihen aikaan oli ollut torpparina Cederberg'n 300 ha:n metsätilalla, oli saanut osto-oikeuden hallinnassaan olleeseen alueeseen.
Minkä enemmän hän mietti asiaa, sitä pakottavammaksi tilanostoajatus tuli hänen mielessään. 32 ha:n tila oli järven rannalla ja siinä oli asuinrakennus, sekä navetta ja muut ulkorakennukset. Lisäksi samaan tilaan kuului läheisessä pikkumetsikössä oleva toinen, pienempi tila, jossa oli navetta ja sauna.
Isänisäni oli tuntenut itsensä niin huonokuntoiseksi, ettei hän ollut luottanut omaan maksukykyynsä. Siitä syystä hän oli ehdottanut, että isäni maksaisi sen ja maksettuaan hän saisi sen omakseen.
Isäni oli tuolloin ollut 18- vuotias ja hän oli suostunut maksamaan tilan kaikkine rakennuksineen. Suupuheella, vuonna 1925.
Näihin torpparilain nojalla hankittuihin tiloihin saattoi olla osto-oikeus vain torpparilla, en keksi muuta syytä sille, että lainhuuto oli tullut isänisälleni.
Kun tilasta oli viimeinenkin erä maksettu vuonna 1934, isäni oli tuonut rannassa olevalle tilalle äitini ja meitä lapsia alkoi syntyä.
Tilalla asuivat lisäksi isäni vanhemmat ja isän nuorempia siskoja ja veljiä, nuorin heistä 7-vuotias.
Pienen metsikön takana olevalla tilalla asui isän veli vaimoineen ja lapsineen.
Talvisodan ja jatkosodan jälkeen oli sitten alkanut "yksityisempi jatkosota" tilan omistusoikeudesta:
Se isän veli, joka oli äidin tilalle tullessa ollut 7-vuotias, oli armeijasta tultuaan vuonna 1947 hankkinut aseen ja sillä uhaten hän oli sanonut ottavansa oman osuutensa tilasta.
Ensin oli tapeltu verissäpäin ja sitten rähinät oli ratkaistu v. 1948 siten, että:
isänisä ja isänäiti olivat tehneet kauppakirjan ja syytinkisopimuksen.
Kauppakirjaan sisältyvän syytinkisopimuksen mukaan isäni sai 13 ha tilasta ja aloittamansa, rakenteillaan olevat, uuden talon ja siihen kuuluvat ulkorakennukset. Rantaviivaa siinä oli noin 200 metriä.
Isäni velvollisuudeksi lankesi isästään huolehtiminen.
Isän nuorin veli sai myös 13 ha ja rannassa olevat vanhat rakennukset. Hänen piti huolehtia isänäidistä.
Se isän veli, joka oli perheineen asustellut metsikössä pikkutilalla, sai sen ilman velvotteita.
Loput elossa olleista isän seitsemästä sisaruksesta eivät saaneet mitään.
Isovanhempani kuolivat 1953. Ne paineet, joita kasvoi perhesuhteista, saattoivat jouduttaa
heidän kuolemaansa. Samoin heidän kolmen täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevien poikiensa, minun setieni sodassa kuoleminen. Tuskinpa surutyöhön on ollut aikaa tai energiaa, ja liekö muiden ymmärrystäkään ollut.
Viime vuosisadan alun ihmiset yleensä olivat erittäin vastuutuntoisia ja heillä oli korkea moraali. Meilläkään ei pidetty hyvänä luetella omia hyviä töitään.
Isänikin saattoi sanoa "laiska töitään luettelee!" ja "ei niitä hyviä tekojaan tarvihe luetella, kyllä ne huomataan muutennii!"
Olen ymmärtänyt, että talon omistamisella 1900-luvun alkupuolella oli aivan eri merkitys kuin nykyään. Päättelin sen siitä kun naapurikunnassa eräässä hautakivessä oli kaiverrus: TALON OMISTAJA se ja se.
Sota pilasi monet nuoret ihmiset.
Puhun mielelläni isäni sukunsa hyväksi tekemistään hyvistä töistä, vaikka ymmärrettävästi monet sukulaiset ovat niistä vaivautuneita.
"Viime vuosisadan alun ihmiset yleensä olivat erittäin vastuutuntoisia ja heillä oli korkea moraali.
eräässä hautakivessä oli kaiverrus: TALON OMISTAJA se ja se.
Sota pilasi monet nuoret ihmiset. "
-------------------------------------------
kertoi paljon viisaita sanoja, mutta nuo yllä-olevat virkkeet panivat minut miettimään erästä asiaa.
Oliko Sinun mielestäsi se, että talonomistajat tekivät perillisekseen ainoastaan vanhimman poikansa, oikeutettu juttu?
Omasta mielestäni ei ole. Tuli monia tappeluja, jopa velisurmia tuonlaisen tavan takia.Tyttäret oli naitettava koska he eivät saaneet kattoa päänsä päälle muulla tavoin. Kuinka kävi sille tyttärelle joka ei saanutkaan miestä itsellensä, hän joutui piiaksi kotinsa perineen veljen talouteen.
Olet varmaan tietoisempi kuin minä, koska sitten tuli sellainen laki joka antoi jokaiselle lapselle samanlaisen perimisoikeuden, ja se on minusta oikeudenmukainen jokaista vanhempiensa siittämää lasta kohtaan.
Kyllä sodan jälkeen ihmiset ovat oppineet paljon hyviä uudistuskeinoja. Harvemmat heistä sieltä pahempina palasivat.
Nykyisin tosin alkavat useimmat asiat mennä huonompaan suuntaan, ainakin köyhempien kohdalla, mutta onneksi tuo perimyslaki on järjestyksessä.
Vanha tapa ei suinkaan ainakaan raamatun mukaan ollut näin, että vanhin poika perii välttämättä. Tästä asiasta on käyty
eräässä suvussa hyvinkin verisiä riitoja vuosituhansia.Riidat jatkuvat tänäkin päivänä suvun välisinä selvittelyinä, murhina, joukkomurhina, sotina ja vaikka minä. Riidoilla ei näytä olevan tulossa loppua.
ei ollut ja silloinen käytäntö oli se, että ne vanhemmat, joilla oli mahdollisuus tehdä syytinkisopimus, tekivät sen.
Eläkettä rupesi kertymään v. 1964(?) ja sairaspäivärahaa alettiin maksaa 60-luvulla seitsemän sairastamispäivän jälkeen.
Kun vanhukset sitten saivat jonkinlaista eläkettä, lailla turvattiinkin kaikkien lasten perimysoikeus. En muista minä vuonna laki lakiosasta säädettiin.
Ehkäisykeinoja ei ollut ja lapsia syntyi siitä syystä niin paljon. E-pillerithän tulivat vasta 60-luvulla.
Sota ei mielestäni ole koskaan parantanut ketään, vaan sota nimenomaan pilaa ihmiset. Ei siten, että heistä siellä tyhmempiä tulisi, vaan siten, että sodassa ihmisistä tulee raaempia ja vähemmän empaattisia.
Palaan mainitsemiisi velisurmiin. Niihin aikoihin velisurmat olivat selvitettävissä, koska niihin oli selvä syy. Nykyään tapetaan aivan umpimähkään, ilman vähäisintäkään aihetta ja murhia on vaikeampi selvittää.
Sivullisetkin vain lukaisevat murhauutisen ja samantien unohtavat lukemansa. Tästä vedän johtopäätöksen, sivullisetkin ovat menneet pilalle, kuten murhien lisääntyminen ja niistä piittamattomuus osoittavat.
alkoivat kertyä jo 1962, minullekin. Olin mukana alusta alkaen.
Kansaeläkettä saatiin jo aiemmin sairauden perusteella. Aika pieni se oli, ei sillä toimeen tullut, tiedän koska äitini sai kansaeläkettä jo ainakin vuonna 1949.
ollut yleisesti tiedossa tuo kansaneläke, jotta ihmiset olisivat osanneet hakea sitä?
Kun ukkini vain makaili sängyssään, eikä suostunut lähtemään lääkärille, en usko hänen saaneen mistään rahaa. Vähän säästöjä oli ollut.
alkoi hakemaan kansaeläkettä vuonna 1952. Hän oli kovin sairas mutta ei ollut käynyt lääkärissä.(ei siihen aikaan) Kun eläkehaku tuli ajankohtaiseksi hänen oli mentävä lääkä'riin, muuten ei eläkettä saanut. Lääkäri passitti hänet heti sairaalaan. Siellä todettiin hänellä olevan enää toinen munuainen elossa ja sekin täysin tulehtunut.
Tuli kovat tutkimukset ja niitä hän ei kestänyt, vaan kuoli kahden viikon sairaalassa olonsa jäleen.
Äiti oli sairaana ja minä en ymmärtänyt näistä eläkkeen saamisista mitään niin etten voi kertoa kuka heitä neuvoi tuota eläkettä hakemaan ja mistä.
kun syytinkisopimus oli virallinen, se saattoi estää eläkkeen saamisen. Siinähän oli lueteltuna: lämmin asunto, ruoka ja terveydenhoito, joista piti huolehtia.
Minä en osaa kunnioittaa vanhempiani joihin en
koskaan oppinut luottamaan.
Isän humalassa riehumiset opettivat pelkäämään.
Äiti taas parhaansa mukaan peitteli tätä ja
opetti minutkin valehtelemalla salaamaan
isäni väkivaltaisuudet.
Tästä muodostui elämäni käsky ÄLÄ LUOTA KEHENKÄÄN
väkivalta on aina väärin.
Äidin neuvot lapselle olla puhumatta, tai kehottaa puhumaan niistä, eivät tee tyhjäksi sitä, mitä lapselle oli tehty.
Vanhempien riitely oli jatkuvaa.
Liikkeellepaneva voima siinä oli äiti, joka käytti kaiken pahimman käytössään olevan sanavarastonsa isän luonnehdintaan - lapsilauman läsnäollessa. Siinä ei kielen voimavaroja säästelty. Hän oli pettynyt elämään, joka hänen osakseen oli tullut, hän kun oli jossakin määrin saanut käydä kouluakin ja joutunut sitten mökin muijaksi. Köyhyys pani häpeämään.
Ei isä sille mitään voinut, että metsätyöstä saatava elanto oli niukkaa. Ei häntä muusta olisi voinut moittia kuin korkeintaan tupakanpoltosta.
Tilanteeseen tuli yllättävä käänne. Äiti menehtyi äkillisesti paljon alle viisikymppisenä. Ei ollut enää riitaa. Isällä oli parin-kolmen vuoden kuluttua kotona sopuisa vieras seuralainen ja uusi vaimo. Isästä alkoi tulla lapsille isäpuoli, joka yritti saada, vaimon vaieten avustamana, lapset pois kotoa maailmalle. Se onnistui.
Molemmat ovat nyt haudassa, eri paikkakunnilla. Lapset käyvät harvakseen haudoilla, muistelevat keskenään joskus, miten kotona oli riitaa. Väliin siihen sisältyy katkeruuttakin.
Minulla oli kiltit ja hyvät vanhemmat
meitä lapsia kohtaan.
Iso-veljen ja iso-siskon kanssa oli
erimielisyyttä.
Ei heidän kanssaankaan mitään
ylipääsemättömiä riitoja ollut.
He olivat niin paljon vanhempia
kuin minä.
Minun keskimmäinen veljeni oli
valtavan kiltti hän olikin vain
4 vuotta minua vanhempi.
Isä kävi töissä silloin kun omilta
kiireiltä ehti,maanviljelystä
kun oli kotona.
Äitikin osallistui maatöihin,
ja me lapset olimme kykymme mukaan
mukana siinä.
En muista pahempia ristiriitoja olleen,
Mutta kunnioitusta he vaativat,
ja minusta se oli hyvä asia.
Piti kunnioittaa heitä ja vanhempia
vieraita ihmisiä.Eihän siinä
mitään pahaa ollut.
Lapsuuttaan muistaa niin moni
katkeruus mielessä,jos on ollut
ankea lapsuus sille ei enää mahda
mitään.
Toisille se aikuis iässä tuo
masennusta ja annetaan jatkua
sitten omassa perheessä usein.
Joskus mennään siihen,että minua
kun minua on lyöty lapsena niin
minäkin lyön omiani.
Onko tälläinen sitten oikein,minusta ei ole.
vanhemmuuteen pitää itsekunkin kasvaa,
ei voi kunnioitusta vaatia ellei ole
sitä ansainnut.
Ajatuksia lapsista,olen miettinyt miksi
lapsiin yleensä kohristetaan väkivaltaa.
Saamattani kuitenkaan vastausta siihen,
mutta hirveän paljon sitä ilmenee.
Oppimiseen ei ole muuta alkua kuin
ihmettely.
Miksi täällä täytyy kärsiä,
paljon surra,paljon itkeä.
Siksi että onnenkutehet,
tarvitaan niin hienon hienoiset.
Kunnioitukseen ei voi pakottaa, pelkoon voi.
Pelkokin voi olla jonkinlaista kunnioitusta, puhutaanhan pelonsekaisesta kunnioituksesta.
ovat vielä elossa, nyt sairauksien heikentäminä.
Olen aina kunnioittanut vanhempiani ja olen kiitollinen heille kodista, jossa olen seitsemän muun sisaruksen kanssa saanut kasvaa, kasvattaa tukevat juuret ja kantavat siivet.
koostuvat juuresi ja mistä siipesi?
Sopuisa koti antaa avaimet menestyksen elämässä.
Siinäköhän on se lupaus "jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä"?
asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että eläinten hyvää hoitamista opin jo lapsena ollessani, ja se on yksi ravinteita juurinystyröihin kerännyt juuri. Aikuiseksi tultuani kokeilin muunkinlaisten töiden tekemistä, mutta tunsin itseni juurettomaksi ja palasin kotoisiin eläintenhoitotehtäviin.
Toisella luokalla kansakoulussa ollessani opettajani pani merkille suhtautumiseni pikkulapsiin. Hän pyysi minua ja erästä kaveriani leikkimään parivuotiaitten kaksostensa kanssa.
Myöhemmin olin Joensuussa kotiapulaisena ja tulin hyvin toimeen huostaani uskottujen lasten kanssa.
Kolmas, moneksi haaroittunut juuri on lukemis- kirjoittamis- ja kuvaamataidolliset harrastukseni, joilla imin jo lapsuudessani nystyrät pullolleen kasvun voimaa. Vieläkin tuo juuristoni on toimintakykyinen ravintoa hankkiessaan.
Nälkävuosina räpistelin edestakaisin kuin häkkilintu. Nälkiintymisen jatkuessa tulin aggressiiviseksi ja hulluksi. Seuraavana olisi saattanut olla kuolema edessä, mutta siitä minulla ei ymmärrettävästi ole kokemusta.
Mutta kun saan monipuolista ruokaa(ei mitään moskaa!) sieluni ja henkeni nousevat siivilleen.
elämän alussa on terveellä järjellä, huumorilla ja rakkaudella saatu kasvatus ja luottamus itseen ja siihen että kun vaan uskaltaa yrittää mikään ei ole mahdotonta, siitäpä olen saanut oivat kantavat siivet.
Olen vanhemmilleni kiitollinen kaikesta, näemme suunnatonta rakkautta heidän silmissään, kun joskus kokoonnumme koko sisarusparvi, miniät, vävyt ja lastenlapset yhteen ja he näkevät mitä ovat elämässään saaneet aikaan.
Rakkaudesta tämä kaikki on lähtöisin....
"... että menestyisit ja kauan eläisit..." lienee tuossa tapauksessa toteutunut
Mitä ne nälkävuodet olivat?
Nälkävuosia oli jo muinoin Egyptissä Raamatun mukaan. Vain viisas nuorukainen osasi ennustaa tulevia faaraon unen tulkitsijana ja vilja-aittojen täyttäjänä.
Suomessa viimeisimmät (muistin mukaan) olivat 1866-68. Silloin menehtyi nälkään ja puutteesta johtuviin siarauksiin suuri osa maamme silloisesta väestä.
Laihialaisten nuukuus ja itaruus tulivat silloin yleiseen tietoisuuteen. Heillä lienee ollut viisaita, joitten mukaan perustettiin lainajyvästöjä. Laari olivat täydet. Viljavat vainiot nykyisinkin.
Huhun mukaan kerjäläiset kulkivat Laihialle sankoin joukoin. Apua annettiin, mutta eivät heidänkään hinkalonsa ehtymättömiä olleet, joten isännät sopivat, että sanotaan kulkeville, että:
- Omat köyhät ensin....
Näin sana kiirii kauas, Laihian isännät ovat niin nuukia etteivät malta antaa.