Makaan sairaalan sängyllä. Leikkaus alkaa 45 minuutin päästä, puoli kahdelta. Hoitaja tulee ja sanoo, että rauhoittava aine tultaisiin antamaan minulle kohta. Juttelen vanhempieni kanssa, lähinnä siitä mitä tekisimme leikkauksesta päästyäni. Toistan ajoittain kysymystä, kuolenkohan minä. Äiti vakuuttelee etten kuole. Haluan syödä mäkkäriaterian, sanon. Isä lupaa ostavansa sellaisen heti leikkauksen jälkeen. Hoitaja tulee ja antaa lääkkeen. Oloni tuntuu väsyneeltä.
"Nyt pitäisi lähteä", sanoo se kiltin näköinen vanha hoitaja, hänen perässään tulee toinen hoitaja."Sinun pitäisi vaihtaa sänkyä, jaksatko?"
Kyllä minä jaksan ja menen makaamaan toiselle sängylle. Hoitajat alkavat sitten viedä sänkyä kohti leikkaussalia. Pääni on menosuuntaan päin. Näen vanhempieni kasvot, he kävelevät sängyn takana. Matka tuntuu pitkältä: ensin mennään osastolta ulos, (Jouduin lasten osastolle, olen vanhin siellä, olenhan jo 12-vuotias. En minä ole enää mikään pikkulapsi. Nuorten osastolla oli kuulema täyttä. Minulle on sanottu, että pääsen ehkä nuorten osastolle leikkauksen jälkeen) sitten käännös, toinen käännös, ja sitten hissiin. Astumme kohta toisessa kerroksessa hissistä ulos, se on se seitsemäs kerros. Lasken katossa olevia viivoja, lopetan laskemisen kesken, niitä näyttää olevan aivan liikaa, varmaan yli sata. Minulla on kylmä vaikka päälläni on paksu peitto. Minkä takia leikkaussalit ovat niin korkealla? Lääkäreillähän on kamalan pitkä matka toiseksi ylimpään kerrokseen, tai kolmanneksi ylimpään. En ole varma. Hoitajat väistävät mieshoitajaa joka kuljettaa toista potilasta.
"Teidän pitää jäädä tähän", se kiltti hoitaja sanoo vanhemmilleni.
"Heippa", sanoin hiljaa.
Hoitajat lähtevät työntämään sänkyä eteenpäin. Siirrän käteni pois peiton alta ja vilkutan vanhemmileni. Äiti itkee, äiti ei koskaan ole itkenyt noin kovasti. Isän silmät ovat aivan punaiset, kyyneleet näyttävät valuvan. Mitä tämä on, isi ei koskaan itke.
Voi ei, minä varmasti kuolen.
Leikkaussali on hämärä. Minun pitää taas vaihtaa sänkyä. Nyt minua auttaa kaksi maskiin pukeutunutta hoitajaa. Pääni yläpuolelle ilmestyy myös maskiin pukeutunut naama. "Moi, olen ***** *****, olen lääkäriopiskelija, voinko katsoa kun sinua leikataan?" Hoitaja on nuori mies, hänellä on pirteä ääni, hän vaikuttaa innokkaalta vaikka minä voin kuolla. En muista hänen nimeään vaikka hän juuri sanoi sen, käännyn katsomaan jälkopään suuntaan missä on toisia hoitajia. "Voinko siis olla katsomassa tätä leikkausta?" poika sanoo tunkeutuen taas näköpiiriini. "Joo", vastaan. Miksi se minua edes haittaisi, en minä välitä. Minä voin vaikka kuolla.
" Hei Katja, olen lääkärisi **** ********. Me leikataan aivokasvaimesi pois---", se lääkäri selittää, näin hänet eilen, hän oli laittamassa niitä läpyköitä päähäni. Niillä aivokasvain paikannetaan. Pian lääkäri menee jonnekin selkäni taakse enkä näe häntä.
Miksi olen selälläni? Miten ne sen aivokasvaimen oikein leikkaa? Ei kai ne otsani kautta sitä aivokasvainta ota pois?
"Nyt laitan nukutusaineen", sanoo joku naishoitja.
"Kuolenko minä?" kysyn. Hoitaja katsoo toisen hoitajan kanssa toisiinsa.
"Ei, et sinä kuole."
"Hyvä", sitten nukahdan tahtomattani.
Katson valkoista sumua. Milloin tämä loppuu, eihän tämä ole edes kauheaa. Kymmenen minuuttia kuluu ja tunnen, että joku läpsii minua poskille. " Katja herää, herää Katja." Avaan silmäni, päähäni koskee. Tunnen, että minulla on sidettä poskilla, koko pään ympärillä.
En pysty puhumaan, suuni on aivan kuiva. " Annan sulle vettä", hoitaja sanoo ja kiikuttaa viereeni vesilasin ja auttaa minua juomaan siitä. Vesi maistuu yllättävän hyvältä.
"Ai, mun päähän sattuu", sanon hoitajalla, puhuminen on vaikeaa. Hoitaja katsoo jotain laitetta sänkyni vierellä.
"No tottakai sattuu, sun aivojas leikattiin" nainen sanoo kopeasti yhä katsoen sitä laitetta.
Kohta se lääkäri tulee. "Katja, leikkaus on ohi----" se selittää "Kuinka monta sormea näet?" Kaksi sormea, se näytti sitä käsimerkkiä, mitä se Misty näyttää aina pokemonissa voitettuaan jonkun ottelun. Peace- merkki. Lääkäri lähtee jonnekin muualle.
Pian siihen tulee toinenkin hoitaja.
"Sun pitäisi nukkua", sanoo se toinen hoitaja.
"Saanko mä syödä Mäkkäriaterian tän leikkauksen jälkeen?"
Hoitajat katsovat toisiaan kysyvästi.
"Kuinka niin?" kysyy toinen hoitajista.
" Iskä lupasi ostaa mulle mäkkäriaterian heti leikkauksen jälkeen", sanon ja koitan nukkua.
"Aijaa" hoitaja vastaa.
Pian vanhempani tulevat. En näe heitä selvästi. Tunnistan äitin punaisesti paidasta ja isän vaaleasta liivistä.
"Moi", sanon. Äiti silittää poskeani. Vanhemmat pitävät minua vuorotellen kädestä, ensin äiti sitten isä Lääkäri puhuu heille jotain. En saa mitään selvää. Pian he lähtevät.
Nukkumisesta ei tule mitään. Kello näkyy sänkyäni vastapäätä olevalla seinällä, huoneessa on ihan hämärää. Luulen, että siellä on muitakin. Kuulen koko ajan kun joku valittaa ja voihkii koko ajan, joskus hiljempaa joskun kovempaa. En saa nukuttua.
"Nyt pitäisi lähteä", sanoo se kiltin näköinen vanha hoitaja, hänen perässään tulee toinen hoitaja."Sinun pitäisi vaihtaa sänkyä, jaksatko?"
Kyllä minä jaksan ja menen makaamaan toiselle sängylle. Hoitajat alkavat sitten viedä sänkyä kohti leikkaussalia. Pääni on menosuuntaan päin. Näen vanhempieni kasvot, he kävelevät sängyn takana. Matka tuntuu pitkältä: ensin mennään osastolta ulos, (Jouduin lasten osastolle, olen vanhin siellä, olenhan jo 12-vuotias. En minä ole enää mikään pikkulapsi. Nuorten osastolla oli kuulema täyttä. Minulle on sanottu, että pääsen ehkä nuorten osastolle leikkauksen jälkeen) sitten käännös, toinen käännös, ja sitten hissiin. Astumme kohta toisessa kerroksessa hissistä ulos, se on se seitsemäs kerros. Lasken katossa olevia viivoja, lopetan laskemisen kesken, niitä näyttää olevan aivan liikaa, varmaan yli sata. Minulla on kylmä vaikka päälläni on paksu peitto. Minkä takia leikkaussalit ovat niin korkealla? Lääkäreillähän on kamalan pitkä matka toiseksi ylimpään kerrokseen, tai kolmanneksi ylimpään. En ole varma. Hoitajat väistävät mieshoitajaa joka kuljettaa toista potilasta.
"Teidän pitää jäädä tähän", se kiltti hoitaja sanoo vanhemmilleni.
"Heippa", sanoin hiljaa.
Hoitajat lähtevät työntämään sänkyä eteenpäin. Siirrän käteni pois peiton alta ja vilkutan vanhemmileni. Äiti itkee, äiti ei koskaan ole itkenyt noin kovasti. Isän silmät ovat aivan punaiset, kyyneleet näyttävät valuvan. Mitä tämä on, isi ei koskaan itke.
Voi ei, minä varmasti kuolen.
Leikkaussali on hämärä. Minun pitää taas vaihtaa sänkyä. Nyt minua auttaa kaksi maskiin pukeutunutta hoitajaa. Pääni yläpuolelle ilmestyy myös maskiin pukeutunut naama. "Moi, olen ***** *****, olen lääkäriopiskelija, voinko katsoa kun sinua leikataan?" Hoitaja on nuori mies, hänellä on pirteä ääni, hän vaikuttaa innokkaalta vaikka minä voin kuolla. En muista hänen nimeään vaikka hän juuri sanoi sen, käännyn katsomaan jälkopään suuntaan missä on toisia hoitajia. "Voinko siis olla katsomassa tätä leikkausta?" poika sanoo tunkeutuen taas näköpiiriini. "Joo", vastaan. Miksi se minua edes haittaisi, en minä välitä. Minä voin vaikka kuolla.
" Hei Katja, olen lääkärisi **** ********. Me leikataan aivokasvaimesi pois---", se lääkäri selittää, näin hänet eilen, hän oli laittamassa niitä läpyköitä päähäni. Niillä aivokasvain paikannetaan. Pian lääkäri menee jonnekin selkäni taakse enkä näe häntä.
Miksi olen selälläni? Miten ne sen aivokasvaimen oikein leikkaa? Ei kai ne otsani kautta sitä aivokasvainta ota pois?
"Nyt laitan nukutusaineen", sanoo joku naishoitja.
"Kuolenko minä?" kysyn. Hoitaja katsoo toisen hoitajan kanssa toisiinsa.
"Ei, et sinä kuole."
"Hyvä", sitten nukahdan tahtomattani.
Katson valkoista sumua. Milloin tämä loppuu, eihän tämä ole edes kauheaa. Kymmenen minuuttia kuluu ja tunnen, että joku läpsii minua poskille. " Katja herää, herää Katja." Avaan silmäni, päähäni koskee. Tunnen, että minulla on sidettä poskilla, koko pään ympärillä.
En pysty puhumaan, suuni on aivan kuiva. " Annan sulle vettä", hoitaja sanoo ja kiikuttaa viereeni vesilasin ja auttaa minua juomaan siitä. Vesi maistuu yllättävän hyvältä.
"Ai, mun päähän sattuu", sanon hoitajalla, puhuminen on vaikeaa. Hoitaja katsoo jotain laitetta sänkyni vierellä.
"No tottakai sattuu, sun aivojas leikattiin" nainen sanoo kopeasti yhä katsoen sitä laitetta.
Kohta se lääkäri tulee. "Katja, leikkaus on ohi----" se selittää "Kuinka monta sormea näet?" Kaksi sormea, se näytti sitä käsimerkkiä, mitä se Misty näyttää aina pokemonissa voitettuaan jonkun ottelun. Peace- merkki. Lääkäri lähtee jonnekin muualle.
Pian siihen tulee toinenkin hoitaja.
"Sun pitäisi nukkua", sanoo se toinen hoitaja.
"Saanko mä syödä Mäkkäriaterian tän leikkauksen jälkeen?"
Hoitajat katsovat toisiaan kysyvästi.
"Kuinka niin?" kysyy toinen hoitajista.
" Iskä lupasi ostaa mulle mäkkäriaterian heti leikkauksen jälkeen", sanon ja koitan nukkua.
"Aijaa" hoitaja vastaa.
Pian vanhempani tulevat. En näe heitä selvästi. Tunnistan äitin punaisesti paidasta ja isän vaaleasta liivistä.
"Moi", sanon. Äiti silittää poskeani. Vanhemmat pitävät minua vuorotellen kädestä, ensin äiti sitten isä Lääkäri puhuu heille jotain. En saa mitään selvää. Pian he lähtevät.
Nukkumisesta ei tule mitään. Kello näkyy sänkyäni vastapäätä olevalla seinällä, huoneessa on ihan hämärää. Luulen, että siellä on muitakin. Kuulen koko ajan kun joku valittaa ja voihkii koko ajan, joskus hiljempaa joskun kovempaa. En saa nukuttua.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.