tunturin kyljessä hiipuneet ruskan värit
suussani ylikypsyneen, pakkasen pureman
puolukan maku
lokakuun viistossa valossa
jäätyneen putouksen kimallus
kallionkolossa
alaston ruumiini jäisestä uintimatkasta
lämmeten
jotain minussa sulaa sisälläni syvällä
ja sanotko
että vain kevät ja kaamoksen päättyminen
on elämän aikaa
ei rakkaani, minä rakastan syksyä
tuulta joka nousee tuntureiden yli
talven tulemista
ensimmäisiä lumisateita ja
lumikieppiä
jäätyviä kyyneliä kasvoillani
ja valkoisen alle hautautuvien värien muistoa
ja jotain minussa sulaa sisälläni syvällä
istuessamme kaminan lämmössä
kun tuuli huojuttaa pikkuruista mökkiä jängällä
laudat natisevat
ja uurteesi sormissani
laulavat unohtumatonta laulua
kivet ovat olleet ja tulevat olemaan
eivät ne säikähdä
ylitseen kulkevia aikoja
vähitellen ehkä kyllä rapautuvat
muuttuen hiekaksi ja mullaksi
mutta ihmisen näkökulmasta katsottuna
niiden kämmentähyväilevä pinta
on vahva ja ikuinen kuin rakkaus
valo lämmittää kasvojani
kallionkolossa
tämä lokakuinen viisto aurinko
ja ensimmäisten pakkasten purema sieluni
jään ja valon vaikutuksesta sulaa
mitäänsanomattomuuden kohmeesta
aistimusten liikkuessa lävitseni
miellyttävinä häivähdyksinä
koskettaessani rapautuvaa kiveä
minä olen mittaamattomasti vähän aikaa
paljon
onnellisempi kuin hetki sitten
ja jotain minussa taaskin läikähtää
sisälläni niin syvällä
28 11 09 klo 12:20 - 12:30
- - -
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1259425811713_4_large.jpg
suussani ylikypsyneen, pakkasen pureman
puolukan maku
lokakuun viistossa valossa
jäätyneen putouksen kimallus
kallionkolossa
alaston ruumiini jäisestä uintimatkasta
lämmeten
jotain minussa sulaa sisälläni syvällä
ja sanotko
että vain kevät ja kaamoksen päättyminen
on elämän aikaa
ei rakkaani, minä rakastan syksyä
tuulta joka nousee tuntureiden yli
talven tulemista
ensimmäisiä lumisateita ja
lumikieppiä
jäätyviä kyyneliä kasvoillani
ja valkoisen alle hautautuvien värien muistoa
ja jotain minussa sulaa sisälläni syvällä
istuessamme kaminan lämmössä
kun tuuli huojuttaa pikkuruista mökkiä jängällä
laudat natisevat
ja uurteesi sormissani
laulavat unohtumatonta laulua
kivet ovat olleet ja tulevat olemaan
eivät ne säikähdä
ylitseen kulkevia aikoja
vähitellen ehkä kyllä rapautuvat
muuttuen hiekaksi ja mullaksi
mutta ihmisen näkökulmasta katsottuna
niiden kämmentähyväilevä pinta
on vahva ja ikuinen kuin rakkaus
valo lämmittää kasvojani
kallionkolossa
tämä lokakuinen viisto aurinko
ja ensimmäisten pakkasten purema sieluni
jään ja valon vaikutuksesta sulaa
mitäänsanomattomuuden kohmeesta
aistimusten liikkuessa lävitseni
miellyttävinä häivähdyksinä
koskettaessani rapautuvaa kiveä
minä olen mittaamattomasti vähän aikaa
paljon
onnellisempi kuin hetki sitten
ja jotain minussa taaskin läikähtää
sisälläni niin syvällä
28 11 09 klo 12:20 - 12:30
- - -
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1259425811713_4_large.jpg
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sanattomaksi vetää !
Mielettömän hieno runo !
Aivan järkytyin luettuani sen !
Siinä on erittäin hyviä kohtia!
Paljon enemmän kuin vain tunturit ja tunnelma
jonka itsekin olen kokenut.
Pidän eniten tuosta säkeistöstä:
"kun tuuli huojuttaa pikkuruista mökkiä jängällä
laudat natisevat
ja uurteesi sormissani
laulavat unohtumatonta laulua"
Meinasin saada eteisvärinän runostasi.
Mutta täytyy katsoa uutiset ja paeta palstalta.
Ehkä pulssi pikkuhiljaa tasaantuu...