( kirjoitettu 2 vuotta sitten 29 11 2007 )
Kuule, haluaisin koskettaa vain sinua -
mutta pystytkö
hyväksymään käteni alla
takanasi kaikki ne toiset kasvot,
joita kannan sydämeni lähtemättöminä haavoina
Kuule, haluaisin olla edessäsi aivan avoin
ja saisit nähdä sisimpääni asti -
Mutta mitä sanoisit, huomatessasi, että osa minussa
vieläkin jollain kummallisella tavalla
rakastaa jokaista
jota vihaan heidän jättämiensä kipeiden
jälkien tähden
Sinä saat olla juuri se joka olet
enkä koskaan kuvittele sinua keneksikään muuksi,
mutta - ollakseni rehellinen, en tiedä
kestäisinkö minäkään nähdä
syvälle sieluusi
Pelkoihisi ja toiveisiisi, ja odotuksiin
joita minulle asetat,
luulen?
Olisi niin helppo olla tässä
ja hukuttaa vain kaikki suudelmiin,
sillä menneet ovat menneitä
Mutta rakkaani, kun me nyt yksinkertaisesti
olemme tulleet tähän päivään menneisyytemme kautta
ja menneisyyden kieltäminen olisi epärehellisyyttä
tätä päivää kohtaan
Pelkään ja vapisen
Meidän on pakko puhua -
ehkä pysäytän käden liikkeen poskipäällä,
vetäydyn kauemmas, kerään rohkeutta
ja aloitan hiljaa:
Haluaisin koskettaa vain sinua
Haluaisin, mutta
minulla ei ole muuta kuin tämä käsi
jolla olen, anteeksi, koskettanut niin monia
ennen sinua
Kuuletko?
Jos et hyväksy
kasvojen paljoutta takanasi
kuinka voimme olla toisillemme läsnä?
Silloin et voi olla sinä
enkä minäkään voi olla minä
Sillä voimme kohdata toisemme vain sellaisina kuin olemme,
niin monet kerrat pettyneinä, petettyinä
ja ehkä myös pettäjinä
Totuus on jotain mitä emme voi paeta
Kun nyt olemme tässä, totuus on, että olemme
tulleet tähän menneisyytemme kautta
Harjoittelen peilin edessä
Mutta ei
En koskaan uskalla
Kuule, mieluummin pakenen suudelmiin
kuin kohtaan kaikkea sitä mikä meissä on
liian kipeää kestettäväksi
Eletään sitten vaikka illuusiossa
ja vaalenpunaisen kuplan sisällä niin kauan
kuin jaksamme,
sen jälkeen heipparallaa
Toki se sattuu,
rakastaa vain vartaloa
ja jättää sielu aivan kohtaamatta
Sattuu,
mutta ei niin paljon kuin todellisuuden kohtaaminen
silmästä silmään!
Nieleskelen - uskaltaisinko, uskaltaisinko sittenkin -
astua menneisyyden kahleista
tähän päivään
Puhkaista kuplat, vaaleanpunaiset illuusiopallot
ja puhua asioista oikeilla nimillä?
Näihin runoihin,
tuhansiin runoihini pakenematta
Paperille on helppo puhua,
se vastaa aina vain sovituin vuorosanoin
Kuuletko
Minua itkettää - !
Kuule...
Tahtoisin niin kovasti sanoa sanat
joiden sanomista pelkään
Tahtoisin niin kovasti tulla sinua lähelle
ja kohdata sinut ihmisenä,
ihmisenä joka hyväksyy nämä kymmenet kasvot
käteni alla, jolla sinua kosketan
Kuule - minulla on vain
nämä kädet
- - -
Kirjoitettu rakkausrunot-palstalle ja julkaistu 05:52.
Klo 09:24:
"Kaikille yhteisesti hyvää huomenta, ja kiitos palautteesta. "Muistanko tärkeimmän" ja "Kuule" eivät sisällöltään ole ajankohtaisia eivätkä kovin henkilökohtaisia elämäntuntoja, niiden henkilökohtaisuus on enemmänkin ajatelmatyyppistä, pohdiskelua. Viime päivinä oon joissain runoissa henkilökohtaisiakin sydämessä soljuvia tuntoja tuonu, mutta näissä kahdessa runossa en kovasti, näiden teema on muuten siis aihepiirinä ja ajattelun tasolla läheinen ja koskettaa sydäntäni....
Utopiassahan ei voi elää.
Nyt mun on parempi mennä nukkumaan, en kohta enää tajua mitä kirjoitan, alkaa nääs oikeasti väsyttää. Jos vielä kupin teetä siemailen ja sitte voinkin ihanasti köllötellä sängyn päällä ja lipua unten maille.
Katsopas peiliin ja sano tyypille mikä siellä näkyy että ilman sitä maailma ois paljon köyhempi paikka elää. Se on nimittäin ainutlaatuinen aarre ja lahja. Just sinä."
Kuule, haluaisin koskettaa vain sinua -
mutta pystytkö
hyväksymään käteni alla
takanasi kaikki ne toiset kasvot,
joita kannan sydämeni lähtemättöminä haavoina
Kuule, haluaisin olla edessäsi aivan avoin
ja saisit nähdä sisimpääni asti -
Mutta mitä sanoisit, huomatessasi, että osa minussa
vieläkin jollain kummallisella tavalla
rakastaa jokaista
jota vihaan heidän jättämiensä kipeiden
jälkien tähden
Sinä saat olla juuri se joka olet
enkä koskaan kuvittele sinua keneksikään muuksi,
mutta - ollakseni rehellinen, en tiedä
kestäisinkö minäkään nähdä
syvälle sieluusi
Pelkoihisi ja toiveisiisi, ja odotuksiin
joita minulle asetat,
luulen?
Olisi niin helppo olla tässä
ja hukuttaa vain kaikki suudelmiin,
sillä menneet ovat menneitä
Mutta rakkaani, kun me nyt yksinkertaisesti
olemme tulleet tähän päivään menneisyytemme kautta
ja menneisyyden kieltäminen olisi epärehellisyyttä
tätä päivää kohtaan
Pelkään ja vapisen
Meidän on pakko puhua -
ehkä pysäytän käden liikkeen poskipäällä,
vetäydyn kauemmas, kerään rohkeutta
ja aloitan hiljaa:
Haluaisin koskettaa vain sinua
Haluaisin, mutta
minulla ei ole muuta kuin tämä käsi
jolla olen, anteeksi, koskettanut niin monia
ennen sinua
Kuuletko?
Jos et hyväksy
kasvojen paljoutta takanasi
kuinka voimme olla toisillemme läsnä?
Silloin et voi olla sinä
enkä minäkään voi olla minä
Sillä voimme kohdata toisemme vain sellaisina kuin olemme,
niin monet kerrat pettyneinä, petettyinä
ja ehkä myös pettäjinä
Totuus on jotain mitä emme voi paeta
Kun nyt olemme tässä, totuus on, että olemme
tulleet tähän menneisyytemme kautta
Harjoittelen peilin edessä
Mutta ei
En koskaan uskalla
Kuule, mieluummin pakenen suudelmiin
kuin kohtaan kaikkea sitä mikä meissä on
liian kipeää kestettäväksi
Eletään sitten vaikka illuusiossa
ja vaalenpunaisen kuplan sisällä niin kauan
kuin jaksamme,
sen jälkeen heipparallaa
Toki se sattuu,
rakastaa vain vartaloa
ja jättää sielu aivan kohtaamatta
Sattuu,
mutta ei niin paljon kuin todellisuuden kohtaaminen
silmästä silmään!
Nieleskelen - uskaltaisinko, uskaltaisinko sittenkin -
astua menneisyyden kahleista
tähän päivään
Puhkaista kuplat, vaaleanpunaiset illuusiopallot
ja puhua asioista oikeilla nimillä?
Näihin runoihin,
tuhansiin runoihini pakenematta
Paperille on helppo puhua,
se vastaa aina vain sovituin vuorosanoin
Kuuletko
Minua itkettää - !
Kuule...
Tahtoisin niin kovasti sanoa sanat
joiden sanomista pelkään
Tahtoisin niin kovasti tulla sinua lähelle
ja kohdata sinut ihmisenä,
ihmisenä joka hyväksyy nämä kymmenet kasvot
käteni alla, jolla sinua kosketan
Kuule - minulla on vain
nämä kädet
- - -
Kirjoitettu rakkausrunot-palstalle ja julkaistu 05:52.
Klo 09:24:
"Kaikille yhteisesti hyvää huomenta, ja kiitos palautteesta. "Muistanko tärkeimmän" ja "Kuule" eivät sisällöltään ole ajankohtaisia eivätkä kovin henkilökohtaisia elämäntuntoja, niiden henkilökohtaisuus on enemmänkin ajatelmatyyppistä, pohdiskelua. Viime päivinä oon joissain runoissa henkilökohtaisiakin sydämessä soljuvia tuntoja tuonu, mutta näissä kahdessa runossa en kovasti, näiden teema on muuten siis aihepiirinä ja ajattelun tasolla läheinen ja koskettaa sydäntäni....
Utopiassahan ei voi elää.
Nyt mun on parempi mennä nukkumaan, en kohta enää tajua mitä kirjoitan, alkaa nääs oikeasti väsyttää. Jos vielä kupin teetä siemailen ja sitte voinkin ihanasti köllötellä sängyn päällä ja lipua unten maille.
Katsopas peiliin ja sano tyypille mikä siellä näkyy että ilman sitä maailma ois paljon köyhempi paikka elää. Se on nimittäin ainutlaatuinen aarre ja lahja. Just sinä."
Vastaukset 3
Vanhimmat
ei paljon analysointia kaipaa, koska se itsessään ilmaisi jo kaiken. Ja erittäin selkeästi! Pidin tästä ja ennen kaikkea runosi rehellisyydestä!
menneen hyväksyminen on välillä niin älyttömän vaikeaa, joskus mahdotonta. Silti meihin on lähtemättömästi kirjoitettu kaikki ne muistojen rivit. Joskus ihmettelen joittenkin rivien tarkoitusta, onko sitä, vai lukeutuuko se ns. virheisiin. Mutta silti. Nekin rivit on kaikki kirjoitettu minuun, lähtemättömästi.
Kiitoksin, jääneito
niin mennyt on mennyttä ja elettyä ei saa takaisin.
vaaleanpunaisessa kuplassa eletty suudelma ...
kupla vai totuus, siinäpä kysymys?
teeskentelyn kuplassa voi toki saada aina jotain edes hetkellisesti, totuudessa taas mielenrauhan ja se on suudelmista ehkä kaunein ;)