MTV3:lla sunnuntaisin pyörivä "Kadonneen jäljillä" ohjelmassa kovin monissa jaksoissa sitä elämästä kadonnutta isää sitten aikuisiän kynnyksellä etsitään.
Ohjelma on puolitekoinen, sillä isiään metsästävien lasten äideiltä ei tosiasiassa kysytä olisiko ollut myös äidin käytöksessä aikanaan jotakin korjaamisen varaa, ettei isä kokenut lapsen tapaamista liian hankalaksi ja lopulta nosti kytkintä kokonaan. Joskus vain on helpompi olla näkemättä kokonaan, jottei suru ja epäoikeudenmukaisuuden tunne repisi sielua kokonaan rikki ja jäisi voimia vielä pysyä hengissä ja jatkaa omaakin elämäänsä. Ensi kaudesta saa enemmän oikean elämän makuisen kun hieman tarkemmin tivattaisiin tapahtumien taustoja niiltä äideiltä. Ja mikä parasta, ehkä joku saattaisi jättää vieraannuttamisen toisesta vanhemmasta tekemättä jos ohjelmassa näkisi mihin se oikeasti voi johtaa.
Tiedän mistä puhun. Minun tyttäreni muutti luokseni asumaan 4-vuotiaana ja siihen asti äitinsä teki aivan kaiken, jottei lapsi saisi isäänsä tavata. Kaksi ja puoli vuotta, kaksi eri oikeusastetta ja kymmeniä tuhansia euroja kuluja. Lopulta oikeudenmukaisuus lapsen elämässä tapahtui ja minä vastaan nykyisin siitä, että tytöllä on kiinteät suhteet kumpaankin vanhempaansa vaikka äiti ja isä eivät enää saman katon alle mahtuneetkaan.
Katson jokaisen jakson netistä iltatoimien jälkeen pikku prinsessan jo nukkuessa. Aina kyyneleet silmissä. Kai elän pois niitä synkkiä tunteita, joita ikävimmillään oli kun oikeasti joutui punnitsemaan eri vaihtoehtoja ja jossakin vaiheessa oman elämän jatkamisen mahdollistamiseksi näytti, ettei voimat enää riitä suomalaista systeemiä vastaan taistelemiseen ja oikeudenmukaisuuden lapselle peräämiseen.
Onneksi kuitenkin voimani riittivät ja nyt kaikki on hyvin. Kiitokset ohjelman tekijöille ja iso hali jokaiselle läheisensä löytäneelle. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa uudelleen!
P.S.
Vedänpä tässä sitten asbestipuvun niskaan, sillä kohta alkaa taas sen päivänen yh-äitien inkvisitio mielipiteitäni kohtaan. Sanonpa vaan vielä, että pitäkääpä tädit varanne, sillä nyky-Suomessa voi mieskin saada oikeutta huoltajuusasioissa ja sosiaalialan asenteet ovat kovaa vauhtia muuttumassa. Joka ei sitä ymmärrä ja haluaa riitaa rakentaa on äkkiä etä-äiti jos lapsen isä haluaa lapsen oikeuksien perään alkaa kyselemään.
Ohjelma on puolitekoinen, sillä isiään metsästävien lasten äideiltä ei tosiasiassa kysytä olisiko ollut myös äidin käytöksessä aikanaan jotakin korjaamisen varaa, ettei isä kokenut lapsen tapaamista liian hankalaksi ja lopulta nosti kytkintä kokonaan. Joskus vain on helpompi olla näkemättä kokonaan, jottei suru ja epäoikeudenmukaisuuden tunne repisi sielua kokonaan rikki ja jäisi voimia vielä pysyä hengissä ja jatkaa omaakin elämäänsä. Ensi kaudesta saa enemmän oikean elämän makuisen kun hieman tarkemmin tivattaisiin tapahtumien taustoja niiltä äideiltä. Ja mikä parasta, ehkä joku saattaisi jättää vieraannuttamisen toisesta vanhemmasta tekemättä jos ohjelmassa näkisi mihin se oikeasti voi johtaa.
Tiedän mistä puhun. Minun tyttäreni muutti luokseni asumaan 4-vuotiaana ja siihen asti äitinsä teki aivan kaiken, jottei lapsi saisi isäänsä tavata. Kaksi ja puoli vuotta, kaksi eri oikeusastetta ja kymmeniä tuhansia euroja kuluja. Lopulta oikeudenmukaisuus lapsen elämässä tapahtui ja minä vastaan nykyisin siitä, että tytöllä on kiinteät suhteet kumpaankin vanhempaansa vaikka äiti ja isä eivät enää saman katon alle mahtuneetkaan.
Katson jokaisen jakson netistä iltatoimien jälkeen pikku prinsessan jo nukkuessa. Aina kyyneleet silmissä. Kai elän pois niitä synkkiä tunteita, joita ikävimmillään oli kun oikeasti joutui punnitsemaan eri vaihtoehtoja ja jossakin vaiheessa oman elämän jatkamisen mahdollistamiseksi näytti, ettei voimat enää riitä suomalaista systeemiä vastaan taistelemiseen ja oikeudenmukaisuuden lapselle peräämiseen.
Onneksi kuitenkin voimani riittivät ja nyt kaikki on hyvin. Kiitokset ohjelman tekijöille ja iso hali jokaiselle läheisensä löytäneelle. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa uudelleen!
P.S.
Vedänpä tässä sitten asbestipuvun niskaan, sillä kohta alkaa taas sen päivänen yh-äitien inkvisitio mielipiteitäni kohtaan. Sanonpa vaan vielä, että pitäkääpä tädit varanne, sillä nyky-Suomessa voi mieskin saada oikeutta huoltajuusasioissa ja sosiaalialan asenteet ovat kovaa vauhtia muuttumassa. Joka ei sitä ymmärrä ja haluaa riitaa rakentaa on äkkiä etä-äiti jos lapsen isä haluaa lapsen oikeuksien perään alkaa kyselemään.
Vastaukset 21
Vanhimmat
en jaksanut lukea viestiäsi kokonaan loppuu edes loppuun. Aina voi nähdä oman lapsensa. Raukkamaisia miehet jotka ajattelee että "itse säilyä hengissä". ha hah ja hah. Mikään ei ole syy siihen että jättäää oman lapsensa!!!! ja mitä ohjelmaan tulee e, kusipää isiä näkyy riittävän.
"en jaksanut lukea viestiäsi kokonaan loppuu edes loppuun"
Mä epäilen, ettet yksinkertaisesti vaan _osannut_ lukea sitä loppuun asti :)
Todennäköisesti olet jättänyt koulut kesken, hankkiutunut tiineeksi ja heittäytynyt veronmaksajien rahoittamilla yhteiskunnan tuilla eläjäksi. Tyypillinen yhäri. Onko ylipainoa, käryääkö Smartti huulessa?
asenteella lähdit tähänkin ketjuun. Otapa pakkia, lue ja ajattele uudestaan.
Toivon, että lapseni saisivat mahdollisuuden tutustua isäänsä vasta myöhemmin, kun hän ei enää puheillaan ja teoillaan voi vahingoittaa pieniä ihmistaimia. Toivon, että he löytävät yhteisen aikuisuuden, vaikka eväänkin heiltä yhteisen nykyisyyden, estämällä tapaamiset. Yritän tehdä sen niin, että lapset kärsisivät mahdollisimman vähän.
En vedä asbestia päälle, koska. en enää välitä siitä, mitä muut ihmiset ja katkeroituneet etäisät ovat minusta mieltä, koska tiedän tekeväni vieroittamiseksi sanottua toimintaa lasten parhaaksi.
Tapaamisia ei voi estää järkisyihin vedoten, jollei saa säälimätöntä perosoonallisuushäiriöistä tutkimuksiin, joten tämä on ainoa tie. Synninpäästöksi kerrottakoon, että puhun aina isästä lapsille kauniisti, kerron kysyttäessä vain hyviä asioita hänestä ja pidän aktiivisesti yhteyttä isän puolen sukulaisiin.
Olen onnellinen, että olen saanut olla pienten äiti yhteiskunnassa, joka ei ollut niin suvaitsevainen, että olisi huoltajuutta arvioidessaan kohdellut vanhempia tasa-arvoisesti, koska taisteluni olisi ollut paljon raastavampi, pidempi ja kuluttavampi. Nyt lähihuoltajuus tipahti minulle huomattavasti helpommin, kuin tulevaisuudessa olisi.
Vasta huoltajuusoikeudenkäynnin hävittyään, mies näytti todellisen minänsä päättäville viranomaisille.
Loppumetreille saakka olin hyvin peloissani ja koko prosessia väritti se, että pelkoa ei saanut näyttää lapsille. Piti elää normaalia arkea kaikesta huolimatta, vaikka totaalinen väsyminen ja stressi oli arkipäivää. Huoltajuusoikeudenkäynnin jälkeen repsahdin täysin ja myönsin itsellenikin, että olin loppuun palanut. Nykyään olen taas työelämässä mukana, mutta vain osa-aikaisesti. Se oli hinta, joka oli maksettava lasten parhaasta. Olen henkisesti puolikuollut.
Kutsun tapaustamme lailliseksi murhayritykseksi,
jonka tilasi etävanhempi,
ja jota sosiaalitoimi valmisteli kiitettävästi.
Luottamus ihmisiin on iäksi mennyttä. Ihminen voi luottaa vain itseensä, turvata itseensä ja kääntää selkänsä vain seinälle. Rakkautta voin tuntea vain vilpittömiä lapsiani kohtaan, usko kaikkeen muuhun on mennyttä.
Väitänpä että valtaosa niistä isistä joita aikuisuuden kynnyksellä etsiskellään ovat ihan omasta vapaasta tahdostaan liuenneet matkoihinsa. Kauniiltahan nuo "Joskus vain on helpompi olla näkemättä kokonaan, jottei suru ja epäoikeudenmukaisuuden tunne repisi sielua kokonaan rikki ja jäisi voimia vielä pysyä hengissä ja jatkaa omaakin elämäänsä"-maalailut kuulostavat, mutta kuinkahan moni ihminen ihan oikeasti katkaisee yhteyden omaan lapseensa ettei "sielu repeäisi rikki ja jäisi voimia pysyä hengissä?" Jos nyt puhutaan ihan reaalimaailmasta. Kuulostaa selittelyltä. Suurimmassa osassa tapauksia totuus lienee melkolailla karumpi, isukkia vaan ei kiinnosta.
ja varsinkin isät jotka ovat kaukana, jättäytyvät eroon lapsistaan. Toisaalta usealle isälle ero lapsista on henkisesti niin kova paikka, että valitsevat mieluummin sen, että pysyvät erillään lapsistaan - kokonaan, kuin tapaavat harvoin.
Tuon totesi hiljattain arvostettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tv:ssa. Kun isä ensin jätetään perheen ulkopuolelle, eli vaimo haluaa eron, niin se on henkisesti liian raskas useimmalle. Olen tavannut useita eronneita isiä( myös äitejä) ja voin allekirjoittaa isien kokemuksia.
Äiti voi olla itse piru, kun alkaa eron jälkeen eristämään lapsia isästään. Isä ahdistuu entisestään.
Lapset eivät unohdu isänkään mielestä, mutta satunnainen tapaaminen tekee enemmän kipeää, kuin pysyvä ero. Eräs isä totesi, että on tuskaa kun ei saa olla mukana lapsiensa arjessa ja nähdä heidän varttuvan.
ja millähän asiantuntmuksella väität, yh-äidin asiantuntemuksellako? Sillä kokemuksella et voi tietää isän tuntemuksista juurikaan mitään.
sekä yh että myös th alan ammattilainen ja toiminut eronneiden äitien/isien parissa, pitänyt erokursseja jne...Eronneet ovat kertoneet minulle tunteistaan, myös miehet. Ja en kerro enempää. Mutta huom, myös Jari Sinkkonen puhui kokemuksiensa puolesta samaa, mitä minäkin olen havainnut. Erilaisia kohtaloita, erilaisia ihmisiä. Eivät kaikki isät, eivätkä kaikkia äidit toimi samoin. Onneksi.
Baaritiskien vakiokamaa on viikonloppuisän nyyhkintä kuinka ikävä hänellä on lasta, otetaan sille ikävälle vielä yksi. itkua pukkaa kun känni ylittyy tietyn pisteen, ja sekin on pelkkää itsesääliä, kun heikkouksissaan kaverit ja kännääminen vei voiton tapaamisviikonlopusta.
Laulu toistaa itseään
http://www.youtube.com/watch?v=IhLmWWGYBkY
...joskus mietin että liikaa menetin... jooooopajoooooo
Onneksi minun ex ei ole sentään ollut noin hirviö minua kohtaan. että olisi vienyt lapseni luotani ja siitä kodista, missä hän on tottunut asumaan. En tiedä miten olisin kestänyt sen. että hän olisi oikeusteitse vaatinut lapsen luokseen. Ja kehtaat vielä ilkkua ex-vaimoasi...Taisitpa alöunperinkin vaatia lasta kokonaan itsellesi ja ex-vaimosi pelkäsi. että viet lapsen...kuten veitkin. Rahalla saa...
täyttää kolme vuotta, eikä ole koskaan nähnyt isäänsä.
Kerro kuinka saan miehen kiinnostumaan lapsesta? Olen jokainen vuosi lähettänyt valokuvia lapsesta ja kirjeen kuulumisista, eli kaiken kaikkiaan kolmesti. Yhden kerran jouduin ottamaan yhteyttä lapsen pahan ihosairauden vuoksi. Taitaa olla aivan turhaa?
Isänpäivä lahjaa ei lähettetty, koska lapsi ei halunnut. Hän oli päiväkodissa kertonut hoitajille tekevänsä lahjan itselleen, ja kertoi ettei hänellä ole isää. Itse olen joskus lapselle sanonut että hänellä on yhtä kauniit hymykuopat kuin isällään. Muuten elämämme ei pyöri puuttuvan isän ympärillä vaan muissa asioissa.
Kerro kuinka voin enää tehdä helpommaksi tapaamisia ja yhteydenottoja, ettei minuakin syyllistetä tapaamisten vaikeuttamisesta?
jos ei isää kiinnosta niin sitä ei kiinnosta. Sinuna en lähettäisi yhtään kuvaa enkä kertoisi yhtään mitään vieraalle ihmiselle omasta lapsesta.
On niin paljon isiä jotka todella ovat itse jääneet pois lapsensa elämästä. Tarinoita voi kyyllä kertoa ilkeistä äideistä jne. jne. Välimatka , eikä mikään ole este jos lastaan tahtoo todella nähdä! ..tai vinkua kun itseen sattuu. Paskapuhetta. Kuinka paljon lapseen sattuu idiootti luuseri isät jotka ette lastanne näe.
Kyllä niitä lapsiaan jättää äiditkin,ihan siinä missä isätkin.Suomessa on valtakäsityksenä että erossa lähivanhemmaksi automaattisesti muodostuu äiti.Äidit osaavat käyttää lastaan lyömäaseena paremmin kuin miehet joten olisin minäkin viimeisillä voimillani raahautunut baariin lopulta taistelun hävinneenä.Maalaisjärki ei näissä jutuissa puhu,annetaan vaan oikeuslaitoksen ja soskun tanttojen puhua puolesta koska he ovat parhaimmillaan näissä taktikoissa.Rivikansalaisen ei tarvitse muuta kun hykerrellä vierestä ja vaikeroida ympäristölleen kuinka helvetin raskasta prosessi on tietäen että virkamiehet sen päätöksen tekevät eikä vanhemmat ja se nostaa pokaalin joka osaa itkeä enemmän,se kenellä on lääkärintodistuksia enemmän näytettävänä unettomista öistä ja "pelosta" tai saanut soskun tädin puolelleen.Omaa neuvottelutaitoaan ei tarvitse osata käyttää asioiden sopimisesta lapsen toisen vanhemman kanssa.Kyllä on hemmetin kieroksi käynyt nykyään tämä touhu ja muksu sitten aikuisena oikeasti etsiikin toista vanhempaansa kaikenlaisten ohjelmien kautta
idiootti isät, mikä teitä vaivaa . itkette ja nyyhkitte. Miksi ette vain tapaa niitä lapsianne! Luokaa suhde niihin. Hyvä on vaan valittaa ja päästä vastuusta. Kyseisessä ohjelmassa ei kovin moni ole sitä jättäjä äitiään etsinyt...
"Joskus vain on helpompi olla näkemättä kokonaan, jottei suru ja epäoikeudenmukaisuuden tunne repisi sielua kokonaan rikki ja jäisi voimia vielä pysyä hengissä ja jatkaa omaakin elämäänsä".
Itse aina ihmettelen, että helpompaa kenelle? Mikä olikaan lapselle parasta? Samanlaista tuskaa kokee, kun katsoo lasta joka ikävöi toista vanhempaa ja kysyy, eikö toinen vanhempi rakasta häntä...
sitä postia sen lapsen oikeelle isälle sinne ulkomaille, niin johan rupee kirjeenvaihto onnistuu
kukapa hurjia akkoja etsisi kun on kerran päässy erilleen..sääli lapsia mutta näin se vaan menee kun molemmat on tyhmiä ja ennenkaikkea lapsiparat näistä saattaa kärsiä,,no hurjuus kulkee käsikädessä ja hyvällä tuurilla saavat äitisä kanssa saman huoneen pitkästäniemestä..
huonolla tuurilla saavat isänsä kanssa saman huoneen pitkästäniemestä..
ja haaste isyystesteihin suunnitelmissa vuodelle 2010. Hautonut asiaa tässä hyvän tovin ja kypsynyt asiaa kantaa täysin isätöntä lasta.
Eiköhän syy ole myös isien! Jos luovuttaa, eikä itse kykene ottamaan vastuuta tapaamisista, on turha syyttää äitejä. Ei äideilta voi olettaa että pitävät huolta että isä tapaa lapsiaan, kyllä sen miehen on pidettävä huolta siitä että tapaamiset järjestyy.
Helppo heittää hanskat tiskiin, ja oottaa että äiti järjestää tapaamisen kun mies ei viitsi, vaan oottaa valmista. Helppo syyttää muita jos itse ei tee asian eteen mitään.
Sääliä kyllä miehille riittää, jotka ei tee asian eteen mitään, mutta äidit saa paskat niskaan, vaikka huolehtii lapsista jatkuvasti. Että pitäisi vielä järjestellä tapaamisetkin, viedä ja tuoda lapset vai mitä odotat?