Olen Sosionomi koulutukseltani ja nyt olen parisen kuukautta tehnyt sijaisuutta eräässä nuortenkoti yksikössä. Ja nyt ahdistaa ihan todella!
Olin antanut yhteistietoni että josko ihan työpaikan saisin, no tietenkään en, vaan tämän sijaisuuden Tosin ko. yksikköön en enään vakkariksi haluaisikaan.
Yksi kaunis aamu soitettiin ja seuraavana päivänä jo töihin.
Talo oli noin päällisin puolin tuttu, mutta voi hyvä luoja, sainko mitään perehdytystä. En saanut silloin enkä tähän päivään. Työtehtävät piti urkkia kireiltä työkavereilta, jotka automaattisesti jotenkin olettivat, että tiedän missä esim joku avain on, kuka siitä on vastuussa, mitä mikin lippulappu väriltään kertoo. Ja koska en ekan viikon jälkeen tiennyt, alkoi tuo piikittely, vähättely. Kysyvä ei tieltä pitäis eksyä vaan toisin kävi. Olen taakka vakihenkilökunnalle. Vaikka parhaani teen ja yritän ajatukset lukea..mitä minun nyt pitäisi tietää/tehdä/osata.
Esimies on hänkin kireä ja kiireinen. Kerran uskaltauduin koputtamaan oveensa ja kysymään selkeyttä työtehtäviini, koska vaikka sijainen on joka paikan höylä, tuli vastaan tilanteita, että joku vakkareista koki minun astuneen tontilleen. No siis tätä asiaa siis lähin selvittämään.
Sieltä tuli vaan tiuskaisu" että kyllähän sulle asiat pitäis olla selvät" .."ei mitään epäselvyyttä"..katsoo kalenteria.."Joo.o "Pirkko" tuleekin pian jo töihin sairaslomalta".. Suunnilleen että painu siitä mokoma sijaisen paska.
Että jos ei olis rahasta kiinni haistattasin tuolle työpaikalle, koko tälle sosiaalialalle pitkät ja lähtisin muihin töihin tai hommaan toisen ammatin.
Mutta miten kestää vielä toiset mokomat? Sitä että ei edes säästä voi kahvipöydässä puhua, koska en harrasta (vielä) yksinpuhelua. Joko arvon vakkarit vaikenevat jutuissaan, jos tulen myöhemmin perässään. tehden ilmapiiristä kiusallisen tai lähtevät kiireen vilkkaan pois. En ole mikään työkaveri jos laisinkaan edes ihminen.
Olen yli kymmenen vuotta toiminut alalla, sekä vakituisena, että sijaisena. Ja ne työpaikat mihin itse olen törmännyt ovat toinen toistaan omituisempia. Juoruilua, panettelua, toisen työn mitätöintiä tai peräti sabotointia, asiakkaiden/potilaiden edessä saatuja hermopurkauksia esim itkemistä ja mollaamista.
Tässäkin pestissä olen saanut voimaa talon asukeilta, näiltä ns"ongelmanuorilta". Ovat huomanneet jännitteet ja saattavat ohimennen sanoa jotain jolla taas jaksaa, ainakin sen päivän loppuun. Hävettää olla aikuinen ja tällä alalla, olla yksilönä kuin työyhteisönäkin malliesimerkki näille nuorille. Mutta ei kovin hääppönen malli..
Mutta siis voisiko joku antaa vinkkejä miten viedä homma kunnialla loppuun? Tilanne on niin paha, että eilen sain paniikkikohtauksen. Aikaisemmin en mokomaan itse törmännyt. Ja tuli siis töissä ja aivan varmasti tajusivat mikä tuli. Niin asukit kun henkilöstö. Nyt en tiedä, voinko, pystynkö menemään maanantaina töihin. Ahdistaa, pelottaa, unet menny. et haenko saikkkua? Saavat hakea toisen kiusattavan.
Että miten nyt? Rahasta tiukkaa ja pieni paikkakunta..jos ajattelee tulevia pestejä..
Olin antanut yhteistietoni että josko ihan työpaikan saisin, no tietenkään en, vaan tämän sijaisuuden Tosin ko. yksikköön en enään vakkariksi haluaisikaan.
Yksi kaunis aamu soitettiin ja seuraavana päivänä jo töihin.
Talo oli noin päällisin puolin tuttu, mutta voi hyvä luoja, sainko mitään perehdytystä. En saanut silloin enkä tähän päivään. Työtehtävät piti urkkia kireiltä työkavereilta, jotka automaattisesti jotenkin olettivat, että tiedän missä esim joku avain on, kuka siitä on vastuussa, mitä mikin lippulappu väriltään kertoo. Ja koska en ekan viikon jälkeen tiennyt, alkoi tuo piikittely, vähättely. Kysyvä ei tieltä pitäis eksyä vaan toisin kävi. Olen taakka vakihenkilökunnalle. Vaikka parhaani teen ja yritän ajatukset lukea..mitä minun nyt pitäisi tietää/tehdä/osata.
Esimies on hänkin kireä ja kiireinen. Kerran uskaltauduin koputtamaan oveensa ja kysymään selkeyttä työtehtäviini, koska vaikka sijainen on joka paikan höylä, tuli vastaan tilanteita, että joku vakkareista koki minun astuneen tontilleen. No siis tätä asiaa siis lähin selvittämään.
Sieltä tuli vaan tiuskaisu" että kyllähän sulle asiat pitäis olla selvät" .."ei mitään epäselvyyttä"..katsoo kalenteria.."Joo.o "Pirkko" tuleekin pian jo töihin sairaslomalta".. Suunnilleen että painu siitä mokoma sijaisen paska.
Että jos ei olis rahasta kiinni haistattasin tuolle työpaikalle, koko tälle sosiaalialalle pitkät ja lähtisin muihin töihin tai hommaan toisen ammatin.
Mutta miten kestää vielä toiset mokomat? Sitä että ei edes säästä voi kahvipöydässä puhua, koska en harrasta (vielä) yksinpuhelua. Joko arvon vakkarit vaikenevat jutuissaan, jos tulen myöhemmin perässään. tehden ilmapiiristä kiusallisen tai lähtevät kiireen vilkkaan pois. En ole mikään työkaveri jos laisinkaan edes ihminen.
Olen yli kymmenen vuotta toiminut alalla, sekä vakituisena, että sijaisena. Ja ne työpaikat mihin itse olen törmännyt ovat toinen toistaan omituisempia. Juoruilua, panettelua, toisen työn mitätöintiä tai peräti sabotointia, asiakkaiden/potilaiden edessä saatuja hermopurkauksia esim itkemistä ja mollaamista.
Tässäkin pestissä olen saanut voimaa talon asukeilta, näiltä ns"ongelmanuorilta". Ovat huomanneet jännitteet ja saattavat ohimennen sanoa jotain jolla taas jaksaa, ainakin sen päivän loppuun. Hävettää olla aikuinen ja tällä alalla, olla yksilönä kuin työyhteisönäkin malliesimerkki näille nuorille. Mutta ei kovin hääppönen malli..
Mutta siis voisiko joku antaa vinkkejä miten viedä homma kunnialla loppuun? Tilanne on niin paha, että eilen sain paniikkikohtauksen. Aikaisemmin en mokomaan itse törmännyt. Ja tuli siis töissä ja aivan varmasti tajusivat mikä tuli. Niin asukit kun henkilöstö. Nyt en tiedä, voinko, pystynkö menemään maanantaina töihin. Ahdistaa, pelottaa, unet menny. et haenko saikkkua? Saavat hakea toisen kiusattavan.
Että miten nyt? Rahasta tiukkaa ja pieni paikkakunta..jos ajattelee tulevia pestejä..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulla oli samanlainen tilanne vanhustenhoitopuolella. Asun pienellä paikkakunnalla ja olen tänne muualta muuttanut (pakkomuutto kun mieheni työpaikka siirrettiin Jokioisille) Meininki työssäni oli ihan kuin sinulla, vanhukset ja jotkut työkaverit huomasivat kiusaamiseni mutta he eivät uskaltaneet puuttua asiaan koska olisivat itse joutuneet sitten kiusatuiksi. Yritin sinnitellä töissä ja tein työni niin ettei kenelläkään pitänyt olla valittamista, valituksia silti tehtiin asioita koskaan tutkimatta. Työtäni hankaloitettiin ja yritettiin kovasti järjestää tilanteita että tekisin jonkin virheen johon olisivat oikeasti saaneet puuttua. Selvissin työstäni lopulta niin että kun sitten sieltä lähdin niin johtajan oli pakko todeta että hoisin työni hyvin ja asiakaslähtöisesti, mistään ei voitu valittaa. Ai niin ainut vika minussa kuulemma sitten oli nimittäin puhetapani. No en kyllä paljon ehtinyt puhua kenenkään kanssa kun oli niin kova kiire kun kasattiin hommia paljon minulle ja toisekseen en voinut puhua työkaveriden kanssa kun minut eristettiin muusta työyhteisöstä joten ei ollut oikein uskottava tuokaan selitys.
Sairastuin masennukseen ja sain myös noita paniikkikohtauksia joille vain naurettiin tai tultiin haukkumaan vielä lisää niistä. Lopulta pinna katkes ja lähdin kesken työpäivän pois. Onneksi työnohjaaja oli huomannut tilanteen ja kauhisteli sitä miten työnohjaustilanteissakin jopa vanhustyönjohtaja kannusti muita kiusaamaan minua. Sainkin häneltä kaipaamaani tukea, oli pelastus se että löytyi yksi ihminen joka tajusi tilanteen ja auttoi minua selviytymään siitä.
Minua ei kuunneltu eikä ole vieläkään kuunneltu, olisi pitänyt vain hiljaa alistua ja hyväksyä tilanne. No alistunut ja hyväksynyt olinkin sen siihen asti kunnes "ämpäri" tuli täyteen. Enempää kai ei keneltäkään voi vaatia hyväksyntää.
Kiusaajat senkun porskuttaa enkä ole ainut kiusattu tuossa paikassa, usein kun otan asian puheeksi niin kohtalotovereita tuntuu olevan vaikka eivät ole päästäneetkään tilannetta ihan näin pahaksi.
Vaihdoin vuosi sitten ja olen todella tyrmistynyt miten aikuiset ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan. Peredytyksessä annetaan vähän sitä sun tätä tietoa ja jos homma ei ole mennyt perehdyttäjän mukaisesti tai opiskelija, uusi tulokas on tehnyt epähuomiossa jotakin on alkanut supinat nurkan takana ja sitten on asia palaverissä, jonninjoutavakin, ykkösaiheena.
Useimmiten keski-ikäisistä naisista koostuvat "sisäsiittoiset" kuppikunnat ja jonkin asteinen reviiriysjärjestelmä juontaa kai psykologian mukaan jostain lapsuudesta ja todellakin tulee mieleen kansakoulunaikaiset "ootsä mun kaa, etkä ton kaa...lälläti lää-jutut" ja nämä on juuri niitä jotka ovat mielinkielin ja antavat ruskeakielisenä oh:lle sivulausehuomautuksena mitä kukakin teki, sanoi tai jätettiin tekemättä.
Joudun silloin tällöin tuuraamaan toisilla osastoilla ja olen lähes Marsista tipahtanut keskelle jotakin hevon pers´loisyhteisöä. Mulle eikä muillekaan uusille ei välttämättä puhuta ja osa ei vaivaudu edes huomenia toivottamaan ja näin ulkopuolisena huomaa miten kuppikunnan sisäsiittoisin ydinporukka hylkii myös omiansa jos hän on ystävällisyyttään opastanut tulokasta enemmän mitä "laki" sallisi.
Monille tuppaa olemaan hakusessa työpaikan ja -tehtävän luonne ja syy miksi siellä ollaan ja ketä palvellen. Ja todella toivoisin, että sairaanhoitopiirit ym työnantajat alkaisivat jo kiinnittämään huomiota mitä ja ketä siellä palkkalistoissa pitävät mukana. Veronmaksajana en halua ylläpitää suojatyöpaikkoja epäsosiaalisille yksilöille, joiden motiivina on kiusaaminen, työyhteisön huonovointisuus ja työnantajan huonon julkisen kuvan antaminen. Myös potilasturvallisuus voi olla vaakalaudalla tämmöisessä yhteisössä.
--en viitsinyt tuohon alkuperäiseen kirjoittaa, että yleensä aina noiden ilmapiirien tulehduttajina ovat noin 50 naiset, jotka jostain syystä eivät halua uutta verta, uutta voimaa, tämän hetken tietoa taitoa työpaikoilleen( pelkäävät oman paikkansa menettämistä.). En ole ikärasisti. Ja kyllä meissä nuoremissakin on ruskean reijän rinsessoja.. Mutta pääsääntöisesti näin.
Ja vaitiolovelvollisuus..jostain syystä tässäkin kylällä kerrotaan asioita, jotka vaan ja ainoastaan ovat tiedossa henkilöstöllä. Kumma juttu..
Mietin huomisen vielä. Mutta alan tulla siihen lopputulokseen, että omaa mielenterveyttä en halua menettää. Sen kun menetän ja joudun ns "pöydän toiselle" puolelle ja tämänkaltainen sos ja terveysalan ammattilaisten käsiin, niin juu-ei!
Lähinnä terveydenhuoltopuolelta, terveyskeskuksesta ja sitten erikoissairaanhoidon puolelta. Ja pieneltä paikkakunnaltam tarkalleen ottaen pohjois-karjalasta. Tein perusharjoittelun paikallisen terveyskekuksen vuodeosastolla, ja kokemukset kokolailla samoja.
Nääs kuntapuolella varsinkin pikkupaikkakunnalla se on SUHTEET jotka jyllää. On kokolailla samantekevää miten duunisi hoidar kunhan SUHDE-puoli on kunnossa. Onkohan sattumaa että terveyskeksuksilla on liikanimi arvauskeskus ihan valtakunnallisesti?
Oman harjoittelun jälkeen minuakin kehoitettiin varsin hienovaraisesti hakemaan kesäduunit muualta, tosin kun näin miten potilaita kohdeltiin ja työt hoidettiin, niin en suoraan sanottuna ko yksikköön haluaisi suurin surminkaan! Mm. insuliinit jätettiin antamatta, koska ei ollut kenenkään vastuulla.! Työt hoidettiin mahdollsimman nopeasti piois alta, että päästiin nettiin,lukemaan lehtiä ym.,
Juuri nämä keski-ikäiset naiset olivat pahempia, töiden raskautta valitettiin vähän väliä ja laiskuus ja tekemättömyys huokui koko olemuksesta. Kun vakivirka saatu, niin töitä tehtiin vain nimeksi, saikkuja oli vähän väliä, milloin mistäkin syystä. Yleisesti ottaen terveyskesksuten ym pikkupaikkoihin kertyy ns. keräilyjengi, ne ketkä eivät duunia mistää muualta saa ja tietävät sen! Tämä jos mikä katkeroittaa ja se puretaan sijaisiin.
Lisäksi nuo pienenet paikkakunnat ovat aivan helvetin sisäsiittoisia, jos olet muualta muuttanut tai muuten et vain sovi muottiin, niin olet aina ja ikuisesti ulkopuolinen. Luulempa että kiusaaminen voi johtua, siitä, että paikkasi on vähän kuin pedattu jonkun sukulaisella tai tutulle, ja sinua vaan halutaan savustaa ulos pois tieltä! Tai sitten olet vienyt sen toisen nenän edestä, ja sinulle kettuillaan takaisin! Usein pienten paikkakuntien nepotismi kuviot ovat niin syvällä, että voit melkein kuulla lintujen virestävän takanasi!
Alalla löyty kyllä töitä, joten älä sure asiaa, vaihda suosiolla paikkaa ja paikkakuntaa. Takahikiälle ei kannata jäädä paskaduuniin, josta huomaa ettei kummemmaksi muutu! Jos jo yhden paniikkikohtauksen olet saanut, niin lähde kun terveys on vielä tallella, työkykyä ei kannata menettää. Jos asukkaat ovat sinua kehuneet, niin ota se vain hyvänä, koska olet tehnyt duunisi hyvin. Kyseleppä ovatko muut työ "kaverisi" saaneet kehuja asukkailta, tuskimpa vaan!
Itse siirryin/pääsin sittemmin erikoissairaanhoitoon ja ilmapiirin muutos oli kuin yöstä tulisi kirkkauteen! Juoruilu ja vetelehtiminen pois, työkalut asiallisia, jaaikaa ei jäänyt kertakaikkiaan juoruamiselle tai työkeverin kamppaamiselle! Toki osata pitää ja kunnolla, mutta kun hokataan että kehityt niin kohtelu on hyvää ja duunia löytyy koko ajan enemmän.
jotenkin tavallista enemmän puutteita ammattitaidossa (sekä -etiikassa...) ja ammatillisessa itsetunnossa? Ehkä he eivät loppujen lopuksi ole oikealla alalla, kuten todettiin. Sitten pelätään, että toiset huomaa ja kertoo eteenpäin. Ehkä tämä pyritään estämään nostamalla toisten pikkumokat päivän jymyuutisiksi, että muita sitten pelottaisi tai he olisivat ainakin jatkossa epävarmempia. Näitä kannattaa kyllä seurailla ja tarvittaessa raportoida toilailuistaan, jotka voivat olla merkittävänkin vahingollisia.