Toisella palstalla keskusteltiin myyteistä: tarinoista jotka muuttuvat tosiksi, kun niitä tarpeeksi kerrotaan. Yksi myytti kertoo, että me olemme suomalaisia ja suomalaisilla on suomalainen kansanluonne, joka saa ilmauksensa suomalaisen sielunmaisemassa. Kiinnostuin nyt kyselemään asiasta laajemmin.
Tunnustan, että oma sielunmaisemani on myytin mukainen:
Tarvitsen kallioisen, harmaan rannan ja vastarannalta kasvavan louhikkoisen vuoren, jonka rinteillä kasvavat käppyräiset petäjät laskeva aurinko värjää kultaisiksi. Vuoren juurella on varjoisa vanha kuusikko, josta usva leviää lahden pohjukkaan. Se ei ole merenlahti.
Minulle tuo on niin tärkeä ajatus, että olen järjestänyt itseni ainakin tuota muistuttaviin olosuhteisiin elämään, vaikka se ei ole alkuperäinen synnyinmaisemani, stadilainen kun olen. Sielunmaisemassani ei ole mitään erikoista persoonallisuutta, vaan se liittyy voimakkaasti ajatuksiin suomalaisuudesta metsien keskellä.
Luulen, että monien sielunmaisema ei ole suomalaisen myytin mukainen, vaan aivan jotain muuta. Hyvin sopeutunut, tyytyväinen kaupunkilainen voi ehkä kokea kotikaupunkinsa torin ihmisineen sielunmaisemakseen.
Kysyn teiltä, osaatteko kuvitella tai kertoa oman sielunmaisemanne, todellisen tai kuvitellun seudun, johon kaipaatte (tai jossa jo elätte) ja jonka miellätte edustavan ristiriidattomasti omaa todellisuuttanne ja käsitystänne maailmasta? Vai liikutteko vierailla mailla, joissa koti on aina siellä mihin päänne kallistatte?
Tunnustan, että oma sielunmaisemani on myytin mukainen:
Tarvitsen kallioisen, harmaan rannan ja vastarannalta kasvavan louhikkoisen vuoren, jonka rinteillä kasvavat käppyräiset petäjät laskeva aurinko värjää kultaisiksi. Vuoren juurella on varjoisa vanha kuusikko, josta usva leviää lahden pohjukkaan. Se ei ole merenlahti.
Minulle tuo on niin tärkeä ajatus, että olen järjestänyt itseni ainakin tuota muistuttaviin olosuhteisiin elämään, vaikka se ei ole alkuperäinen synnyinmaisemani, stadilainen kun olen. Sielunmaisemassani ei ole mitään erikoista persoonallisuutta, vaan se liittyy voimakkaasti ajatuksiin suomalaisuudesta metsien keskellä.
Luulen, että monien sielunmaisema ei ole suomalaisen myytin mukainen, vaan aivan jotain muuta. Hyvin sopeutunut, tyytyväinen kaupunkilainen voi ehkä kokea kotikaupunkinsa torin ihmisineen sielunmaisemakseen.
Kysyn teiltä, osaatteko kuvitella tai kertoa oman sielunmaisemanne, todellisen tai kuvitellun seudun, johon kaipaatte (tai jossa jo elätte) ja jonka miellätte edustavan ristiriidattomasti omaa todellisuuttanne ja käsitystänne maailmasta? Vai liikutteko vierailla mailla, joissa koti on aina siellä mihin päänne kallistatte?
Vastaukset 61
Vanhimmat
Vilunväreiset huomenet Vaasasta. On pikkusen semmonen tunne, josko meikäläinen olis tulossa sairaaksi.
Ei oikein mukava juttu, sillä olis aika paljon hommia.
Teit mielenkiintoisen aloituksen.
Ensin tuli mieleen, että ehkä ihmiset mieltyvät niihin omiin tuttuihin maisemiin, joissa on syntynyt ja elänyt lapsuuden. Mutta ehkei se kuitenkaan niin ole. Itse olen asunut elämäni kaupungissa, palvelut ovat olleet lähellä, siistejä ja "valmiita" virkistysalueita ympärillä, uimarantoja ja sitä rataa. Olen asunut omakotitalossa, jossa todella iso puutarha ympärillä. Se oli laitettu viimesen päälle tip-top-kuntoon, ehkä liiankin viimeistellysti.
Luulisi, että tykkäisin sellaisesta elämisestä. Mutta ehei ja ehei.
En pidä ihmispaljoudesta, enkä kaupunkien vilinästä, kerrostaloviidakosta, vieriviereen rakennetuista omakotitaloista ja sen semmosesta.
Mun sielunmaisema on meressä. Avarassa meressä. Meren tuoksussa ja aaltojen liikkeissä.
Se on se saari meren keskellä. Oma saareni on alkeellinen saari. Ei sähköä, eikä juomavettä saa kraanasta.
Kaupungista vien juomavedet. Öljylamput ja kynttilät antavat valoa. Kesällähän on valoista, eikä tarvitse öljylamppuja polttaa.
Toinen toistaan kauniimpia maisemia näkee, kun kiertelee ympäri Suomea. Kauniita järviä ja metsiä.
Mutta ne ovat vain hetkellisiä kauneuksia ja ihasteltavia, ei sellaisia, että tahtoisin elää siellä. Aina kaipuu merenrannalle.
Ihan yksin en pitkään saaressa viihdy, niin erakko en ole. Mutta jos olisin kumppanin kanssa, niin sitten viihtyisin piiiitkiä aikoja ja välillä vaan kävisin kaupungissa.
Ja anteeksi taas, kirjoitin vähän liian pitkästi :(
annan aina anteeksi pitkät kirjoitukset, koska kirjoitat viisaasti, hauskasti ja antaumuksella.
;)
Mun sieluni maisema on edessäni kun ummistan silmäni. ;)
Heikunkeikulla on sama sielunmaisema kuin minulla, olen tällaisella saarella ollutkin, enkä koskaan unohda sitä. Missään muualla ei ole mieli sillä tavoin levännyt.
"Mun sielunmaisema on meressä. Avarassa meressä. Meren tuoksussa ja aaltojen liikkeissä.
Se on se saari meren keskellä. Oma saareni on alkeellinen saari. Ei sähköä, eikä juomavettä saa kraanasta.
Kaupungista vien juomavedet. Öljylamput ja kynttilät antavat valoa. "
Mie asun sielunmaisemani laidalla ja se on Meri.
Kun lähden liikkeelle päivänä minä hyvänsä, ja kulkiessani mihin hyvänsä menen pienen venesataman ohi jossa ei tällä hetkellä ole kuin neljä venettä, laskin juuri äsken tullessani kokeista kotiin.
Yhtenä päivänä kuuntelin jään musiikkia, kun yön aikana tullut riite hajosi ja toisiaan vasten osuessaan musisoi kovaa.
Toinen sielunmaisema on saaressa joka on äitini synnyinsaari.
Männikkö meren laidalla, suuret katajapensaat, hiekkaranta, syksyiset kuutamoyöt. Upeat auringon laskut jotka värjää metsän aina niin mahtavasti etten lakkaa ihmettelemästä, auringon nousut joskus ihan verenpunainen aurinko. paljon, paljon muuta kaunista
Olen kiitollinen siitä että saan asua sielunmaisemassa, jossa on hyvä olla.
näen metsän sammalineen,sammaloidut kivet,kannot.Tavallaan piilon.Liittyneekö lapsuuteen,toisaalta näen riippukeinun jossain palmujen välissä,sinisen meren,lämmön ja vapauden tunteen kaikesta.
Josain saavuttamattomissa leväten laiskana.
Ja sit toisaalta korkeat vuoret kotkan siivillä ilmavirran mukana liidellen.Kertoneeko konkreettisesti itsestäni ja halusta olla vapaa maailman myrskyistä.
Alituinen matkustamisen tarve paikasta toiseen janoten kokemuksia milloin mistäkin.
Myöskin täysi hiljaisuus ympärilläni puhuttelee kun haluaa pysähtyä.
Silloin olen tavallaan palannut taas tavallaan itseeni.
Kiva kysymys, laittoi miettimään. Sielunmaisemani taitaa olla aika häilyvä, sillä kaikki kauniit maisemat tuntuu omalta ja kaikissa voisin kuvitella olevani. Luonto kumminkin liittyy vahvasti siihen, oli se sitten millainen vaan. Ja jonkin on kolahdettava, silloin viihdyn.
Näen sieluni silmin meren, se on rauhoittava elementti. Kun olet siellä keskellä, kaikki muu katoaa koska siellä ei ole mitään, minne vain katsot, näet vettä. Tavallaan olet sen armoilla ja koetat hallita. Kyllä siihen pystyykin, Auringon nousu ja kuu saavat ihan eri merkityksen. Kun kohisevat laineet lyövät, ne herättävät sinut lempeästi.
kuvana. Ei ole ihan se mitä näen silmieni edessä, mutta riittävän lähellä. Paras mitä koneeltani löytyi. Tämä olis nyt sieltä vastarannalta, petäjien seasta :-)
http://www.aijaa.com/v.php?i=5389860.jpg
Tuo oli kaunis kuva ja Suomalaista maisemaa ei ehkä voita mikään. Olen paljon Päijänteellä veneillyt ja se on tullut tutuksi. Ihanassa makeassa vedessä uiminen, sitä ei voita mikään!
onkin kätevä juttu.
Olen aina toisinaan sanonut, että jollain ihmisellä on ankea sielunmaisema.
Tarkoitan sellaisella paikoilleen pysähtynyttä ihmistä, joka ei näe talonsa nurkkaa pitemmälle, sellaista joka antaa elämän viedä, mutte tartu siihen kaksin käsin.Ei määrää omastaan, ainoastaan.
Tai ei näe hyvää missään.KAikki on eriasteista narinan aihetta.
Sielunmaisema on sekä se unelma, että se oma tila.
Jos sielunmaisema on avara, siinä on tilaa kokemuksille ja uuden oppimiselle.
Pitääkö ihmisen joskus pysähtyä elämässään?
Minusta ei, koska maailma on niin täynnä kaikkea uutta, opittavaa, nähtävää ja koettavaa, ettei sitä edes yhdessä elämässä' kerkeä..
Näin meillä.Nykyisin rauhan antaa varhainen pimeä aamu, kynttilöitä loistamaan.Tietysti, olisin mieluummin Koh Taolla ;)
jos sellainen pitää nimetä, o joku alppijärvi vuorineen
http://img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/matkailu/ulkomaat/sveitsi/304434.jpg
"Sielunmaisema on sekä se unelma, että se oma tila"
Itse ajattelen niin, että sieluni maisema on se, missä tuo unelma ja oma tilani muutuuvat yhdeksi. Paikka jossa kaikki on tasapainossa keskenään. Se ei ole mikään tarkka paikka, pikemmin seuru, jonka henki antaa mulle rauhaa ja sielullista voimaa.
ihmisen unelma omasta sielunmaisemastaan, luo pohjan sille miten käyttäytyy, mitä on.
Jos on unelma paremmasta, tuskin ihminenkään kovin huono on?
Kaikilla pitäis olla, unelmia?
Sielunmaisemaksi on kansallisromanttisesti kuvailtu esimerkiksi Kolin vaaroja ja järvimaisemia. Kyllä se opetus ja pitkäaikainen suomalaisuuden 'markkinointi', johon edellämainittu aina liitetään on vaikuttanut. Varsinkin kaupunkilaisena koen oman vapaa-ajan ja rauhan rentouttavan vaikutuksen. Kolin maisemat, totta kai, mutta myös Häme on ja on ollut sitä rakasta sielunmaisemaa.
Oma maa mansikka, mutta melkein parinkymmenen vuoden ajan olen viettänyt kuukauden keski- ja etelä euroopassa, joskus kauempana. Vaikka en kodikseni niitä tienoita tunne, niin esim Tiroli ja lähistön alppiseudut maisemineen avaavat aistejani ja sieluani aivan uskomattomalla tavalla.
Liittyy varmasti monella lapsuudenmaisemiin.
Pakkasessa sihiseviin Järvisiin ja karvahatun alta valuvaan hikeen.
Pyhäselän jäältä 20km takana, ilta pimenee, onkohan äiti jo huolissaan?
Tai urbaania elämää Pariisissa, croissanttia aamupalalla ja punaviiniä painikkeeksi, miettimään kuinka nerokas on tuo niittiliitos Eiffelissä, oli se aika fiksu. Metrin tuulessa huojuu...
Mökillä kaasulampun valossa, yrittää lukea vanhoja Akkareita, ulkona ilta hämärtyy, sorsat narisevat ruohikossa, pian sauna on lämmin...
Kotona, audio/video maailmassa. Kaikkea on tarjolla, nappeja vaan painelee.
Ei ole olemassa mitään yhtä sielunmaisemaa.
Niitä on lukuisia. Niihen vain asetutaan, tilanteen mukaan.
Runosuoniaan, mikä lie oikein.
Eihän typerät voi pitää palstaa koossa;))
se typerä, joka pitää palstaa koossa? ;))
Kaikilla on oma sielunmaisemansa. Minusta se on hieno juttu. Sielunmaisema. Mitä kaikkea siihen voi kätkeä, koko elämän tai osan siitä, elämäntarinan. Minusta se on avartava ja kannattaisi ehkä ajatella syvällisemmin. Hieno ajatus.
Sielunmaisema voi tietyti olla myös se henkinen tila jossa elää.
Mun sielu hakee tilaansa ja paikkansa juuri tällä hetkellä.
Tässä maallisessa paikassa on hyvä olla enkä pois halua. mutta henkinen puoli on juuri nyt aika pienillä ja sinne avaruutta haen.
Olen kiinni ja lukossa juuri nyt mutta avaimet on taas jossain je kun nelöytyy niin avaan oven taas johonkin uuteen ja upeaan.
Tämäkin on tuttu tila, kadotan avaimet aika ajoin löytääkseni ne taas.
Sitähän se sielunmaisema sielunsa syvyyksissä on. Voisiko omaan, vaikka kuinka kauniiseen maisemaan kyllästyä, kuten voi kyllästyä ajan mittaan postikorttimaisemaan mökkinsä terassilla. Siis kyllästyä siten, että vaistomaisesti hakee muita ulottuvuuksia ja näköaloja, ennen kuin taas osaa kokea oman terassinsa mieluisaksi ja rakkaaksi.
Matkojen kautta kulkee tie takaisin kotiin. Pitää tulla erilaisia aikoja ja ajatuksia muuten ei tapahdu mitään.
Kuitenkin tavallaan pysyy se "minä" aina samanlaisena. Ikuisesti etsivänä ja löytävänä.
Ikuisesti ihmettelijänä ja kokijana.
Minä olen minä, vaikka voissa paistais :))
Ja siellä omalla terassilla on sitten taas kivaa juoda kahvia ja pohtia löytämiään uusia juttuja.
Kysynpä itseltäni, että miltä mahtaisi tuntua tulla kutsutuksi joskus jollekin kivalle terassille, jonnekkin, jossa emäntää sais voilla paistaa. Dee dee.
:D)))))))))))
Olet hauska :))
Kiitos. Hauskana oleminen tyydyttääkin välittömät tarpeeni. Illan jatkoa sinulle.
Sielujen maisema on siellä missä sen nautinnon koet. Erilaisia paljon, myös muita kuin meri. On Päijänne ja suomalaiset maisemat, niitä ei voita mikään.
Rakastan makeaa vettä ja sitä on Suomi pullollaan.
Kunnon nautintojen kokemisessa Päijänne ei laisinkaan huono. Siitä vaan melkein kypä vuotta, joten?
Kun pulahdat makeaan veteen, sielusi kantaa sinut onneen jota et tiennyt olevan olemassakaan.
Merivesi on kylmää ja raskasta. Siellä hukkaa kaiken.
Hukkaako paikan- ja ajantajun, ei kai sentään muuta.
Sitä se viina teettää
Ajantajun hukkaa ja sen ihanan tunteen kun vesi hyväilee..
Jos menet mereen suolainen vesi silmiisi saa kyyneleet. Siksi Rakastan Suomen luontoa, voin myös nauttia merellä...
vai klooni oot?
Hukkaan paikantajun, olen hyvä uimari, Kaikki muu palautuu rantautuessa. Olet rentoutunut ja pienet aallot kutittavat varpaitasi.
Älä höpise, luultavasti et ole kokenut mitään
Klooni ? Enpä voi sanoa olevani. Olen luonnonlapsi ja siinä pysyn.
Minun maisemani on talvinen viiden boforin hiivari,meri on lyijyn karvainen,laivan reelinki on jäinen,
Fööristä nuusevat pärskeet on jäätävän valkoisia pilviä,puukin alle painuvan aallon ääni on raskas huokaus.
Harvat liikkeellä olevat lokit on vaiti,rajut puuskat saavat siivet vavahtelemaan ja lento on raskaan näköistä,
Kun seisoo reelinkin vierellä liukkaalla täkillä,tunteen jaloissaan stamppaavan täkin laskevan ja nousevan ja kasvoillaan pärskeet,minä nautin siitä sillä tunnen olevani elossa.
Kaikki tuo on takanapäin mutta se on minun maisemani.
Tulee ihan ikävä sinne lahden pohjukkaani, katsomaan kuinka kuikka nousee peilityynen pinnan alta kuin korkki, rikkoen näin räikeästi iltani rauhan :-)
Nuo harvat liikkeelä olevat lokit pilaavat kuvasi.
Avomeren sijasta syntyy kuva sisävedestä tai korkeintaan aallonmurtajan tiennoilla tapahtuvasta
#purjehduksesta.#
nähnyt aaltojen välissä pujottelevat lokit jotka leikkivät tuulella ja pysyttelevät pitkiä aikoja brykän siiven vierellä,et olisi sisävesillä.
Niimpä niin, on meri-ihmiset ja sisävesien ihmiset.
Jotkut rakastaa lokkeja. Hesassa kun ostin torilta savusilakkaa ja söin sitä istuen pollarilla, tuli lokki takaa ja nappas suoraan kädestä.
Lokit kuuluu mereen juuri siihen pauhaavaan, vaahtopäiseen uskomattomaan.
Saaressa ei näkynyt välillä kun yksi lokki mutta miehet kun palas mereltä jo oli kulkenut tieto toiselle puolelle saarta ja niitä oli paljon. Yks kun kiljas kerran " hei kaverit kalaa tuli , tulkaas syömään" ja siinä ne oli.
ja se kuinka ne pysyy paikoillaan tuulella,. Monen monta juttua lokeista.
Pikkutyttönä aina kaipas lokkien huutoa kun talvet oltiin vantaalla ja ku kesä tuli ja päääsi saareen, sieltä se rakkaus lähtee sielun maisemaan, sieltä lapsuudesta jo.
Kun joskus kahvipaussilla istui paattitäkillä ja katteli satamaa,keksejä käressään.
Ei yhtään lokkia näkyvissä,sitten yksi liiteli ohi,heitit keksin ja ennen kuin yksi onnekas ehti sen nappaamaan siinä oli laivue paikalla.
uskomaton näkö niillä ja poikasten kanssa ne äänestä tunnistaa.
No se onkin sitten eri aika se kun lokilla poikase on kyllä on tullut vauhtia näihinkin käpäliin kun en huomannut lokin poikasta lähellä :))
Ja miten ihania palleroita ne on ;)
Ison selkälokin ,se on iso lintu semmonen Joonatan oikein,ei kannata sen kiukkua aliarvioira.
paikkani on istua kesäaamuna mustan metsälammen rannalla ja nauttia linnun laulusta.
Tai sitten katsella ja kuunnella revontulia talviyössä nietosten keskellä.
Eikä mun tarvi kuin ummistaa silmäni päästäkseni sieluni maisemiin.
Siinä rahkasammaleessa ihan lammen reunalla?
Joskus pentuna retkeillessä sellanen oli haluttu onkipaikka.
lammen reunalla oon istuskellut ja uittanut varpaitani...mutta on smmoisiakin hetelampia joissa on petolliset rannat. Höllyvää turvetta, josta saattaa hupsahtaa läpi mutaiseen veteen. :)
Ilman matoa on tullut joskus ongittua vaan en oosaanut kaloja.
Simppuja saa ilman matoja,on vaan ruma kala.
No nyt täyty taas tulla sun perään :))
Mun isä keitti kerran simppusoppaa ja jätti ne päät sinne sopan sekaan, oli kun hirviökeittoa. Sillä oli joskus omia keksintöjä kun se touhus ;))
Mustasta suolammesta saa niin mustia ahvenia ettei niitä juurikaan ahveniksi erota, kun hyvällä mielikuvituksella.
mul on kiva perä,se simppu oli armeijaaikojen tuttu,vartios olles ,huon rikos ,niit narrattiin.
olin saares palvelukses.
Verkoista niitä sai aina repiä, tai taiten ottee meillähän ei verkkoja revitty.
savukalaa tekemään mieli,pitäsköhän pilkille lähtee?ei ku ottalamppu päähän.
erään metsälammen, josta on joskus saanut ahvenia, ilman matoa, tai syöttiä. Sen kun vain heitti ongen veteen ja samassa oli jo kala kiinni. Pari ämpärillistä alkajaisiksi.;)
Niin voihan sitä veneestäkin pilkkiä mutta kyllä se musta tarvii jään ja reiän.
Tuore savukala näin kylmemmällä onkin hyvää.
on syksyinen mäntymetsä. Lämpöä ei enää kovinkaan monta astetta, ihan hiljaista, voi nuuhkia ihanaa metsän tuoksua keuhkonsa täyteen.
Maan peittää rehevä sammalmatto. Punaposkiset puolukat kutsuvat poimimaan, sieniäkin löytyy kori täyteen.
Jotenkin syksyisen metsän hiljainen kuulaus ja hyvät tuoksut ovat mahtavia. Kai maisema saa tuoksuakin?
Eipä pyhempää paikkaa.
.
vaikka kaikki toki ovat hyviä, mutta tätä maisemaa ymmärrän oikeasti. Saa se tuoksua, maisema :-)
sanoin vaatii taitoa. Sen osaat. Stadissa olen itsekin elänyt suurimman osan elämästäni, mutta nyt viimeisen viidentoista vuoden maalla asumisen jälkeen en muuttaisi enää takaisin. Minä viihdyn kaupungin sykkeessä hyvin ja olenkin vieraillut monissa metropoleissa eri maanosissa, mutta nykyistä elämääni maaseudun rauhassa en vaihtaisi enää pois. Kun voi lähteä omalta kotipihaltaan luontoon, niin sitä ei Paloheinän kapea muka luonto kyllä korvaa. Onko tämä myötäsyntyistä, sitä en tiedä, sillä en usko, että siihen kukaan tietää oikeaa vastausta.
40-kympin pintaan ihmiset ekan kerran miettivät, mitä tekisivät loppuelämällään? Aika moni tuttuni on lähtenyt siinä iässä tavoittelemaan sitä sielun ja maiseman / maailman tasapainoa, useat maaseudulle.
Eipä tässä oikeiden vastausten perässä olla: sielunmaisema voi syntyä lapsuuden kokemuksista, mökkireissuista tai yhtä hyvin niistä myyteistä, joita tarinoina imetään. Romanttisista haaveista. Elämän kovista tosiasioista. Miten milloinkin.
En minäkään tiedä, miksi kaupunki ei ole mun paikka. Elinhän siellä elämäni ensimmäiset 40 vuotta. Mutta en koskaan käyttänyt sitä mihinkään, kaupunkia, mihinkään hyödylliseen. Ei se kasvanut minuun. Ajattelen itse että mulle on annettu tuo mun metsämaisema sieluun, kun en sitä kyllä elämästäni oikein saanut mukaan.
hirsinen vanha lato, järven pintaan heijastuu taivaalta keltainen kuu, aamu-uinnilla simpukoita varpaiden välissä.
meri, lokit kirkuvat, herättävät kajuutassa nukkuvat verkkojaan kokemaan, kesäaamun auringon nousu, meri tyven, pauhu on hiljentynyt, kunnes aurinko nousee taivaanrantaan ja nostattaa tuulen ja aallokon, tyrskyihin
juoksevat unikeot...
talvisen jään tekemät runnit,ympärillä ääretön valkeus, yksinäinen varis rikkoo hiljaisuuden.
Täs on iltavuorosta tultu, osaakohan sitä nyt maalata sitä sisintä sielunmaisemaa, yritän nyt ainakin.
Tosi hyvä aloitus sulla:)))
Kaitpa asun tällä hetkellä sieluni maisemassa, mutta kaipaan etenkin kesällä hiukan enemmin.
Niin ihanaa olisi liikkua venholla Saimaalla ja sen ihania saaria katellen, voisi nähdä vaikka norpankin, illan koitossa asettua johonkin mahtavaan saaren pohjukkaan, jatkaa matkaa erilaisten upeiden maisemien halki, mennä aina edemmäs ja edemmäs, muidenkin paikkakuntien järville, uteliaana ja kaikesta upeasta maisemasta nauttien:))) Suomen kevät, kesä ja syksy on upeaa aikaa.
on useampikin, mutta ykkössijalle laitan kotiseudun järvimaisemat. Lähinnä tuo kotimökki järven rannalla ja rantasauna...Rannalla tai saunan verannalla voi istua tuntitolkulla katsella järvimaisemaa. Nauttia hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta. Kuunnella luonnon omia ääniä. Herätä aamulla varhain ja ensiksi hiiviskella hiljaa ja olla herättämättä muita ja lähteä aamu-uinnille. Kaikkialla on syvä hiljaisuus. Avaan saunan pukuhuoneen oven, josta tulee lämmin henkäys, muistuttaen edellisillan saunomisesta. Pyyhe ympärillä lähden kävelemään kohti laituria, mutta yritän tehdä sen mahdollisimman hiljaa, että hiljaisuus säilyisi. Pari askelmaa ja äänettömästi kahlaamaan ja hetken päästä uimaan pitkin rauhallisin vedoin. Uimisen jälkeen istahdan hetken laiturin penkillä ja nautin taas hiljaisuudesta. Pikku hiljaa lähden palailemaan pihapiiriin.
Alkukesän aamuina lintujen konserttiin herää jo aamu yöstä ja Joutsenet yöpyvät kotisaaremme kalliolla vartioiden sitä. Ovat tottuneet jo ihmisiin, eikä paljoa meistä välitä.
Elokuussa nautimme kuutamoisista illoista ja alkuyöstä nuotiolla ja grillitulien ääressä.
Marjareissut ja sienireissut tuolla Kainuussa jakaa ensimmäisen tilan kotimökin kanssa.
Tästä tulisikin paksu eepos. Jospa sitten joskus myöhemmin eläkkeellä kirjoitan muistelmani.:))
siitä, että kukaan ei tunnustaudu metropolien lapseksi, kenenkään sielu ole tehnyt kotiaan miljoonakaupunkeihin, Pariisiin, New Yorkiin, Mumbaihin.
Olen vähän hämmästynyt myös siitä, kuinka monelle meri on sielunmaisema. En osannut odottaa - varmaan siksi, koska se ei ole se minun :-)