Jake Bowers-Burbridge
Minä olen Romani Ray,
Olen oikea diddikai.
Joka rakentaa linnansa
avoimeen taivaan alle.
Ei ole mulla vuokraa
huoneestain,
ja siksi, kutsutaan mua nimeltä
Romani Ray, Diddikai.
Mummoni lauloi tätä värssyä kun viimeksi hänet näin. Istuin silloin hänen matkailuvaunussaan mustalaisille tarkoitetussa pysäköintipaikassa. jonka ylläpidosta vastasi paikallinen kunta ja missä mummo oli viime vuodet asustellut. Paikkaa kutsuttiin romanien keskuudessa ” Hatsin Tan:ksi
Tämä Hatsin Tan, jossa mummo, puoli vuotta sitten sydänkohtaukseen kuolleen ukkini kanssa oli jo vuosia asutellut, tuli olemaan hänen viimeinen pysähdyspaikka maan päällä.
Tämä mummon viimeinen leiripaikka oli samanlainen kuin muutkin romanien leiripaikat; pelkkä betoni aukio, joka oli aidattu piikinlangoin, eräänlainen kulttuurillinen Auchwicz, missä viimeiset meikäläiset elävät yhdessä ja tuntevat sitä samaan vuosisataista ulossuljettujen keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta.
Mummoni kuoltua hänen mukana kuoli sellaista tietoa, jota minä en koskaan tule saavuttamaan, ja tarinaa, jota minä vasta olin alkanut kuulemaan.
On vaikea sano mistä tämä tarina pitäisi aloittaa. Ehkä se olisi parasta aloittaa minusta itsestäni. Minä olen didikai, puoliksi romani, puoliksi kaajeita. Olen siis puolimustalainen ja vietin vain osan lapsuuttani mustalaiselämässä, kunnes täyttäessäni 13 isäni kehotti minua olemaan kiinteämmässä kanssakäynnissä muihin romaneihin.
Elokuussa 1976 päätin kunnioittaa esivanhempieni muistoa viettämällä osan elämästäni sellaista elämää missä isovanhempani aikoinaan olivat eläneet.
Tulin englantiin nyt jo entisen tyttöystäväni Annan kanssa. Otimme mukaamme jonkin verran rahaa jota olin ruotsissa säästänyt. Aloimme etsiä hevosta ja perinteellistä romanien asuin vankkuria. En tiennyt juuri mitään hevosista ja enkä senkään vertaa perinteellisestä tavasta asua vaunussa maantiellä
Kuusi viikkoa myöhemmin oli kuluttanut 300 Englannin puntaa. ’kushti vardoon’ jota veti ’kushti grai’ hyvä hevonen ja näillä perusvälineillä ryhdyin hommaan joka toi muutoksen siihenastiseen elämääni.
Olin ostanut hevosen Kentistä, hevosvälittäjältä nimeltä Alf Seby, Ja vaunun Eli Frankhamiltta , joka on romani runoilija ja romaniperinteen tallentaja. Hevonen, jonka olin ostanut nimeltään Sally, mustakarvainen tamma ja sen sanottiin olevan juuri sellainen mitä minä kulkemiseen tarvitsen. Sallylla oli pyhien kärsivällisyys ja vetotehoa kuin traktorissa. Se oli juuri sellainen hevonen jonka hevosista tietämätön aloitelmia tarvitsi.
Vaunu jota Sally veti, oli rakennettu 1926 Englannin Sussexissa ja oli kulkenut satoja maileja eri puolilla englannin maanteitä eri romaniperheiden käytössä. Eli oli äskettäin maalannut vaunun ja vietimme Annan kanssa pari päivää Elin ja hänen vaimonsa Gertin luona kuunnellen näiden kertomia tarinoita ja Elin hanurin soittoa. Keskusteluista kävi selville, että Elin ja minun välillä valitsi kaukainen sukulaisuus-suhde Viikko myöhemmin toivotimme kushti bok ( hyvää onnea) ja minulle merkitsi se paljon, että ostamani vaunu oli kuulunut kaukaiselle sukulaiselleni joka oli aina nauttinut suurta kunnioitusta romanien keskuudessa.
Meillä oli aika lailla ’kushti bokia’, tuona kesänä, mutta ei koskaan oikein itse maantiellä, tämä oli paljolti siitä, että olimme päättäneet aloittaa matkamme ’Kolmen Tammen ’kylästä, lounain Englannissa. Alue on mäkistä ja hevonen oli täysin kokematon kiskomaan tonnin painoista vaunua pitkin tuota mäkistä maastoa ja valjaat jotka olimme ostaneet, osoittautuivat varsin pian sopimattomaksi tuollaiseen hommaan.
Syksy oli tulollaan ja lokakuuhun mennessä päätimme leiriytyä hevoshakaan romanien tavoin talven yli paikoilleen, lähelle kolmen tammen kylää. Teimme kaiken kuten esivanhempani olivat tehneet satojen vuosien ajan, keräsimme poltonpuuta ja pyydystimme eläimiä luonnosta.
Oli kylmää ja kosteaa, rahamme olivat lähes lopussa eikä kukaan tullut meitä tervehtimään, jopa hevonen tuijottaessaan nuotiotulta näytti kärsivän tästä harmaasta synkkyydestä.
Tuona syksy toi mieleeni pettymyksen, olin kuluttanut tuhansia puntia ja pääsyt kulkemaan vasta joitakin maileja seuraamalla tuota kulttuurielämää jonka varaan oli niin paljon uskonut.
Jälkiviisaana voin sanoa olevani hyvilläni kaikesta tuosta mitä jo tuossa matkan alussa sain oppia; olin oppinut jo tuohon mennessä sytyttämään ja pitämään, rankka sateista huolimatta nuotiotulta, etsimään syötävää suoraan luonnosta ja – ennen kaikkea, selviytymään, masentavista - joskus ylitsepääsemättömiltä näyttävistä vaikeuksista.
jatkuu huomenna.
Minä olen Romani Ray,
Olen oikea diddikai.
Joka rakentaa linnansa
avoimeen taivaan alle.
Ei ole mulla vuokraa
huoneestain,
ja siksi, kutsutaan mua nimeltä
Romani Ray, Diddikai.
Mummoni lauloi tätä värssyä kun viimeksi hänet näin. Istuin silloin hänen matkailuvaunussaan mustalaisille tarkoitetussa pysäköintipaikassa. jonka ylläpidosta vastasi paikallinen kunta ja missä mummo oli viime vuodet asustellut. Paikkaa kutsuttiin romanien keskuudessa ” Hatsin Tan:ksi
Tämä Hatsin Tan, jossa mummo, puoli vuotta sitten sydänkohtaukseen kuolleen ukkini kanssa oli jo vuosia asutellut, tuli olemaan hänen viimeinen pysähdyspaikka maan päällä.
Tämä mummon viimeinen leiripaikka oli samanlainen kuin muutkin romanien leiripaikat; pelkkä betoni aukio, joka oli aidattu piikinlangoin, eräänlainen kulttuurillinen Auchwicz, missä viimeiset meikäläiset elävät yhdessä ja tuntevat sitä samaan vuosisataista ulossuljettujen keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta.
Mummoni kuoltua hänen mukana kuoli sellaista tietoa, jota minä en koskaan tule saavuttamaan, ja tarinaa, jota minä vasta olin alkanut kuulemaan.
On vaikea sano mistä tämä tarina pitäisi aloittaa. Ehkä se olisi parasta aloittaa minusta itsestäni. Minä olen didikai, puoliksi romani, puoliksi kaajeita. Olen siis puolimustalainen ja vietin vain osan lapsuuttani mustalaiselämässä, kunnes täyttäessäni 13 isäni kehotti minua olemaan kiinteämmässä kanssakäynnissä muihin romaneihin.
Elokuussa 1976 päätin kunnioittaa esivanhempieni muistoa viettämällä osan elämästäni sellaista elämää missä isovanhempani aikoinaan olivat eläneet.
Tulin englantiin nyt jo entisen tyttöystäväni Annan kanssa. Otimme mukaamme jonkin verran rahaa jota olin ruotsissa säästänyt. Aloimme etsiä hevosta ja perinteellistä romanien asuin vankkuria. En tiennyt juuri mitään hevosista ja enkä senkään vertaa perinteellisestä tavasta asua vaunussa maantiellä
Kuusi viikkoa myöhemmin oli kuluttanut 300 Englannin puntaa. ’kushti vardoon’ jota veti ’kushti grai’ hyvä hevonen ja näillä perusvälineillä ryhdyin hommaan joka toi muutoksen siihenastiseen elämääni.
Olin ostanut hevosen Kentistä, hevosvälittäjältä nimeltä Alf Seby, Ja vaunun Eli Frankhamiltta , joka on romani runoilija ja romaniperinteen tallentaja. Hevonen, jonka olin ostanut nimeltään Sally, mustakarvainen tamma ja sen sanottiin olevan juuri sellainen mitä minä kulkemiseen tarvitsen. Sallylla oli pyhien kärsivällisyys ja vetotehoa kuin traktorissa. Se oli juuri sellainen hevonen jonka hevosista tietämätön aloitelmia tarvitsi.
Vaunu jota Sally veti, oli rakennettu 1926 Englannin Sussexissa ja oli kulkenut satoja maileja eri puolilla englannin maanteitä eri romaniperheiden käytössä. Eli oli äskettäin maalannut vaunun ja vietimme Annan kanssa pari päivää Elin ja hänen vaimonsa Gertin luona kuunnellen näiden kertomia tarinoita ja Elin hanurin soittoa. Keskusteluista kävi selville, että Elin ja minun välillä valitsi kaukainen sukulaisuus-suhde Viikko myöhemmin toivotimme kushti bok ( hyvää onnea) ja minulle merkitsi se paljon, että ostamani vaunu oli kuulunut kaukaiselle sukulaiselleni joka oli aina nauttinut suurta kunnioitusta romanien keskuudessa.
Meillä oli aika lailla ’kushti bokia’, tuona kesänä, mutta ei koskaan oikein itse maantiellä, tämä oli paljolti siitä, että olimme päättäneet aloittaa matkamme ’Kolmen Tammen ’kylästä, lounain Englannissa. Alue on mäkistä ja hevonen oli täysin kokematon kiskomaan tonnin painoista vaunua pitkin tuota mäkistä maastoa ja valjaat jotka olimme ostaneet, osoittautuivat varsin pian sopimattomaksi tuollaiseen hommaan.
Syksy oli tulollaan ja lokakuuhun mennessä päätimme leiriytyä hevoshakaan romanien tavoin talven yli paikoilleen, lähelle kolmen tammen kylää. Teimme kaiken kuten esivanhempani olivat tehneet satojen vuosien ajan, keräsimme poltonpuuta ja pyydystimme eläimiä luonnosta.
Oli kylmää ja kosteaa, rahamme olivat lähes lopussa eikä kukaan tullut meitä tervehtimään, jopa hevonen tuijottaessaan nuotiotulta näytti kärsivän tästä harmaasta synkkyydestä.
Tuona syksy toi mieleeni pettymyksen, olin kuluttanut tuhansia puntia ja pääsyt kulkemaan vasta joitakin maileja seuraamalla tuota kulttuurielämää jonka varaan oli niin paljon uskonut.
Jälkiviisaana voin sanoa olevani hyvilläni kaikesta tuosta mitä jo tuossa matkan alussa sain oppia; olin oppinut jo tuohon mennessä sytyttämään ja pitämään, rankka sateista huolimatta nuotiotulta, etsimään syötävää suoraan luonnosta ja – ennen kaikkea, selviytymään, masentavista - joskus ylitsepääsemättömiltä näyttävistä vaikeuksista.
jatkuu huomenna.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuo elo tuossa hevoshaassa oli kaikkea muuta kuin romanttista, mutta se ei olut kuitenkaan mitään, verrattuna siihen mitä mummoni oli elinaikanaan joutunut kokemaan, eikä se ollut mitään, jos ajatellaan mitä kaikkea mustalaiset olivat joutuneet kohtamaan historiansa aikana.
Sillä poliisi ei meitä häirinnyt eivätkä paikalliset osoittaneet vihimielisyyttään meitä kohtaan. Meillä oli käyttövaroja niin ettei meidän tarvinnut mennä kolkuttelemaan ovia saadaksemme syötävää, kuten esivahvempamme olivat pakotettu tekemään. meillä ei myöskään ollut lapsia eikä vanhuksia huolettavanamme.
Joulun mentyä päätimme viedä hevosen ja vaunun ruotsiin. Tämä oli pitkällä juoksulla parempi sillä tiesimme matkaamisen Britanniassa olevan vaikeaa. Englannin rikoslain pykälä vuodelta 1994 periaarteessa kriminalisoi paimentolaistapaisen elämäntyylin Britanniassa, missä luvattomasta maan käytöstä leiriytymiseen rangaistaan kolme kuukauden vankeudella.
Tällä tavoin paikallisviranomaisille on annettu valta puhdistaa englannin maaseudut luvattomista kulkijoista.
Minä en voi muuta kuin ihailla niitä matkaajia jotka vielä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, jatkavat tuota perinteellistä elämänmuotoa Britanniassa.
Ruotsi, kiertolaisien luvattu maa.
Tammikuussa 1998 lastasimme Sally hevoskuorma-autoon ja tuon auto perään, lavetin varaan, panimme perinteellisen mustalaisvaunumme, näine kuorminemme suuntasimme kohti ruotsia.
Tällä lailla matkasimme irlantilaisen hevoskauppiaan John Ryanin mukana joka oli samaan aikaan toimittamassa irlantilaisia ratsuhevosia ruotsiin. neljän unettoman yön ja päivän jälkeen saavuimme ruotsiin, missä vanumme pantiin säilöön ja Sally kuljetettiin Ostersundiin. Päätimme jäädä talven yli Ostersundiin missä Anna saattoi jatkaa keskeytyneitä opintojaan yliopistossa.
Talvi pohjoisessa Euroopassa on aina ollut kovaa aikaa kulkijalle. Se on aikaa jolloin karaistuneimmatkin ihmiset vetäytyvä talviasuntoihinsa ja josta linnut pakenevat etelään. Tälläistä mukavuutta ei ole ollut romanien saatavilla. romanit saattoivat vain panna talvileirinsä jonnekin sopivaan suojaisaa paikkaa, mihin jäivät odottamaan kevään tuloa. kevään tulo merkitsi aina uuta elämää ja vapauta liikkua. Suomen mustalasien tiedetään jatkaneet keskeyttämätöntä kulkemistaan avonaisissa vaunuissa ja reessä läpi talven, hankien hevosilleen heiniä sieltä mistä saivat. Ruotsin talvi – samoin kun suomen, on pimeä pitkä ja pistävän kylmä.
Korkeista leveyspiireistä johtuen ei kevät eteläiseenkään ruotsiin tule enne huhtikuuta, eikä kunnon heinää ole saatavilla ennen kuin toukokuun lopulla. Niinpä kesäkuussa vein Sallyn Ostersundista sille maatilalle missä vaunuamme oli säilytetty talven ajan. Tuntui todella hyvältä päästä viimeinkin päästä näkemään suunnitelmieni tuotavan tulosta.
touhusin ympäriinsä valmistaen Sallyn, vanun ja meidät itse matkalle. Me Annan kanssa olimme valmistautuneet kävelemään hevosen rinnalla tuolla aikomallemme 300km matkalla.
Päämäärämme oli pieni kaupunki länsi ruotsissa, nimeltään Tidalholm, missä minun oli määrä aloittaa hopeasepän opintoni. Tarvitsin kädentaitoja joilla saataisi valmistaa tuotteita joita voisi myydä suoraan vaunustamme, ja hopeasepät taidot tuntuivat sopivan parhaiten tarkoituksiini.
suoraan niiltä ajoista asti jolloin romanit jättivät Intia on kerrostu romanien harrastaneet käsitöitä,, erityisesti sepän ammatteja. Smith, seppä, on hyvin yleinen nimi englannin romanien keskuudessa ja yksi kaikkein suurimmista romaniryhmistä ruotsissa, sekä muualla maailmassa on ’Kalderaha’ joka tarkoittaa romanien kielessä kupariseppää.