Oletko sukurakas?

Olen kasvanut suvussa, missä kateus ja juoruilu
ovat aina rikkoneet sukulaissuhteita.
Velvollisuudentunnosta olen pitänyt yhteyttä
täti-, setäpolveen mutta serkut ovat jääneet
täysin vieraiksi yrityksistä huolimatta.
Olen mennyt joitakin heistä tapaamaan saatuani
siihen tilaisuuden mutta mitään yhteistä säveltä
ei ole löytynyt.
Sanotaan veren olevan vettä sakeampaa ja että
sukulaiset nauravat samoille asioille mutta minun tapauksessani puhumme aivan eri kieltä ja elämme
aivan eri aaltopituudella sukulaisten kanssa.
Kaukaisesta asuinpaikastani riippumatta sukulaisillani näyttää kyllä toimivan jonkinlainen kiinnostus minun ja läheisteni asioita kohtaan, koska epäystävällisten ja usein
valheellisten asioiden levittely toimii hyvin
heidän verkostonsa avulla.

Kun joku vanhempi suvussa kuolee sukulaisparvi on kuin korppikotkat haaskalla perinnön kimpussa.
Joskus olisin halunnut jonkun muiston isovanhempien sukupolvesta esim. valokuvan tms,
mutta korppikotkalauma on pitänyt huolen, että
mieluimmin tulen saaliiksi kuin ei-toivotuille
sukulaisille.
Sukujuhliin ei ole koskaan kutsuttu viitaten
kaukaiseen kotipaikkaani.

Oma perheeni on näin ollen hyvin pieni rajoittuen
vanhempiini, lapsiini ja lastenlapsiini.
Elämäni on täyteläistä ja rikasta omalla tavallaan ilman sukulaisiakin.
Siteitä mitä ei ole koskaan ollut ei osaa kaivatakaan.

itsessään niitä asenteita, jotka tulivat opituiksi lapsuudenperheessä.
Muut ihmiset vaistoavat nuo asenteet ja reagoivat niihin. Sillä tavoin saa jatkuvasti samanlaista palautetta kuin ennenkin.
Muuttuminen on tietysti mahdollista, joskin harvinaista.

Isäni veljineen ovat olleet nuorempina ollessaan keskenään kilpailevia, mutta äitiään siskojaan he olivat pitäneet heikompina ja suojeltavina.
Veljeni, jotka ovat minusta vanhempia, olivat omaksuneet isäni mallin noin yleensä, paitsi minun suhteen. Minulla on kaksi nuorempaa siskoa ja "vieläkin vahditaan, jotta en ottaisi heiltä leluja".
Aina kysytään nuoremmilta siskoiltani, mistä on kysymys jos heillä on kanssani riitaa. Ja aina myös uskotaan heitä, eikä minulta edes kysytä.

Onneksi isäni antoi puheenvuoron jokaiselle. Hän myös otti tarkasti selvää asioista, ennen kun tuomitsi.

Äidin suvussa sanottiin: "Ei saa kiistellä, hävetkää!" ja "Viisas ei virka mitään!" jne.

Isän puoleisille serkuille ei kerrota kaikkea, koska vanhempamme olivat aikoinaan kilpailleet keskenään. On pelko esim. siitä, että olisivat vahingoniloisia.

Enkä minä kerro veljilleni, jos minulla tai lapsillani on vastoinkäymisiä.
Siskoilleni olen jotain puhunut, vaikka ei kyllä pitäisi. He kun kertovat niistä oman versionsa veljilleni, jotka eivät puhu niistä minun kanssani.

Sisarukset ovat läheisiä, heitä on monta. Ihan mukavat suhteet on heidän puolisoihinsa, lapsiin jo etäisemmät. Serkkuja tavataan vain sattumalta.

Oma lapsi taas äitinsä esimerkkiä noudattaen ei ole kiinnostunut minkäänlaisista yhteyksistä isänsä sukulaisiin.

En tykkää juhlimisesta.
Lähetin siskoille ja veljille ( 5 ) kirjeen,
johon laitoin Veikko Hurstin tilinumeron, kun
mulle tuli viisikymppiset. Ilmoitin, että en juhli. Ainut vieras oli naapurin hullu ex-poliisi ( se jäi eläkkeelle psyykkisten syiden vuoksi), jonka kanssa juotiin kaljapullo.

kesken aikoinaan ja myöhemminkin paljolti heidän vaikutuksestaan tunnen eläväni.

Naulasin kokonaisen lastulevyn vaakasuoraan asentoon olohuoneeni seinälle ja levitin siihen valkoista gessoa. Piirsin hiilellä muistinvaraisesti maiseman, vanhan mummolan, josta olimme kantaneet tavarat uuteen taloon Suomen olympiavuonna 1952. Paikkaa nimitimme vanhaksi tuvaksi ja se näkyi uuden tuvan ruokapöydän kohdalla olevasta ikkunasta.
Rannassa on hahmoteltuna tuparakennus ja kaikki ulkorakennukset.
Järvi välkehtii rakennusten takana aamuauringossa ja lahdekkeessa mies meloo venettä. Järven takana näkyy metsäinen saareke, jossa asui lapsuuden leikkikaverini. Piirsin jokaisen niemekkeen ja lahdekkeen. Siinä on metsä, josta laukaukset oli ammuttu 16.7.1941 surmaten kaksi nuorta miestä, jotka olivat piiloutuneet viljapeltoon ja liian aikaisin nostaneet sieltä päätään. Rannassa on sauna, jossa minä ja muutkin perheen lapset olemme syntyneet samoin kuin edellisenkin sukupolven lapset.

Aloitin tauluni maalaamisen jo pari vuotta sitten, mutta jostain syystä se ei edisty.
Maalaamisen sijaan muuan tuokiokuva nuoruudestani, joka sivuaa aihetta, pyrkii mieleeni ja päätin kirjoittaa sen:

Oli 60-luvun alkupuoli. Sinä helteisenä kesäpäivänä kehäkukat nuokkuivat kuumuudesta kun olin ulkona lueskelemassa erästä tieteistarinaa siitä, jossa viidentoista miljardin valovuoden kuluttua elämme jälleen "tätä hetkeä".
Lukiessani kuulin soittoa, joka tuntui kuuluvan vintiltä. Muistin nähneeni siellä erääseen kattoparruun ripustetun hevosen aisakellon. - Ehkä tuuli heiluttaa sitä, ajattelin ja jatkoin lukemistani.

Havahduin kun käsivarsia paleli. Oli hämärää. Ukkospilviä kulki hurjasti taivaan täydeltä moneen suuntaan.
Menin tupaan kahville ja sitten pujahdin kirjoineni sivuhuoneeseen aikomuksena jatkaa lukemistani. Äiti puhui siskoilleni jostain arkisista asioista, joita en kuunellut.

Ulkona raivosi myrsky. Näin Ainon avaavan veräjän ja siitä päästyään hän lönkytti lujaa vauhtia meille päin. Hänen toinen jalkansa oli hiukan lyhempi ja siitä johtuen tissit heiluivat puolelta toiselle. Aino oli isäni veljen vaimo ja ukonilmalla hän tuli meille jos hänen miehensä, setäni Heikki ei ollut kotona.
Yksi pilvellinen vettä oli jo pudonnut ja vesi litisi Ainon varpaiden välissä hänen juostessaan pihalätäköitä väistelemättä. Hänen kauniista kukkamekostaankin tippui vettä kun hän astui tupaan.
- Voi hyvänen aika, mikä Jumalan ilima! Pelekäsin jo, että mökki kaatuu kun ikkunat helisöö, Aino huoahti sisälle päästyään.

Puhumisen pakosta tai muista omantunnon syistä Aino usein teki ikäänkuin synnintunnustusta äidilleni ja kertoi äidilleni monista arkaluontoisista asioista.
- Ilimankos sinä pelekeetkin niin kovasti! Jo minä vähän ihmettelinkin, mitä sinä niin ukonilimaa säikyt, äitini sanoi hänelle usein kun Aino oli kertonut pikkuvilpillisistä teoistaan.

Nyt Ainon ikkunan taakse tikapuille oli kuulemma ilmestynyt pöllö. Ilta illan jälkeen se kuulemma tuijotti Ainoa kuin vahtiakseen, mitä Aino puuhaili tuvassa.
- Jonkun pitäs ampuu se! Minä en kohta uskalla olla yötä kotona, ja kun se ukkohi on viikot savotoilla, Aino valitti.
- Niinkö sinuu lintu pelottaa? äiti ihmetteli.
- Pöllöt on kuoleman sanansaattajii, Aino muistutti.
- Eräässä lintukirjassahi mainittiin siitä, että ennen vanhaan pöllöillä uskottiin olevan kuoleman sanansaattajan virka, sanoin lukeneeni.
- Nyt kun maksetaan sitä lehmiin tapporahhaa niin oiskohan pöllön tulohi siitä johtuva? Jos vaikka pöllön mielestä lehmiinnii kuolemat on ilimotettavii siinä kun ihmistennii, äiti sanoi.
- Pöllö on tullut syömään hiirii kun ne hiiret on lisääntyneet kulolleen jätetyillä pelloilla. Luonto järjestää aina viholliset niille, jotka lisääntyy liikaa, selitin koulussa oppimaani.

Kun aurinko valaisi tuvan, Aino nousi seisomaan ja katsoi ulos. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän katsoi kuin ilmestystä. Menin Ainon vierelle: Tummat pilvet peittivät melkein koko järven yläpuolen ja aurinko valaisi rantapuolen vaaleanvihreitä lumpeenlehtiä ja rannan ikivanhoja petäjiä, kuusia, haapaa ja muutamia muita puita. Sateenkaari loisti leveänä ja värikkäänä kaartuen niemien puhkoman järven yllä. Näky oli ihana ja se upposi pysyvästi mieleeni.

Ehkäpä auringon vähäisistäkin säteistä vaikuttuneena Ainon jutut muuttuivat kun hän istahti takaisin penkille. Hän alkoi tarinoida lempiaiheestaan. Muuan kulkukauppias oli käynyt ja jutellut mukavia hänelle.
Aino lähti ja vilkaistuani hänen menoaan, nyt vuorostaan persekankut hyppivät ylös-alas-ylös-alas. Aurinko paistoi eikä pilviä näkynyt missään.

Vielä vuosia myöhemmin ihmettelin, mikä silloisen vintiltä kuuluneen soiton sai aikaan. Aurinkohan silloin paistoi, eikä vielä siinä vaiheessa käynyt pientäkään tuulenvirettä. Tuuli ei voinut soitella vintillä olevaa painavaa hevosen aisakelloa.
Paremman selityksen puutteessa olen joutunut hyväksymään ajatuksen, että aivoissani ehkä oli pieni toimintahäiriö, josta epäilyksestäni en ole tätä ennen maininnut kenellekään mitään.