Nuoremmat keskustelevat toisaalla vanhempien kunnioittamisesta, mutta oletko mielestäsi sellainen,että nuorempien on syytä sinua arvostaa? Vaiko ei? Vanhempien kunnioitus on luterilaisten maailmassa ollut aikanaan käsky, olivat vanhemmat millaisia tahansa. Näin ainakin nuorna ollessani ajateltiin. Miten on nyt?
Pitäisikö sinua kunnioittaa?
Kiitän kumartaen
11187
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
tyyli oo nyt että sanovat "Haista sä vittu" näin ainakin minä sen olen saanut kokea.
kaikenmaailman juoppoja tai äitejä, jotka eivät tee muuta, kuin pitelevät tupakasta kiinni, kaikki muu on rasittavaa. Mutta jos on hyvät vanhemmat, heitä pitää kunnioittaa ja heistä huolehtia, eikä jättää yksin vanhenemaan.
Jos lapset ovat rivoja ja tylyjä, ovat he usein oppineet tyylin omassa perheessään. Mutta kaikkea voi katua ja pyytää anteeksi, niinkauan kuin elää, niin vanhemmat kuin lapsetkin.
Tähänikään mennessä lapset jo kasvatettu,mutta kun isovanhemmilta kysytään,voi jo uusiakin vaikutteita saada...On olemassa kolmea kasvatusmetodia,autoritäärinen: Vanhemmat määrää kaiken,jolloin lapsesta tulee aloitekyvytön,odottaen määräyksiä...Lapsivaltainen: Lapsi määrää kaiken,jolloin tuntee turvattomuutta,koska jos hän on vahvempi kuin aikuinen,keneen turvautuu kun tarvitsee apua..Demkraattinen: Lapsi saa sanoa,vaikuttaa päätöksiin,jotka AIKUISET tekee...
on hukkaamassa merkityksensä.
Puhumme asioista erinimillä ja näin riitely syntyy.
Mitä tarkoittaa kunnioitus?
Miten joku voi kehoittaa oleman omaitsensä kun ei tunne eikä tiedä sanomansa kohteesta mitään.
Suoraan sanominen sekoitetaan rehellisyteen ja ne ovat ihan eriasioita.
jne.
Koska itselläni ei ole auktoriteettejä niin en osaa myöskään itse asettua jalustalle asettua ja vaatia kunniotusta pelkän olemassaoloni perusteella.
Omat penskani arvostavat tiettyjä ominaisuuksia ja ovat joistakin, kasvatusperiaatteisiin liittyvistä asioista jopa kiitollisia.
On asioita joissa he kääntyvät puoleeni.
Heillä vastaavasti on kykyjä ja ominaisuuksia joita minä arvostan.
Mutta pelkkään vanhemmuuteen perustuva kunnioitus on minusta liikaa odottu!
Koskien omia vanhempiani katosi kunnioitus, jos sitä koskaan olikaan, hyvin varhain.
Äitini oli ilkeä, puolueellinen, aikuisille lapsilleen kateellinen päsmäröijä jota en viitsinyt edes hänen kuolinvuoteellaan mennä katsomaan. Olin niin täysin v---tunut siihen myrkkyä tihkuvaan tyyppiin.
Isäni oli symppis mutta selvin päin selkärangaton.
Vanhempani riitelivät aina ja satunnaisesti ottivat nokkapokkaa (konkreettisesti).
Isäni kun oli sopivassa kännissä niin silloin painettiin ulos että talvella hanki pölisi ja kesällä risukko ruski.
Kunnioituksen ja arvostuksen asemesta jälkeenpäin lähinnä säälin häntä.
Jos on aiheellista. En kunnioita vanhempiani, opettajiani, pomojani, aviomiestäni enkä edes lapsiani, mutta rakastan ja tykkään heistä kaikista.
kokemuksia. Isän kohdalla ihan samoin, jouduin olemaan jalkojeni/säärieni paleltumisen takia kuukausia poissa koulusta....mummolaan juostessamme talvipakkasella yöpaidat päällämme.
Äidillemme on ja olisi riittänyt vain vanhin lapsi, veljemme...me tytöt oltiin totaalisesti turhia:/ Olin 12v kun isäni kuoli, ja selvitessä isän tehneen testamentin johon äiti ei kelvannut osuuksiamme valvomaan, vaan ulkopuolinen holhooja ! Kuulimme, siskoni ja minä ; Hän ei ole velvollinen elättään, menkää piioiksi..
Joten ei meillä ole kunnioitusta, hän on äitimme ok. hoidamme hänelle mahdollisemman hyvän palvelumuodon, muttei meillä ole myöskään arvostusta, emmehän olleet koskaan mitään hänelle, teemme velvollisuutemme tyttäreinä, ei muuta.
Siksi kai minulle vanhustyö ja välittäminen on niin tärkeää, oma äitini ei minua tai siskoani tarvitse edelleenkään, onhan velipoika. Ja hyvä et edes hän, ja nuoremmat siskopuolet.
Jos välittävät niin hyvä sekin.
Olen tehnyt virheitä, niinkuin kaikki ihmiset tekee, silloin ei ole pystynyt parempaan.
Rakkautta on ollut, olen rakastanut ja rakastan lapsiani enemmän kuin elämääni.
Kyllä lapsi tietää ja vaistoaa aidon tunteen.
En yritä mitään olen mikä olen.
..siitä,että monikaan ei näe itseään arvostettavana eli sen arvoisena, että elämäntyötä voivat muut kunnioittaa (jos sen tietävät). Mitäkö kunnioittaminen on? Ainakin sitä,että sanotaan päivää eikä toivoteta menemään vittuun,kuten eräs kommentoija asian ilmaisee. Olen tosin sen verran isokokoinen,että jo ihan käytännön syistä, en voisi enää vittuun ahtautua. Ja kun olen synnyttänyt aikanaan kohtalaisen potran pojan, totean,että kyllä se paikka on isollakin Iitalla kohtalaisen ahdas.
Olen ainakin päivän sanomisen veroinen. Varsin vauhdikkaan elämäntarinan omaavana näen elämäni sellaisena, että tehkääpä pojat vaan perässä. Olen melko varma, että monelta jäisi tämä polku kesken ja pupu menisi pöksyyn. Jollei kukaan muu nosta minulle hattua, teen sen itse mielessäni.
Noh, tämähän on tietysti täällä "menen nurkkaan ja olen hiljaa, jotta kukaan ei vaan huomaa minua, koska olen VAIN tällainen -Suomessa " ihan kamalaa, hirveää itsekehua ja kauhea ihminen tuossa, eikö totta? Kuitenkin, jollei itse itseään kunnioita ja arvosta, eikö silloin yhtä hyvin voi vetää narun kaulaan - ?
Toinen juttu tietysti on, tunteeko sinua tai minua kukaan niin hyvin,että tietää, mitä elämän varrella on
sattunut ja mistä pitäisi arvostaa. Tiesi tai ei, itse voi kuitenkin itselleen suoda sen arvostuksen, minkä katsoo ansaitsevansa. Nyt tietysti saa sätkyn täällä se tyyppi, joka aina huomauttaa,että käytetään liikaa minä-sanaa. Näitä jeesuksia meillä on, pitäisikö heitä oikein kunnioittaa?
Rakastamisen vaikeudesta on tehty lauluja ja kirjoitettu kirjoja. Kaipa toisen rakastamiseeen kuuluu myös kunnioitus ja arvostaminen. Ellei enää rakasta, harvoin kunnioittaakaan tai arvostaa entistä rakkauden kohdetta. Mitä sitten on rakkaus? Niin, vastatkaapa itse kukin tavallanne. Sillä vähintään niin monta tapaa rakastaa on olemassa.
Jos tervehtiminen on kunniotusta niin alhaalla on kunnioituksen kynnys!
Rakkaus ei kuulu sanastooni.
Äitelä ja turhan kevein perustein käytetty ilmaisu.
Rakastamisen asemesta haluan luoda elämäni sulostuttajalle mahdollisimman miellyttävän ja tyydyttävän elämän puitteet ja sisällön.
Penskojemme elämän edellytyksistä yritimme aikanaan huolehtia parhaamme mukaan, kuten kaikki muutkin.
Kehu >< omakehu.
Tosiasian toteaminen ei ole mielestäni kehua.
Ei omalta eikä ulkopuolisen kohdalta.
"Minä olen mielestäni hyvä--" ei ole omakehua vaan minun mielipiteeni siinä tilanteessa.
Kehuksi se muodostuu, jos muodostuu, kuulijan päässä.
Sehän on hänen päänsärkynsä.
Minulla on maailman jokaista ihmistä kohtaan tietty peruskunnioitus.
Minä en saa (enkä halua) millään lailla hankaloittaa heidän elämäänsä. En arvostella heidän kulttuuriaan,elämän tapojaan,tms.
Samaa suhtautumista itseäni kohtaan vaadin/toivon muilta ihmisiltä.