M
ikä on joulu?
Entisaikoina ihmiset pelkäsivät pimeää ehkä enemmän kuin mitään muuta. Pimeydessä vaanivat kaikki vaarat, pahat henget, noidat ja äkkikuolema. Niinpä ei toivotettukaan toisille hyvää vointia tai onnellisia päiviä, vaan esim. tuhat hyvää yötä. Vuoden pimeimpään aikaan sattuva valon juhla, joulu tai sen vastineet, on aina ollut suuri juhla. Myös kristillisessä kirkossa joulu on valon juhla, ja Kristusta juhlitaan valon tuojana. Tästä kertoo jouluna usein luettu Jesajan kirjan teksti (Jes. 9:2,6). Ainakin protestanttisissa maissa joulu on nykyään vuoden huomattavin juhla. Se mielletään vieläkin melko puhtaasti kirkolliseksi juhlaksi, jolloin suomalainen, joka ei juuri kirkossa käy, menee joko jouluaaton hartauteen tai joulukirkkoon. Kirkollisista juhlista joulu lienee kuitenkin melko nuori ja perinteiltään sekoittunein. Se on saanut piirteitä monelta kansalta ja kulttuurilta.
Jo muinaiset roomalaiset viettivät saturnalia-juhlaa maanviljelyksen jumalan Saturnuksen kunniaksi. Juhlan ajankohta sattui hyvin lähelle nykyistä jouluamme, joulukuun 17.-23. päiväksi. Juhliin kuuluivat hillitön ilonpito ja lahjojen antaminen. Vankien kahleet aukaistiin. Orjat söivät isäntiensä pöydässä, usein jopa isäntäväen palveltavina. Yleisenä huvina oli pelata noppaa pähkinöistä tai rahasta. Mainittakoon, että vielä nykyisinkin roomalaisperheiden jouluhuveihin kuuluu nimenomaan kortinpeluu. Keisari Aurelianuksen julistettua 25. joulukuuta 274 j Kr., Mitra-jumalan syntymäpäivänä, mitra-uskonnon Rooman valtionuskonnoksi oli tämä syntymäpäivä, dies natalis Solis Invicti - voittamattoman auringon syntymäpäivä - tietysti suuri juhla. Juliaanisen kalenterin mukaan tähän ajankohtaan sattui talvipäivän seisaus. Kristinuskon päästyä voitolle oli luonnollista korvata auringon jumalan syntymäpäivä auringon luojan syntymäpäivällä ja siten Mitran syntymäpäivä Jeesuksen syntymäpäivällä, joksi oli saatu eri alkuperää olevien tietojen perusteella nimenomaan 25. joulukuuta. Raamattu ei kerro Kristuksen syntymän ajankohtaa muuten kuin mainitsemalla, että "sinä yönä oli paimenia kedolla vartioimassa laumaansa". Silloisessa Israelissa karjaa vartioitiin laitumella vain kesäkautena, maaliskuusta syyskuuhun, joten ajankohta ei ilmeisestikään ollut nykyinen joulukuumme. Kristillinen kirkko juhli alunperin tammikuun 6. päivää, epifaniaa eli Herran ilmestymistä. Vuonna 354 paavi Liberius siirsi Kristuksen juhlan siitä Kristuksen syntymäpäivään eli 25. joulukuuta, jolloin se sattui entiseen suureen juhlakauteen. Mainittakoon, että vielä nykyäänkin joulun syntymää merkitsevä nimi näkyy joissakin kielissä esim. italian sanassa "natale" ja espanjan sanassa "navidad". Toinen suuri pakanallinen juhla oli Calendae Januariae, roomalaisten uudenvuoden juhla, jota alunperin vietettiin maaliskuun alussa mutta joka 153 e Kr. siirrettiin tammikuun alkuun. Siihenkin kuului iloinen karnevaalihumu lahjoineen ja lahjavärssyineen sekä vihrein seppelein ja köynnöksin koristettuine taloineen.
Myös muinaisilla germaaneilla oli tapana viettää joulua, josta käytettiin nimiä yule, jul, jol, geol tai geohol. Näistä tulevat suomen kielen sanat joulu ja juhla. Joulu oli keskitalven, pimeimmän vuodenajan juhla, joka merkitsi vanhan vuoden loppua ja uuden alkua. Prokopios kertoo Thulen juhlista, joita vietettiin, kun aurinko palasi oltuaan poissa neljäkymmentä päivää. Näissä juhlissa uhrattiin uuden sadon menestyksen saamiseksi Freijalle, sateen ja auringonpaisteen, hedelmällisyyden ja kasvun jumalalle, porsas, julgalti, josta puolestaan juontaa oma joulukinkkumme. Pohjoismaissa järjestettiin joulun eli keskitalven juhlan ohella myös muita uhrijuhlia. Syksyllä talvikauden alussa järjestetyllä uhrijuhlalla toivottiin suotuisaa kasvua. Kevätjuhlassa puolestaan uhrattiin taistelusta toivotun voiton saamiseksi. Keskikesän juhla puolestaan lienee ollut tuntematon. Muinaissaga mainitsee kristityn Olav Tryggvasonin poistaneen uhrit ja uhrijuhlat ja asettaneen kansan suostumuksella juhliksi joulun ja pääsiäisen, juhannuksen ja Mikonpäivän aikaisen syysjuhlan. Kristinuskon tullessa pohjoismaihin paikoin jo 700-luvulla kirkon viettämä joulu sekaantui pohjolassa vietettyyn keskitalven juhlaan, ja niinpä monet jouluperinteemme juontavat juurensa muinaisten germaanien juhlatapoihin.
ikä on joulu?
Entisaikoina ihmiset pelkäsivät pimeää ehkä enemmän kuin mitään muuta. Pimeydessä vaanivat kaikki vaarat, pahat henget, noidat ja äkkikuolema. Niinpä ei toivotettukaan toisille hyvää vointia tai onnellisia päiviä, vaan esim. tuhat hyvää yötä. Vuoden pimeimpään aikaan sattuva valon juhla, joulu tai sen vastineet, on aina ollut suuri juhla. Myös kristillisessä kirkossa joulu on valon juhla, ja Kristusta juhlitaan valon tuojana. Tästä kertoo jouluna usein luettu Jesajan kirjan teksti (Jes. 9:2,6). Ainakin protestanttisissa maissa joulu on nykyään vuoden huomattavin juhla. Se mielletään vieläkin melko puhtaasti kirkolliseksi juhlaksi, jolloin suomalainen, joka ei juuri kirkossa käy, menee joko jouluaaton hartauteen tai joulukirkkoon. Kirkollisista juhlista joulu lienee kuitenkin melko nuori ja perinteiltään sekoittunein. Se on saanut piirteitä monelta kansalta ja kulttuurilta.
Jo muinaiset roomalaiset viettivät saturnalia-juhlaa maanviljelyksen jumalan Saturnuksen kunniaksi. Juhlan ajankohta sattui hyvin lähelle nykyistä jouluamme, joulukuun 17.-23. päiväksi. Juhliin kuuluivat hillitön ilonpito ja lahjojen antaminen. Vankien kahleet aukaistiin. Orjat söivät isäntiensä pöydässä, usein jopa isäntäväen palveltavina. Yleisenä huvina oli pelata noppaa pähkinöistä tai rahasta. Mainittakoon, että vielä nykyisinkin roomalaisperheiden jouluhuveihin kuuluu nimenomaan kortinpeluu. Keisari Aurelianuksen julistettua 25. joulukuuta 274 j Kr., Mitra-jumalan syntymäpäivänä, mitra-uskonnon Rooman valtionuskonnoksi oli tämä syntymäpäivä, dies natalis Solis Invicti - voittamattoman auringon syntymäpäivä - tietysti suuri juhla. Juliaanisen kalenterin mukaan tähän ajankohtaan sattui talvipäivän seisaus. Kristinuskon päästyä voitolle oli luonnollista korvata auringon jumalan syntymäpäivä auringon luojan syntymäpäivällä ja siten Mitran syntymäpäivä Jeesuksen syntymäpäivällä, joksi oli saatu eri alkuperää olevien tietojen perusteella nimenomaan 25. joulukuuta. Raamattu ei kerro Kristuksen syntymän ajankohtaa muuten kuin mainitsemalla, että "sinä yönä oli paimenia kedolla vartioimassa laumaansa". Silloisessa Israelissa karjaa vartioitiin laitumella vain kesäkautena, maaliskuusta syyskuuhun, joten ajankohta ei ilmeisestikään ollut nykyinen joulukuumme. Kristillinen kirkko juhli alunperin tammikuun 6. päivää, epifaniaa eli Herran ilmestymistä. Vuonna 354 paavi Liberius siirsi Kristuksen juhlan siitä Kristuksen syntymäpäivään eli 25. joulukuuta, jolloin se sattui entiseen suureen juhlakauteen. Mainittakoon, että vielä nykyäänkin joulun syntymää merkitsevä nimi näkyy joissakin kielissä esim. italian sanassa "natale" ja espanjan sanassa "navidad". Toinen suuri pakanallinen juhla oli Calendae Januariae, roomalaisten uudenvuoden juhla, jota alunperin vietettiin maaliskuun alussa mutta joka 153 e Kr. siirrettiin tammikuun alkuun. Siihenkin kuului iloinen karnevaalihumu lahjoineen ja lahjavärssyineen sekä vihrein seppelein ja köynnöksin koristettuine taloineen.
Myös muinaisilla germaaneilla oli tapana viettää joulua, josta käytettiin nimiä yule, jul, jol, geol tai geohol. Näistä tulevat suomen kielen sanat joulu ja juhla. Joulu oli keskitalven, pimeimmän vuodenajan juhla, joka merkitsi vanhan vuoden loppua ja uuden alkua. Prokopios kertoo Thulen juhlista, joita vietettiin, kun aurinko palasi oltuaan poissa neljäkymmentä päivää. Näissä juhlissa uhrattiin uuden sadon menestyksen saamiseksi Freijalle, sateen ja auringonpaisteen, hedelmällisyyden ja kasvun jumalalle, porsas, julgalti, josta puolestaan juontaa oma joulukinkkumme. Pohjoismaissa järjestettiin joulun eli keskitalven juhlan ohella myös muita uhrijuhlia. Syksyllä talvikauden alussa järjestetyllä uhrijuhlalla toivottiin suotuisaa kasvua. Kevätjuhlassa puolestaan uhrattiin taistelusta toivotun voiton saamiseksi. Keskikesän juhla puolestaan lienee ollut tuntematon. Muinaissaga mainitsee kristityn Olav Tryggvasonin poistaneen uhrit ja uhrijuhlat ja asettaneen kansan suostumuksella juhliksi joulun ja pääsiäisen, juhannuksen ja Mikonpäivän aikaisen syysjuhlan. Kristinuskon tullessa pohjoismaihin paikoin jo 700-luvulla kirkon viettämä joulu sekaantui pohjolassa vietettyyn keskitalven juhlaan, ja niinpä monet jouluperinteemme juontavat juurensa muinaisten germaanien juhlatapoihin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.