Olen omani
käsivarsillasi toinen
kolmas jo kaduilla kulkee
neljättä yli yhden
kuvaan heijastuksia
sumuja saarten yllä
ilmaa
tuoksusi liepeillä
puhalla
ripsille kevään äänet jäädä
***
Adjektiiviattribuutin taipuminen pääsanan mukaan:
”tuoksuja haihtumattomissa liepeissäni”
- herjaa kirjoittamisen lomassa –
****
Carmen & Micaëla
Lentokentän tekstarijonossa tajusin olevani hyvin kysytty. Leikittelen usein yksinäisyydellä, sillä se kuuluu haaveisiini. Yksinäisyys on cuul. Yksinäisyys on nollaamista, primääri purske itseä muuten täyteen ahdetussa maailmassa.
Carmen on kotoisin saappaasta, naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Carmenin nauru kääntää jokaisen pään - jos pää jo ennen tätä kääntynyt ei ole. Tekstiviesti oli lyhyt ja ytimekäs. Kello 18:45 taksini kurvasi purkkaa jauhavine kuskeineen ja minuineen ja matkalaukkuineni oopperan alaovelle, jossa lasiseinän takana huitoivat jo tutut kädet.
Meillä oli kiire sisään. Mutta tietenkin olimme viimeiset, jotka ahtautuivat matalakammoisten kiillotetuille kengille ja sohivat kilvan silmiä ja kromikaiteita Sali oli pimeä. Kaikki odottivat alun symbaaleja. Haparoivat anteeksipyyntömme ja paikkamme olivat katastrofi. Tajusimme istuimiemme olevan kolmannen parven vasemman laidan viimeiset. Paikoilta näki orkesterimontun ja pöytäliinan kokoisen alan lavaa, jossa harvoin kukaan diiva edes kävi. Kuulimme soiton, mutta molemmat inhosimme klassista farssia.
Patarumpujen soittaja kuunteli jättimäistä kalvoaan kuin rakkaimpansa sydäntä. Luulimme hänen nukahtaneen rumpunsa päälle ja puhkesimme nauruun. Aiheutimme kansainvälistä hämminkiä, mutta sillä ei ollut niin merkitystä, koska nopean otannan jälkeen, ymmärsimme harvan oopperassa kävijän puhuvan suomea. Carmen osaa kiittää, Micaëla ei - ei juuri miksikään kieleksi, Carmen kovin moneksi.
Ulkona oli käsittämättömän kylmä. Carmenilla oli Moskovalaisen torikauppiaan karvahattu päässään ja puoliturkki yllään, kun hän vastoin kaikkia maailman todennäköisyyden lakeja halusi päättää oopperasessiomme ensimmäiseen puoliaikaan. En harannut vastaan, sillä hän näytti kauniilta vaikka perunasäkissä tonttulakki päässään. Sanon liian usein hänelle kyllä.
Oli viimeinen näytös. Olen aina rakastanut viimeisiä näytöksiä, niissä tuoksahtaa elämä, kiihko ja palaamattomuus, uusiutumisen mahdottomuus, loppu. Siksi kaikki on niin klassista, mietin, kun Töölönlahti jäätyi kuulema yhdessä yössä joutsenineen kirkkaaksi pinnaksi kevyempien kävellä päällä vetten.
***
Tarina, runo ja tämä loppukaneetti ovat täysin fiktiivisiä, eivätkä siten liity mihinkään tulevaan, olevaan tai tullakseen olevaan tapahtumaan tai ajatukseen jollaisia ihmisen päässä tahtoo toisinaan risteillä, joko tahtoen tai tahtomattaan, riippuen säätilasta.
^^^^
De fakto
käsivarsillasi toinen
kolmas jo kaduilla kulkee
neljättä yli yhden
kuvaan heijastuksia
sumuja saarten yllä
ilmaa
tuoksusi liepeillä
puhalla
ripsille kevään äänet jäädä
***
Adjektiiviattribuutin taipuminen pääsanan mukaan:
”tuoksuja haihtumattomissa liepeissäni”
- herjaa kirjoittamisen lomassa –
****
Carmen & Micaëla
Lentokentän tekstarijonossa tajusin olevani hyvin kysytty. Leikittelen usein yksinäisyydellä, sillä se kuuluu haaveisiini. Yksinäisyys on cuul. Yksinäisyys on nollaamista, primääri purske itseä muuten täyteen ahdetussa maailmassa.
Carmen on kotoisin saappaasta, naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Carmenin nauru kääntää jokaisen pään - jos pää jo ennen tätä kääntynyt ei ole. Tekstiviesti oli lyhyt ja ytimekäs. Kello 18:45 taksini kurvasi purkkaa jauhavine kuskeineen ja minuineen ja matkalaukkuineni oopperan alaovelle, jossa lasiseinän takana huitoivat jo tutut kädet.
Meillä oli kiire sisään. Mutta tietenkin olimme viimeiset, jotka ahtautuivat matalakammoisten kiillotetuille kengille ja sohivat kilvan silmiä ja kromikaiteita Sali oli pimeä. Kaikki odottivat alun symbaaleja. Haparoivat anteeksipyyntömme ja paikkamme olivat katastrofi. Tajusimme istuimiemme olevan kolmannen parven vasemman laidan viimeiset. Paikoilta näki orkesterimontun ja pöytäliinan kokoisen alan lavaa, jossa harvoin kukaan diiva edes kävi. Kuulimme soiton, mutta molemmat inhosimme klassista farssia.
Patarumpujen soittaja kuunteli jättimäistä kalvoaan kuin rakkaimpansa sydäntä. Luulimme hänen nukahtaneen rumpunsa päälle ja puhkesimme nauruun. Aiheutimme kansainvälistä hämminkiä, mutta sillä ei ollut niin merkitystä, koska nopean otannan jälkeen, ymmärsimme harvan oopperassa kävijän puhuvan suomea. Carmen osaa kiittää, Micaëla ei - ei juuri miksikään kieleksi, Carmen kovin moneksi.
Ulkona oli käsittämättömän kylmä. Carmenilla oli Moskovalaisen torikauppiaan karvahattu päässään ja puoliturkki yllään, kun hän vastoin kaikkia maailman todennäköisyyden lakeja halusi päättää oopperasessiomme ensimmäiseen puoliaikaan. En harannut vastaan, sillä hän näytti kauniilta vaikka perunasäkissä tonttulakki päässään. Sanon liian usein hänelle kyllä.
Oli viimeinen näytös. Olen aina rakastanut viimeisiä näytöksiä, niissä tuoksahtaa elämä, kiihko ja palaamattomuus, uusiutumisen mahdottomuus, loppu. Siksi kaikki on niin klassista, mietin, kun Töölönlahti jäätyi kuulema yhdessä yössä joutsenineen kirkkaaksi pinnaksi kevyempien kävellä päällä vetten.
***
Tarina, runo ja tämä loppukaneetti ovat täysin fiktiivisiä, eivätkä siten liity mihinkään tulevaan, olevaan tai tullakseen olevaan tapahtumaan tai ajatukseen jollaisia ihmisen päässä tahtoo toisinaan risteillä, joko tahtoen tai tahtomattaan, riippuen säätilasta.
^^^^
De fakto
Vastaukset 2
Vanhimmat
aivan upeaa tekstiä kirjoitat edellä. Silmissäni kamerat tallensivat kaiken.
-älä ikinä lopeta-
kai kaikki loppuu aikanaan. Mä en kyllä usko aikaan, tai siis en lue sitä kello kädessä kuin opaskirjaa.
- kiitostaa -