Joo, voi vittu. Minä kirjoittamassa tänne. Joskus olisin halveksinut tätä, mutta en nyt.
Kerrotaanpa tilanne. Koulussa menee loistavasti, kavereita on, harrastuksia löytyy sopivasti ja perhe rakastaa. Kaiken pitäisi siis olla hyvin.
VAAN KUN EI OO. Ahdistaa, masentaa, tuskaa on niin maan perkeleesti. Päivät tahtoisin vaan nukkua mutta se on mahdotonta. Ulos en tahdo mennä, en jaksa kavereita kun eivät pidä minusta allapäin. Päivät siis kuluu hirveässä tylsyydessä ja noissa edellämainituissa tunteissa.
Välillä vaan masentaa. Silloin ei millään ole mitään väliä, mikään ei tunnu miltään eikä tahtoisi tehdä mitään. Tämän kanssa pärjään, siitä ulos pääsen hetkeksi kun vaikkapa katson telkkaria, vaikka sitten tuleekin syyllisyydentunne. Todellisuuspakoilusta ylipäätään, kun tajuan että olen haavemailmoissa tahdon heti sieltä pois synkkään todellisuuteen. En tiedä miksi.
Ahdistus on kai se pahin. Tuntuu ettei muuta reittiä ole kuin itsemurha. Oikeastaan olen jo suunnitellut kuolintapani ja sen tapahtuma-aika riippuu siitä miten kauan jaksan vielä.
Huomisesta toivon vain, että saan nukuttua mahdollisimman pitkälle päivään, soittoja ja mesekeskusteluja ynnä muita yhteydenottoja ei tulisi. Tavallaan paradoksi, oikeasti tahdon että joku huomaisi tilanteen ja auttaisi.
Ei tämä ennen ollut tämmöistä, viime keväänä/kesänä kaikki oli vielä hyvin. Jostakin se alamäki siis alkoi. En usko että kyse on mistään kaamosmasennuksesta, syksy ja talvi ko ovat lempivuodenaikojani.
Toivottavasti joku nyt ees vastais.
Kerrotaanpa tilanne. Koulussa menee loistavasti, kavereita on, harrastuksia löytyy sopivasti ja perhe rakastaa. Kaiken pitäisi siis olla hyvin.
VAAN KUN EI OO. Ahdistaa, masentaa, tuskaa on niin maan perkeleesti. Päivät tahtoisin vaan nukkua mutta se on mahdotonta. Ulos en tahdo mennä, en jaksa kavereita kun eivät pidä minusta allapäin. Päivät siis kuluu hirveässä tylsyydessä ja noissa edellämainituissa tunteissa.
Välillä vaan masentaa. Silloin ei millään ole mitään väliä, mikään ei tunnu miltään eikä tahtoisi tehdä mitään. Tämän kanssa pärjään, siitä ulos pääsen hetkeksi kun vaikkapa katson telkkaria, vaikka sitten tuleekin syyllisyydentunne. Todellisuuspakoilusta ylipäätään, kun tajuan että olen haavemailmoissa tahdon heti sieltä pois synkkään todellisuuteen. En tiedä miksi.
Ahdistus on kai se pahin. Tuntuu ettei muuta reittiä ole kuin itsemurha. Oikeastaan olen jo suunnitellut kuolintapani ja sen tapahtuma-aika riippuu siitä miten kauan jaksan vielä.
Huomisesta toivon vain, että saan nukuttua mahdollisimman pitkälle päivään, soittoja ja mesekeskusteluja ynnä muita yhteydenottoja ei tulisi. Tavallaan paradoksi, oikeasti tahdon että joku huomaisi tilanteen ja auttaisi.
Ei tämä ennen ollut tämmöistä, viime keväänä/kesänä kaikki oli vielä hyvin. Jostakin se alamäki siis alkoi. En usko että kyse on mistään kaamosmasennuksesta, syksy ja talvi ko ovat lempivuodenaikojani.
Toivottavasti joku nyt ees vastais.
Vastaukset 7
Vanhimmat
amaattilaisille?
Ei masennukseen tarvita syytä.
Älä muuten valvo myöhään ja vaan nuku.
Fysiologisesti se voi lisätä masennusta.
Puhuminen auttaa.
Apua saa aina.
Oletko sä rasittunut jostain, esim. koulusta? Ei aina tarvii olla menossa jonnekin. Sun kannattaa levätä rauhassa ihan hyvällä omatunnolla. Ei se väärin oo jos jää kotiin nukkumaan jos nukuttaa. Katso tv:tä, leffoja, hemmottele itseäsi... Tietty myöhään valvominen ei oo hyvä, eli älä päästä päivärytmiäsi ihan pois paikoiltaan.
Vähän ihmetyttää, mitäs ne sellaset kaverit on, joiden seurassa ei saa muuta kuin hymyillä ja heittää läppää..? Ilmeisesti et pysty olemaan täysin rehellisesti oma itsesi heidän kanssaan tai ainakaan näyttämään "huonoja päiviäsi." Ongelma on sinussa tai seurassa, en voi tietää. Paineitahan tuollaiset suhteet luo, ja sitten ei vaan jotenkin enää tee mieli nähdä niitä kavereita... Ei terve kaveruus ole ihan pelkkää hauskanpitoa. Välillä on tapana keskustella asioista vähän vakavamminkin.
Itse olen päässyt "olisi paras kuolla" -vaiheiden ohi asettamalla elämäni jonkinlaiseen koomaan ja elämällä ameeban elämää... Jos nyt noin voisi sanoa. Teen vaan perustarpeet, päiväni on sitä "kouluun - kotiin - koneelle - nukkumaan" -kaavaa. Yritän havahtua hereille sitten kun se vaihe on mennyt ohi ja synkimmät ajatukset kadonneet... Kyllähän tällaisesta varmaan saa kritiikkiä, "yhyy elämäsi menee hukkaan, tuhlaat aikaasi," mutta so what, tarviin aikaa ja odottelen parempaa huomista..... Aina se parempi / helpompi kausi on sieltä tullut. Joskus olen huomannut kaiken johtuneen siitä että menkat on tulossa.... :D Joku hormoonikuohu vaan.
Kellekkään en ole asiasta puhunut. Pari kaveria kyllä tietää hieman ongelmistani, mutta heille en kehtaa paljoa puhua. Toki voisin, mutta puhumisestakin tulee syyllinen olo. Olen varma että he jaksaisivat aivan kaiken kuunnella. Mutta... "tahdon" olla nöyrä ja ajatella että "ittekki selviää".
En tiedä mistä olisin rasittunut. Vastoinkäymiset mitä on eteentullu ovat olleet ihan samoja mitä on edellisinäkin vuosina. Koulu se ei ainakaan ole, viimeisin todistus oli paras tähän mennessä (9 lk.).
Kaveripiirissä olen yleensä se puhelias. Jos vaan "angstaisin" (vittu miten osoittaa älynlahjojaan tuota sanaa käyttämällä) niin keräisin liikaa huomiota. Alkaa jumalaton kyselytunti, mikä jatkuu pienissä erissä koko illan. Joo, siinähän olisi hyvä tilaisuus kertoa asioista mutta teeppä se liki kymmenen ihmisen edessä. Ei kiitos.
Ja mistään menkoista ei johdu, toista sukupuolta ollaan.
Tai ammattilaisen kaa?
Jotkut on kpuluttautunu auttaa nuoria, joilla on just tällanen olo.
Heidät löytää terveyskeskuksista ja monista paikoista. Itse voi mennä varaa ajan puhelimitsekin.
katso ensin ruokavaliosi, että puuttuuko tarvittavat elimistön ravintoaineet, hivenaineet ja vitamiinit.
Liikunta ja terveelinen ravinto on minun mielestä paras lääke masennukseen. Jos ei auta niin rohkeasti ammattiauttajalle, joilta saa nykyään hyvää apua.
joo ihan ensin kyllä tulee unen riittävyys... Sitten vasta noi muut. Kun masennusta mietitään.
Kavereita, jotka ei jaksa sua allapäin?
Mulla ollu joskus tollee, tai emmä tiiä. Oon ite tyttö. Joskus vaa tuntuu, että pakko jaksaa vetää tätä omaa "roolii", vaikka tuntuski pahalta, mut ei sitä oikeesti pitemmän päälle jaksa kukaan. Ei sitä esittämistä, että "Joo, kaikki on ok, tosi hyvi menee..." Eikä oikee pysty kertookaan niille kavereille, ite en vaa viiti.. Yrittää vaan pärjätä, ja elää jonkulaisessa uskossa, että kyllä tää ohi menee.
Koulussa menee suhteellisen hyvin, kavereita on, muttei niitten kaa jaksa olla "ilman syytä". Kyllä niitten juttuja jaksaa kuunnella, niilläkin huolensa ja murheensa. Ois itelläki tommonen kyky keskustella kavereille, ja vanhemmille omista fiiliksistä, ja myöntää niille, että ei vaan jaksa, mutta en vaa jotenki osaa..?
Sisaruksii pitäs auttaa, kotitöitäki tehä ja kyllä sitä jaksaakin saapahan purettua sisäistä oloaan..
Talvi ja syksy, etenki talvesta mä pidän, jotenki rauhottaa mua.. :)
Mulla itellä ainaki ihan hyvät ruokavaliot, ja liikuntaaki harrastan, ettei siitä kiinni.
Joskus on pidempii kausia jollo ahdistaa/masentaa/ei jaksa eikä mikään kiinnosta. Mut silti yritän vaa jaksaa, ja joo, itelläni oon huomannu, että mulla ois helpompi olla, jos vaan pystyisin puhumaan asiasta, mutta en kyllä kellekään "asiantuntijalle".. Ei se auttas kuitenkaan, vaan itellä toimii paremmin, kun lähen vaa kävelylle koiran kaa, saa selvitettyy itteensä ja pohtimaan mikä on. Se ainakin jaksaa mua, just sellasenanaan.
Luonnossa liikkuminen rauhottaa ainaki itteeni, itellä ei oo ees mtn harrastuksii, ku ei oo sillee rahaa...
Mutta tykkään valokuvata, ja kouluttaa koiria, ja se on varmaa, että koirat tulee ain olee osa mua, tiedän edes sen.
Pitäs vaa löytää elämälle tarkotusta, mikä auttaa jaksamaan. En tarkota nyt perhettä, ystävii vaa, et mitä tahtoo omalta elämältä, joku tahtoo hyvän työn, toinen oman kodin järvenrannalta, toiselle riittää, että ois joku jonka kaa kulkee matkaa.. Mikä oman elämän tarkotus ja mikä auttaa jaksamaan? (En osannu selittää. :/ )
Kirjoittajilta tullukki suht. hyvää vinkkejä ja neuvoja. Liikunta auttaa masennukseen, totta. Pienet hyvät hetket, niitä pitäs jaksaa löytää enempi, ja olla niistä ilonen, jos vaan mahdollisesti jaksaa.
Ja itsemurha ei oo ratkasu, kyllä kaikkien elämälle löytyy muukin ratkasu, eikä toi masennus, ja kauhee ahdistus saa viedä mennessään, niistä pääsee yli.
Sun pitäs löytää se, syy mistä toi alamäki sai alkunsa, sille voi ihan varmasti tehdä jotakin.
Puhuminen auttaa, se on totta. Kunhan on joku joka jaksaa kuunnella ja jolle voi puhua.
Kokemuksella, semmosta henkilöö on vaa joskus vaikee löytää, varsinki ku en oo kovin ulospäin suuntautunu.
Se tekee pahaa, ku on tajunnu et oma kaveri yrittäny tehä itsarii, ei vaa ollu jaksanu. Kyllä mä säikähin, mut onneks se voi jo hieman paremmin, ja sitä auttaa kun käy psykologin luona, ja sai vapaata opintoihin.
Voimia, ja jaksamisia!
Mutta älä jää yksin ton asian kanssa, apua löytyy! Ja puhuminen/kirjottaminen helpottaa. :)