Heippa!
Tiedä sitten paljonko täällä rakentavaa palautetta keskustelijat toisilleen antavat, mutta uskaltaudun yrittämään ;)
Tässä pätkää tarinasta, tämä on alusta.
Suljen silmäni, jottei katseeni paljastaisi mitään. Tunnen hänet vierelläni, talvitak-kiemme kaksinkertaisen ilmavuudenkin läpi aistin hänen vartalonsa. Olen näennäisen rauhallisuuteni alla täysin virittynyt. Tunnen halua muuttaa hengitykseni rytmiä siten, että laajenevat kylkemme koskettaisivat ohimenevästi toisiaan, mutten uskalla. Juuri nyt minun on hyvä olla, tässä lähellä, puhtaasti, viattomasti. En halua rikkoa hetkeä. Haluan olla. Vain olla ja uskotella itselleni, ettei mitään muuta ole. En ole matkalla minnekään, ei ole mitään pelättävää, olen turvassa. Annan hänen rakkaaksi käyneen tuoksunsa, hajun, virrata itseeni. Pidän sen hetken sisälläni ja päästän jälleen ulos. Hengitän samaa ilmaa hänen kanssaan. Tupakan haju, joka on hänessä tuoksu, merkit-see hänen omistamansa ilman ja sieluni väreilee ajatellessani, että hän lävistää minut hengityksellään. Elän sillä ilmalla, joka häneltä jää jäljelle. Elän hänen rippeistään, en-kä tarvitse mitään omaa. Elän samassa maailmassa hänen kanssaan. Eikö jo se ole ih-me?
Ihan pian tulemme hänen pysäkkinsä kohdalle. Yritän pysäyttää ajan, varastaa tä-män hetken, tallettaa sen kehooni juuri tällaisena. Tiedän tarvitsevani turvapaikkaa tuonnempana.
Haluaisin pyytää häntä mihin tahansa, kysymys pyrkii nousemaan kielelleni, mutta koska aavistan jo vastauksen yritän sen vielä nielaista. Hänen poisjääntinsä aika lähes-tyy, kysymys kaivaa mieltäni ja pohjaa lämpimältä rauhan hetkeltä.
Hän liikahtaa nopeasti, kokoaa reppuaan, hanskojaan. En väistä vaan kuin hänen te-rävistä liikkeistään ponnistaen saan kysytyksi. Mutta eihän hänelle tietenkään nyt sovi.
”Huomiseen”, huikkaa hän ja poistuu hajuineen. Ilmaan jää vain kevyt häivähdys puoli tuntia sitten poltettua tupakkaa ja tyhjää paikkaa vierelläni.
Häpeä tuntuu samanaikaisesti poltteena poskillani ja painona vatsassani. Se kiertyy suolistooni, imee rintaani ontoksi, kovertaa. Vaikutinko liian epätoivoiselta? Oliko ää-neni huolettomuuden naamiossaan epäilyttävän teennäinen? Tämähän oli jo alkujaan turhaa, pitäisi vain aavistaa oikea hetki samoin kuin nyt olin vaistonnut väärän. Vaan entäpä jos sellaista hetkeä ei ikinä tulekaan?
Istun bussissa ja se kuljettaa minut vääjäämättä, jopa vauhtiaan kiihdyttäen, sinne, minne en tahdo. Tahtomattani olen jokapäiväisellä matkallani. Vaihtoehdoitta. Rakas-tan elämää itsessään, mutta oman elämäni antaisin mielelläni pois.
Häpeään olen tottunut. Minut on leimattu. Merkit näkyvät väistyvässä katseessani, karttelevassa kehossani. Eleeni paljastavat minut, olemukseni on sieluineen kaikkineen kuin likainen huutomerkki.
On lauantai. Makaan vuoteessani ja kuulostelen kodin hiljaisuutta. Tunnustelen heti herättyäni kehooni humahtanutta odottavaa jännitystä. Kuin käsivarsieni sisällä mars-sisi loputon muurahaisten armeija estäen verisuonten täyden toiminnan. Kädet tuntuvat heikoilta, en pysty niitä nostamaan, sormeni eivät jaksa tarttua. Kurkussani on koppa-kuoriaisia, ne istuvat raskaina äänihuulillani.
Autio koti on helpotus, mutta sisältää myös jatkuvan uhan äänistä ulko-oven takana, avainten kaivelusta, lukon lonksahduksesta.
Olen mykkä ja kädetön. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minulla on vessahätä, mutten välitä siitä. Se ei liity minuun.
Katselen kattolautojen kuviointia. Seuraan viivoja edestakaisin enkä ole varma, pys-tyisinkö halutessani lopettamaan. Yksikään ajatus ei mahdu hiipimään mieleeni. Nyt pysähdyn kuuntelemaan, joku on tulossa. Ovi avautuu ja tunnistan jo ensimmäisistä liikkeistä tulijan äidiksi. Hän kurkistaa raollaan olevasta ovestani sisälle.
”Moi”, äiti sanoo. Yritän hymähtää reippaan vastauksen. ”Siellä on ihana syysilma! Sauvottiin Pirkon kanssa jo pitkät pätkät. Niin että sinäkin nyt vaan ylös, ulos ja lenkil-le!” Äiti touhuaa jo keittiön puolella. ”Mun täytyy tästä saman tien taas lähteä, sain pe-ruutusajan Siksaksiin, ajattelin kokeilla vaihteeksi raitoja.” Äiti ilmestyy jälleen ovi-aukkooni banaania kuorien. Puolet banaanista katoaa ensimmäisellä haukkauksella. ”Ainiin, isä hälytettiin töihin, joutuu olemaan iltaan asti. Ettet ihmettele.”
Jään taas yksin kotiin.
Venyttelen mukavasti peiton alla. Kurotan yöpöydältä Vienon antaman joulukalen-terin. Se on ehjä, koskematon. Minulla ei ole ollut voimia rikkoa sen puhtautta. Nyt tunnen oloni hieman rohkeammaksi ja avaan kymmenen ensimmäistä luukkua.
Tiedä sitten paljonko täällä rakentavaa palautetta keskustelijat toisilleen antavat, mutta uskaltaudun yrittämään ;)
Tässä pätkää tarinasta, tämä on alusta.
Suljen silmäni, jottei katseeni paljastaisi mitään. Tunnen hänet vierelläni, talvitak-kiemme kaksinkertaisen ilmavuudenkin läpi aistin hänen vartalonsa. Olen näennäisen rauhallisuuteni alla täysin virittynyt. Tunnen halua muuttaa hengitykseni rytmiä siten, että laajenevat kylkemme koskettaisivat ohimenevästi toisiaan, mutten uskalla. Juuri nyt minun on hyvä olla, tässä lähellä, puhtaasti, viattomasti. En halua rikkoa hetkeä. Haluan olla. Vain olla ja uskotella itselleni, ettei mitään muuta ole. En ole matkalla minnekään, ei ole mitään pelättävää, olen turvassa. Annan hänen rakkaaksi käyneen tuoksunsa, hajun, virrata itseeni. Pidän sen hetken sisälläni ja päästän jälleen ulos. Hengitän samaa ilmaa hänen kanssaan. Tupakan haju, joka on hänessä tuoksu, merkit-see hänen omistamansa ilman ja sieluni väreilee ajatellessani, että hän lävistää minut hengityksellään. Elän sillä ilmalla, joka häneltä jää jäljelle. Elän hänen rippeistään, en-kä tarvitse mitään omaa. Elän samassa maailmassa hänen kanssaan. Eikö jo se ole ih-me?
Ihan pian tulemme hänen pysäkkinsä kohdalle. Yritän pysäyttää ajan, varastaa tä-män hetken, tallettaa sen kehooni juuri tällaisena. Tiedän tarvitsevani turvapaikkaa tuonnempana.
Haluaisin pyytää häntä mihin tahansa, kysymys pyrkii nousemaan kielelleni, mutta koska aavistan jo vastauksen yritän sen vielä nielaista. Hänen poisjääntinsä aika lähes-tyy, kysymys kaivaa mieltäni ja pohjaa lämpimältä rauhan hetkeltä.
Hän liikahtaa nopeasti, kokoaa reppuaan, hanskojaan. En väistä vaan kuin hänen te-rävistä liikkeistään ponnistaen saan kysytyksi. Mutta eihän hänelle tietenkään nyt sovi.
”Huomiseen”, huikkaa hän ja poistuu hajuineen. Ilmaan jää vain kevyt häivähdys puoli tuntia sitten poltettua tupakkaa ja tyhjää paikkaa vierelläni.
Häpeä tuntuu samanaikaisesti poltteena poskillani ja painona vatsassani. Se kiertyy suolistooni, imee rintaani ontoksi, kovertaa. Vaikutinko liian epätoivoiselta? Oliko ää-neni huolettomuuden naamiossaan epäilyttävän teennäinen? Tämähän oli jo alkujaan turhaa, pitäisi vain aavistaa oikea hetki samoin kuin nyt olin vaistonnut väärän. Vaan entäpä jos sellaista hetkeä ei ikinä tulekaan?
Istun bussissa ja se kuljettaa minut vääjäämättä, jopa vauhtiaan kiihdyttäen, sinne, minne en tahdo. Tahtomattani olen jokapäiväisellä matkallani. Vaihtoehdoitta. Rakas-tan elämää itsessään, mutta oman elämäni antaisin mielelläni pois.
Häpeään olen tottunut. Minut on leimattu. Merkit näkyvät väistyvässä katseessani, karttelevassa kehossani. Eleeni paljastavat minut, olemukseni on sieluineen kaikkineen kuin likainen huutomerkki.
On lauantai. Makaan vuoteessani ja kuulostelen kodin hiljaisuutta. Tunnustelen heti herättyäni kehooni humahtanutta odottavaa jännitystä. Kuin käsivarsieni sisällä mars-sisi loputon muurahaisten armeija estäen verisuonten täyden toiminnan. Kädet tuntuvat heikoilta, en pysty niitä nostamaan, sormeni eivät jaksa tarttua. Kurkussani on koppa-kuoriaisia, ne istuvat raskaina äänihuulillani.
Autio koti on helpotus, mutta sisältää myös jatkuvan uhan äänistä ulko-oven takana, avainten kaivelusta, lukon lonksahduksesta.
Olen mykkä ja kädetön. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minulla on vessahätä, mutten välitä siitä. Se ei liity minuun.
Katselen kattolautojen kuviointia. Seuraan viivoja edestakaisin enkä ole varma, pys-tyisinkö halutessani lopettamaan. Yksikään ajatus ei mahdu hiipimään mieleeni. Nyt pysähdyn kuuntelemaan, joku on tulossa. Ovi avautuu ja tunnistan jo ensimmäisistä liikkeistä tulijan äidiksi. Hän kurkistaa raollaan olevasta ovestani sisälle.
”Moi”, äiti sanoo. Yritän hymähtää reippaan vastauksen. ”Siellä on ihana syysilma! Sauvottiin Pirkon kanssa jo pitkät pätkät. Niin että sinäkin nyt vaan ylös, ulos ja lenkil-le!” Äiti touhuaa jo keittiön puolella. ”Mun täytyy tästä saman tien taas lähteä, sain pe-ruutusajan Siksaksiin, ajattelin kokeilla vaihteeksi raitoja.” Äiti ilmestyy jälleen ovi-aukkooni banaania kuorien. Puolet banaanista katoaa ensimmäisellä haukkauksella. ”Ainiin, isä hälytettiin töihin, joutuu olemaan iltaan asti. Ettet ihmettele.”
Jään taas yksin kotiin.
Venyttelen mukavasti peiton alla. Kurotan yöpöydältä Vienon antaman joulukalen-terin. Se on ehjä, koskematon. Minulla ei ole ollut voimia rikkoa sen puhtautta. Nyt tunnen oloni hieman rohkeammaksi ja avaan kymmenen ensimmäistä luukkua.
Vastaukset 23
Vanhimmat
On viikon ensimmäinen oppitunti. Olen siinä huono, matematiikassa. Vielä huonom-min pystyn piilottamaan itseni opettajan tyytymättömänä porautuvalta katseelta. En-simmäinen paikka heti opettajanpöydän edessä on armoton. Opettajan jähmeä, karhu-mainen olemus tunkeutuu jatkuvasti alueelleni, aivan liian lähelle.
Kuulen opettajan liikehdinnän luokassa, tunnen sen ääriviivoissani hänen lähestyes-sään paikkaani luokan perältä päin; hitaat pehmeät askelet, pysähdykset, vaimeat kes-kustelunpätkät hänen ja jonkun toisen välillä.
Sykkeeni kiihtyy, nyt hän on kohdallani.
Kumarrun vihkoni äärelle, piirrän viivoittimeni avulla äärimmäisen keskittyneesti marginaaleja vihon reunoihin. Yritän estää käsieni vapinan, jolloin ne tempaisevat äk-kinäisellä liikkeellä marginaalin lopun pieleen. Tavoittelen pyyhekumia, opettaja las-kee kätensä kädelleni, kiihtymys, outo sekava tunne ravistautuu minuun.
”Annetaan niiden marginaalien nyt olla”, sanoo opettaja, päästää käteni ja jää odot-tamaan. Hänen epämiellyttävän miehinen, kahvia ja partavettä tunkeva hajunsa tekee hengittämisen vaikeaksi. On tunkkaista. Kovin tukalaa. Yritän ajatella Liisaa, joka is-tuu vierelläni ja ymmärtääkin aiheesta jotain. Vienoon ja Herttaan en saa yhteyttä, opettaja seisoo suoraan välissämme. Ajatus Liisasta kuitenkin auttaa ja alan kirjoittaa vihkoon seuraavaa laskutehtävää. Opettaja kääntyy Vienon puoleen ja näkyy laskevan käden tämän hartialle.
Seison ruokalan jonossa. Kevyt keskustelu käsittelee lähestyvää lomaa. Yritän iloita siitä muiden mukana, vaimentaa levottomuuteni vapaiden vuorokausien loputtomista mahdollisuuksista repiä minut auki. Mitä enemmän ruumistani auotaan, sitä tiukemmin käärin sieluni. Kätken sen, minkä voin. Ja lopulta en voi sitä enää ottaa esille silloin-kaan, kun itse sitä tarvitsisin. Olen kaivanut sen syvälle maahan, polkenut mullan tii-viimmäksi kuin tarkoitin. Ja sillä hetkellä tarvitsen varasuunnitelman. Sijaisnäyttelijän, joka osaa roolini täsmälleen ja paremmin kuin minä.
Lasken tarjottimeni pöydälle ja istuudun. Ilahdun, sillä Vieno asettuu minua vastapäätä ja asemointi tarjoaa luontevan tilaisuuden katsella häntä paljon. Hänen pehmeät, ihas-tuttavat huulensa vuoroin kiristyvät ja vuoroin pullistuvat hänen syödessään. Minun on vaikea seurata keskustelua, mutta ei se haittaa, sillä minun ei odoteta osallistuvan sii-hen. Olen hiljainen. Hertta ei. Hän puhuu koko ajan. Vieno ja Liisa osaavat puhua hä-nen päälleen ja vallata tilaa, mutta minulla ei ole niin kiinnostavaa sanottavaa, että kannattaisi edes yrittää. Olen mukana muodon vuoksi. Olen kuin en olisikaan, kuin olisin vain sattumalta samassa seurueessa.
Käytät väliviivoja kummallisissa paikoissa. Talvitak-kiemme? Ihas-tuttavat? Ih-me?
lieneevät tekstinkäsittelyohjelmasta peräisin.
Ensinnäkin tässä ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, se pisti silmään. Eli on vaikea tällaista pätkää kommentoida. Minusta tässä kertojalla oli hyvä huomio se, että hänet on leimattu. "Eleeni paljastavat minut, olemukseni on sieluineen kaikkineen kuin likainen huutomerkki". Tämä on hyvä lause ja kuvaa kiintoisasti päähenkilön tilannetta. Tämä voisi olla muuten hyvä alku, eli tarinan aloitus.
Minusta kirjoitat ihan hyvin, vähän on toistoa ja kliseistä esim. tuo alun talvitakkijuttu niin sen olisi voinut sanoa vähän lyhyemminkin ja kaikki tajuaisivat. Tiivistystä vähän. En tiedä onko tämä irrallinen pätkä vai osa tarinaa, mutta vähän tästä tuntuu puuttuvan määrätietoisuus eli en täysin tajua mihin pyrit, eikä tämä muuten vetänyt minua mukaansa paitsi ahdistuin vähän tämän nuoren päähenkilön puolesta. Oliko joulukalenterivertaus viittaus päähenkilön ongelmaan (seksuaalinen koskemattomuus)? Tämmöiselle vetelykselle tekisi sanoa kuten äitinsä "Nyt ulos vaan". Ehkä kannattaisi kuvata enemmän toiminnan kautta tätä juttua. Kirjoitat kuitenkin ihan hyvin ja vaikutat lahjakkaalta, kannattaa jatkaa.
Heh, siis kopypastesin noi Wordista ja huomasin vasta myöhemmin, että siellä oli tavuviivoja kummallisissa paikoissa.
Niin, eihän tuossa vielä tapahdu mitään, siinä vasta pohjustellaan tarinan teemoja. Kysymys on pitkästä tarinasta, ei novellista.
Alun tyyliä olen muuttanutkin jo jonkin verran, sillä huomasin itse aloittaneeni tarinan (jota on parikymmentä liuskaa kasassa) eri tyylillä kuin mihin päädyin. Nyt kamppailen kaiken kaikkiaan sen kanssa, etten haluaisi tyyliä liian "lukiotyttömäiseksi". Alussa on nyt vielä paljon sitä tahkoamista, mitä siinä oli aiemmin enemmän.
Toiminnan kautta kuvaaminen.. hmm, olen pyrkinyt päin vastoin kuvaamaan "vetelyksen" mielen liikkeiden ja kehollisen reagoinnin kautta. Hän on jäänyt syrjään aktiivisesta toiminnasta, mutta tämä puoli valottuu (toivottavasti!) tarinan myöhemmissä käänteissä.
mää luin kuule likka viis ekaa lausetta ja sit piti lopettaa nääs hei. kauheesti sää naputtelet kirjaimii ja sanoi ja rivei, muttet sää oikeestaan kuule sano mitään. kankeeta ja köyhää on kuule meininkis josset sää nääs näin notkeeta kundii saa mukaas ku pari lausetta hei. eka virke on jees, mut sit tulee sellasta huttuu kuule hei et huh huh. mitä sää oikeen meinaat? kirjotas ny uusiks.
Kiitti rehellisyydestä =D
Mun täytyy miettiä, mitä teen tolle ekalle pätkälle =)
"Tupakan haju, joka on hänessä tuoksu, merkit-see hänen omistamansa ilman ja sieluni väreilee ajatellessani, että hän lävistää minut hengityksellään."
Voisi minun mielestä muuntaa, ajatellen, että tupakoivan henkilön ominaishaju on tupakan tuoksu.
esim. on hänen tuoksunsa, merkiten hänen omistamansa ilman.
Muuten mielestäni sanarikasta sanankäyttöä.
runontaja, voisitko vielä selventää, mitä tarkoitat?
Tossa mä oon aatellut, että tupakoivan henkilön hengittämän ilman tunnistaa just siitä hajusta (jonka toi ihastuksissaan kokee jo tuoksuna).. En ole varma, tarkoitetaanko me samaa asiaa (ehkä se on vaan tää vuorokaudenaika mikä saa mun pään sekasin) =)
Nyt kun kerroit miten näet asian ja luin kohdan uudelleen asia selveni minullekkin.
Älä siis muuta.
Lopettakaa amiskaman laitto tälle palstalle, täällä on ihan oikeasti kirjoittavia ihmisiä.
mä kun nautin oikeasti kirjoitetuista kirjoituksista.
Kukin tyylillään =)
Ei muhunkaan kolahda tietynlaiset tekstit enkä niitä sitten luekaan, silmäilen vain ja siirryn eteenpäin ;)
Kelpo tekstiä olet saanut aikaan. Laadukastakin paikoin.
Mukavaa sanoilla keplottelua, kauneuden vivahtein, ja jopa runonomaista. Se on hyvä.
Jatkahan vaan toki, se kannattaa. Mutta älä anna kehujen nousta. Älä.
:)
Hahah, lähinnä on tullut sellanen vaikutelma, että kannattais pyyhkiä tolla tekstillä perseensä =D Tyylisuunta on tosiaan hakusessa..
"Riemuksenne" jatkoa =D
Istun bussissa. Hertta istuu minua vastapäätä selkä menosuuntaan päin. On kylmä. Talven ensimmäinen kunnollinen pakkaspäivä. Aurinko paistaa kirkkaana ja matalalla. Näen sen pitkästä aikaa, normaalisti se on koulun päätyttyä jo laskenut. Tänään on ollut lyhyt päivä, sillä on viimeinen viikko ennen joululomaa. Olen unohtanut hanskani johonkin eikä sormieni kohme tunnu hellittävän millään. En saa edes tekstiviestiä kirjoitettua.
Hertta puhuu. Minä kuuntelen. Hän puhuu vaatteista, ulkonäöstään, jostain tapaamastaan pojasta. Vetämistään perseistä. Katson häntä, nyökyttelen ja hymähtelen sopivissa väleissä. Hertta oksentaa tekstiä loputtomasti, vetää juuri ja juuri välissä henkeä. Senkin hän tekee kesken lauseen, hakiessaan oikeaa sanaa jostain bussin katosta. Väliin ei ole mahdollista päästä. Vaikka eipä minulla ole mitään sanottavaakaan hänelle.
Välillä havahdun siihen, että olen ajatellut jo kauan jotain aivan muuta. Silloin terästäydyn jälleen kuuntelemaan, eikä Hertta ole huomannut poissaoloani. Ehkei se edes kiinnosta häntä.
Katselen häntä. Hän on periaatteessa ihan kaunis, mutta halveksuntani häntä kohtaan saa hänen kasvonsa näyttämään jotenkin vääristyneiltä. Huomaan voitonriemuisena, että hänellä on asteen liian tummaa ja tasaista kulmaväriä. Luomissaan hänellä on voimakasta keltaista. Aivan kuin banaania. Hänen silmäluomensa ovat mädäntyvää banaania. Näen itseni lusikoimassa hänen pehmeää mössöään. Kaivan, kunnes jäljellä on vain raato. Eikö hän tajua näyttävänsä idiootilta?
Mua kiinnostas tietää, minkä ikäinen ole noin suurin piirtein?
Tykkään tyylistäsi. Itse kirjoitan aika samalla tyylillä. Tässä pätkässä jäsentelysi ja tekstisi on jo luettavammassa muodossa. Olet hyvä kuvailemaan tiltanteita ja tuontoja.
Itse en käyttäisi sanaa ehkei vaan kirjoittaisin "ehkä se ei edes kiinnosta häntä". Ehkei on enemmän puhekieltä.
Muutama vuosi matkaa kolmeenkymppiin..
Ainiin, ehkeit ja mutteit ei oo suosiossa kirjoituksissa =)
Mut hei heissan, missä vois lukea sun tekstejä?
Miksi taivaan tähden noi tekstit on tehty????
Monasti sitä joutuu kysymään itseltäänkin samaa, miksi ihmeessä kannattaa kirjoittaa vaikka ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Aina kun tällainen tunne iskee niin luen jostain netin syövereistä löytämäni ja tulostamani tekstin.
"Jos nyt kuitenkin on sellainen luonnevika, että on pakko kirjoittaa, niin sittenhän elämä on jo muutenkin pillala, joten voi hyvin alkaa vaikka kirjailijaksi."
Ihan alusta käy ilmi, että pätkät ovat osa laajempaa kokonaisuutta. Niistä ei siis ole tarkoituskaan saada juonellista selvyyttä sen enempää kuin sellaista saa mistään summan mutikassa valitusta tekstikatkelmasta.
Pitää katsoa, jos jossain välissä laitan tälle pastalle jotain. Joskus laitoinkin, mutta siitä on jo aikaa.
Minun mielestäni tekstisi oli tosi hyvää. Varsinkin jos sinulla on oma joulukalenteri. Silloin kuvittelisin, että olet vielä aika nuori. Oletko se 15-vuotias, joka tällä palstalla kertoi julkaisseensa jo kirjan? tsemppiä kirjoittamiseen.