Rannalla istui neito
itkevä,
näky oli sydäntä
särkevä.
Hä suurella kivellä
kyynelehti,
taivasta tummenevaa
katseli.
Tuuli hänen hiuksiaan
kampasi,
vesi varpaita
huuhteli.
Väreili kevyesti
vedenpinta,
siihen muodostui hohtava
kuunsilta.
Neito hetken sitä
katseli,
sitten sen päälle
astahti.
Näky sai mut henkeäni
haukkomaan,
en silmiäni pystynyt
mä uskomaan.
Neito hento seisoi
kuunsillalla,
kevyesti kuin höyhen
pysyi pinnalla.
Mä puskaan piiloon
kumarruin,
näystä tuosta
lumouduin.
Neito ympärilleen
katseli,
suoraan minuun
katsahti.
Hymy suupielissä hänen
karehti,
kuunsillalla tanssahteli.
Pian vesi alkoi
kuohumaan,
jotain syvyyksistä lähti
nousemaan.
Näin suomuisen
olennon,
ui luokse se
neitosen.
Näin kuinka he toisiaan
syleilivät,
tähdet ympärillä
tuikkivat.
Rakasti neito
järven hirviötä,
tunsi rakkautta hän
mahdotonta.
Mä aioin jo pois hiipiä,
kun selkäpiitäni
alkoi riipiä.
Mä taakseni varovasti
katsahdin,
järvenpedon takanani
huomasin.
Neito hänen rinnallaan,
katsoi mua pää kallellaan.
Olin nähnyt mä liikaa,
eivät lähteä voineet
mun antaa.
Kohti kuunsiltaa
mua raahattiin,
järveen mustaan
hukutettiin.
Nyt järvenpohjasta mä
ikuisesti saan katsoa,
tuota kaunista neitoa.
Kun tulee ilta
tummuva,
saapuu myös
neito itkevä.
Hän kuunsiltaa itkien
odottaa,
kaipaa omaa
rakastaan.
Ja joka yö mä
nään tuon tanssin,
neidon ja hirviön
valssin.
Järvenpohjassa makaan
mä levollain,
tanssin lumoavan kuitenkin
nähdä sain.
itkevä,
näky oli sydäntä
särkevä.
Hä suurella kivellä
kyynelehti,
taivasta tummenevaa
katseli.
Tuuli hänen hiuksiaan
kampasi,
vesi varpaita
huuhteli.
Väreili kevyesti
vedenpinta,
siihen muodostui hohtava
kuunsilta.
Neito hetken sitä
katseli,
sitten sen päälle
astahti.
Näky sai mut henkeäni
haukkomaan,
en silmiäni pystynyt
mä uskomaan.
Neito hento seisoi
kuunsillalla,
kevyesti kuin höyhen
pysyi pinnalla.
Mä puskaan piiloon
kumarruin,
näystä tuosta
lumouduin.
Neito ympärilleen
katseli,
suoraan minuun
katsahti.
Hymy suupielissä hänen
karehti,
kuunsillalla tanssahteli.
Pian vesi alkoi
kuohumaan,
jotain syvyyksistä lähti
nousemaan.
Näin suomuisen
olennon,
ui luokse se
neitosen.
Näin kuinka he toisiaan
syleilivät,
tähdet ympärillä
tuikkivat.
Rakasti neito
järven hirviötä,
tunsi rakkautta hän
mahdotonta.
Mä aioin jo pois hiipiä,
kun selkäpiitäni
alkoi riipiä.
Mä taakseni varovasti
katsahdin,
järvenpedon takanani
huomasin.
Neito hänen rinnallaan,
katsoi mua pää kallellaan.
Olin nähnyt mä liikaa,
eivät lähteä voineet
mun antaa.
Kohti kuunsiltaa
mua raahattiin,
järveen mustaan
hukutettiin.
Nyt järvenpohjasta mä
ikuisesti saan katsoa,
tuota kaunista neitoa.
Kun tulee ilta
tummuva,
saapuu myös
neito itkevä.
Hän kuunsiltaa itkien
odottaa,
kaipaa omaa
rakastaan.
Ja joka yö mä
nään tuon tanssin,
neidon ja hirviön
valssin.
Järvenpohjassa makaan
mä levollain,
tanssin lumoavan kuitenkin
nähdä sain.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mielenkiintoista, että useimmiten näissä runoissasi kertoja ei ole osallistumaton näkijä, vaan joutuu mukaan tapahtumien syövereihin.. tahtomattaan. Pistää miettimään, että ei kukaan meistä ole pahuuden ulkopuolella, osallistumaton tarkkailija, viileä havainnoija. Kaikki olemme samassa sopassa.
Runo olisi lukemisen arvoinen jo yksistään tämän säkeistön tähden:
Mä aioin jo pois hiipiä,
kun selkäpiitäni
alkoi riipiä.
Hahhahhaaa...Niin, minä pistän kaikki samaan soppaan myllimään. Kukaan ei ole niin vähäpätöinen, etteikö ansaitsisi päästä mukaan hauskuuteen...halusipa sitä sitten tai ei.
Ja nyt:
Mä aion pois hiipiä,
selkäpiitäni alkaa
riipiä....
Kiitos kommentista! Nähdään. Heh.
Kiitokset kaikille kaikista kommenteista runoiluihini.
Korppi lähtee taas
lentämään,
pimeyden saloja
katselemaan.
Kiitos kaikille
kuulijoille,
myös hiljaisille
kärsijöille,
että tarujani jaksoitte
lukea,
ja joskus myös
hiukan kommentoida.
Ehkä vielä joskus
palaan,
satujani kertomaan.
runoja jää kyllä kaipaamaan, on nämä kyllä niin hyviä, vaikka välillä aika erikoisia :))
vai miten se nyt meni :))