Minulla itselläni ei ole koulukiusaustaustaa, mutta kiusaamisen seuraukset koskettavat minuakin. Mieheni on entinen kiusattu. Haluaisin kuulla teiltä jo aikuisilta entisiltä koulukiusatuilta millaisia jälkiä kiusaaminen on teihin ja persoonallisuuteenne jättänyt.
Mieheni persoonassa on piirteitä tai "häiriöitä", joiden epäilen olevan peruja lapsuuden kiusaamisesta. Hänen itsetuntonsa on heikko ja se ilmenee esimerkiksi siten, että hänen pitää aina uusien tuttavuuksien seurassa esittää jotain ihme roolia, uhota kauheasti ja antaa itsestään aivan erilainen kuva, kuin todellisuudessa on. Hän saattaa sepittää itsestään tarinoita, jotta saisi oman tavallisen elämänsä vaikuttamaan jotenkin hohdokkaammalta. Tällä tavoin hän yrittää saada arvostusta, mutta ei tajua tekevänsä ihme stooreillaan ja mahtailullaan itsestään lähinnä pellen. Tämä kaikki häiritsee ja hävettää minua suunnattomasti. Lisäksi hän on hirveän suvaitsematon. Hän haukkuu ja halveeraa selän takana ihmisiä, joita ei edes kunnolla tunne. Hänellä on hirvittävän negatiivinen ja ennakkoluuloinen asenne ihmisiin.
Toisaalta, jos hän ystävystyy jonkun kanssa (mikä on tietenkin harvinaista perusnegatiivisen asenteen takia) hänelle tulee hitonmoinen tarve todistaa olevansa helvetin hyvä tyyppi ja maailman paras kaveri. Suhtautuminen kaveruuteen ei ole normaalia, vaan ampuu jotenkin yli, mikä usein johtaa siihen, että kaverit ahdistuvat ja kaikkoavat...Voisivatko nämä luonteenpiirteet olla peräisin menneisyyden kiusaustaustasta?
Mieheni persoonassa on piirteitä tai "häiriöitä", joiden epäilen olevan peruja lapsuuden kiusaamisesta. Hänen itsetuntonsa on heikko ja se ilmenee esimerkiksi siten, että hänen pitää aina uusien tuttavuuksien seurassa esittää jotain ihme roolia, uhota kauheasti ja antaa itsestään aivan erilainen kuva, kuin todellisuudessa on. Hän saattaa sepittää itsestään tarinoita, jotta saisi oman tavallisen elämänsä vaikuttamaan jotenkin hohdokkaammalta. Tällä tavoin hän yrittää saada arvostusta, mutta ei tajua tekevänsä ihme stooreillaan ja mahtailullaan itsestään lähinnä pellen. Tämä kaikki häiritsee ja hävettää minua suunnattomasti. Lisäksi hän on hirveän suvaitsematon. Hän haukkuu ja halveeraa selän takana ihmisiä, joita ei edes kunnolla tunne. Hänellä on hirvittävän negatiivinen ja ennakkoluuloinen asenne ihmisiin.
Toisaalta, jos hän ystävystyy jonkun kanssa (mikä on tietenkin harvinaista perusnegatiivisen asenteen takia) hänelle tulee hitonmoinen tarve todistaa olevansa helvetin hyvä tyyppi ja maailman paras kaveri. Suhtautuminen kaveruuteen ei ole normaalia, vaan ampuu jotenkin yli, mikä usein johtaa siihen, että kaverit ahdistuvat ja kaikkoavat...Voisivatko nämä luonteenpiirteet olla peräisin menneisyyden kiusaustaustasta?
Vastaukset 5
Vanhimmat
itse en juurikaan luota uusiin tuttavuuksiin, olen melko etäinen persoona, ja mikäli oletan että jotain nälvimistä on alkamassa pysäytän sen väkivallalla jos mahdollista, ei vaan tee mieli olla uudestaan uhri
Mussa ainakin on näkyvissä noi samat piirteet..olin koulukiusattu kanssa.
Outoihin ihmisiin suhtaudun varauksella...työkavereihin ja tollasiin, aina tuntuu että heillä on jotai mua vastaan. Ja oon vaivautunut heidän seurassa.
Nykyään mulla on yks kaveri, luotan siihen aika lailla, ja tunnen jotenkin tunnen itseni hyväksytyksi, vähän niinku porukoitten kanssa olisi. Oon huomannu ainakin että oon aika mustasukkanen sille ainakin.
Tuo kuullostaa siltä. Siitä yleens jää koston himo joka purkautuu toisten halveksimisena.
Minulla itsellänikin on ollut noita tunteita, mutta olen päässyt niistä itse tutkiskelun kautta. Nykyisin pystyn elämmään suht normaalia elämää. Tosin pieniä ennakko luuloja tulee nopesti, mutta se on vamma jonka voi hoitaa.
Mutta olen 90% varma että se on seurausta kiusaamisesta.
Järkyttävää, että kiusaaminen voi jättää ihmiseen elinikäiset arvet ja oireet, jotka eivät edes aikuistumisen myötä katoa. Eläminen entisen koulukiusatun kanssa on osoittautunut minulle todella raskaaksi. Yritän ymmärtää ja olla tukena ja muistaa joka käänteessä hänen vaikean menneisyytensä. Mutta aina ei ymmärryskään riitä, sillä itse olen hyvin avoin ja sosiaalinen ihminen ja vähän liiankin luottavainen ja sinisilmäinen ihmisten suhteen. Pyrin olemaan kiltti ja ystävällinen niin vieraille kuin tutuillekin, ja raivostuttaa kun kumppani on niin ahdasmielinen toisinaan.
Vielä sellainenkin pointti tässä meidän tapauksessa on, että kun toinen on saanut lapsena kuulla jos jonkinlaisia solvauksia, niin on myös itsekin oppinut sen satuttamisen taidon (puolustuskeinona?), ja vieläpä hyvin. Liian usein kohteena olen minä. Hän kuvittelee että minulle voi sanoa mitä tahansa, ja kaikesta selviää anteeksipyynnöllä. Mutta kyllä ne pahat sanat jää kalvamaan mieltä eikä anteeksipyyntö korjaa luottamukseen tullutta säröä. Kiusattu on ilmeisesti tiedostamattaan kaiken aikaa "puolustusasemissa" eikä lapsena ole opittu toisen ihmisen kunnioittamisen ja arvostamisen hyvettä, kun ei kerta itsekään ole sellaista saanut osakseen. Surullista...
mulla ne arvet ilmenee erittäin huonona itsetuntona, ihmisten pelkäämisenä ja varovaisuutena. nimittäin ainá nuorempana kun avasin suuni, joku haukkui "pidä läski turpas kii" tai yms.... olen hiljainen ihmisten tarkkailija, mutta jos olen tuntenut itseni hyväksytyksi joukossa, olen naurava ja värikäs persoona. on se kamalaa kyllä kun on aina se pieni alitajuinen pelko siitä, milloin joku letkauttaa jonkun läski-haukun ilmoille. noh eiköhän se elämä jatku vielä pikkasen edes....