Viiden minuutin nopsakkaan sävyyn kyhätty teos. Halutessanne voitte arvostella.
Kaikessa pienuuteni tuomassa kepeydessä olen hennonhelmeä, vaatimaton, ilma-alojen suvereenein ilmentymä. Kohtalolleni alistunut. Ehkä yksi niistä – yksi meistä, lukemattomista, pintajännityksessään keinuvista helmistä.
Yksin olen mitätön, lähes säälittävä. Huomaamattomuuteni ei omaa ääriä. Vaikka kuinka huutaisin, parkuisin ja riuhtoisin, ei kukaan minuun kiinnittäisi huomiotaan. Ei tuokiota, ei ajatusta – ei mitään.
Mutta yhdessä...yhdessä me olemme voittamattomia. Kaikki muu väistyy tieltämme, peläten. Mutta joskus jopa ihannoivan katseen suoden. On mahtimme niin suuri, yksi luonnon ääripäistä.
Liikkuva ilma viilenee. Vedenpitävyyskyky ponnistaa kohti lämpimimpiä lukemia; kostuu ja alkaa kohoten valmistautua jäähtymisensä hetkeä – saavuttaen kastepisteensä – tiivistyen vedeksi.
Yksin olen muodoton ja heikko, mutta tovereideni tukemana olen kaavallinen ja vahva.
Olemme suuria, rankkoja, mutta ohimeneviä. Hetken tuotoksia, hetkellisesti kohisuttavia.
Likaisenharmaa ympäristöni kertoo, että aika on koittanut. Tummanpuhuva, paksuudellaan vaikutuksen luova pilvirintama on kohdentunut uhrinsa ylle.
Epävakaassa, konvektiivisessa ilmassa syntyvät nopeat ilman nousuliikkeet valmistavat meitä matkaamme. Elämäämme. Kanssavaikuttajani noruvat vaaleina juovina tummaa taustaa vasten, aloittaen tiensä kohti tuntematonta – kohden niiden ikiomaa, ainutkertaista tarinaansa.
Pinnistän olemustani vakaasti, tavoittaen oman hienovaraisen tuntumani, ja annan ajan viedä minut mukanaan. Heittäydyn tulevaan. Uhmakas tuulenpuuska koettelee kestävyyttäni, mutta pidän kuitenkin pintani. Saavutan tavoitteeni, huippuvauhtini oheisen riemunpyrskähdyksen – vapaudentunteen. Syöksyn kohti huippuani, mutta vääjäämättä myös loppuani. Se ei minua haittaa...olenhan hetkellinen. Hetkellisen onnekas, vaatimattomuuden perikuva.
Sekunti valkenee toiseksi moiseksi, tuuli koettelee minuuttani parhaansa mukaan. Vauhtini on huiman vaarallinen, mutta sellaiseksihan minut on luotu. Olen onnellinen, häviävä, toisena uudistuva. Kylmä ilmavirta viuhtoo rakenteitani. Jokin haaleanpunaisen sävyn omaava lähestyy minua. Hurjaa, tajuntaa rikkovaa nopeuttaan...hetki hetkeltä nopeammin.
Kohtalotovereideni kera kohahdan tuota punaa kohden, halkoen riemuni rajoja. Levittäen sanomaani; tullakseni yhdestä kokonaisuudeksi.
Tuokio, hymynhäivähdys, purkautuva onnellisuuden huipentuma.
Tiilentäyteinen rivitalon katto on saavuttanut tummemman sävynsä. Pisaroiden taianomaisen uhrauksen ansiosta. Sade on koittanut.
Kaikessa pienuuteni tuomassa kepeydessä olen hennonhelmeä, vaatimaton, ilma-alojen suvereenein ilmentymä. Kohtalolleni alistunut. Ehkä yksi niistä – yksi meistä, lukemattomista, pintajännityksessään keinuvista helmistä.
Yksin olen mitätön, lähes säälittävä. Huomaamattomuuteni ei omaa ääriä. Vaikka kuinka huutaisin, parkuisin ja riuhtoisin, ei kukaan minuun kiinnittäisi huomiotaan. Ei tuokiota, ei ajatusta – ei mitään.
Mutta yhdessä...yhdessä me olemme voittamattomia. Kaikki muu väistyy tieltämme, peläten. Mutta joskus jopa ihannoivan katseen suoden. On mahtimme niin suuri, yksi luonnon ääripäistä.
Liikkuva ilma viilenee. Vedenpitävyyskyky ponnistaa kohti lämpimimpiä lukemia; kostuu ja alkaa kohoten valmistautua jäähtymisensä hetkeä – saavuttaen kastepisteensä – tiivistyen vedeksi.
Yksin olen muodoton ja heikko, mutta tovereideni tukemana olen kaavallinen ja vahva.
Olemme suuria, rankkoja, mutta ohimeneviä. Hetken tuotoksia, hetkellisesti kohisuttavia.
Likaisenharmaa ympäristöni kertoo, että aika on koittanut. Tummanpuhuva, paksuudellaan vaikutuksen luova pilvirintama on kohdentunut uhrinsa ylle.
Epävakaassa, konvektiivisessa ilmassa syntyvät nopeat ilman nousuliikkeet valmistavat meitä matkaamme. Elämäämme. Kanssavaikuttajani noruvat vaaleina juovina tummaa taustaa vasten, aloittaen tiensä kohti tuntematonta – kohden niiden ikiomaa, ainutkertaista tarinaansa.
Pinnistän olemustani vakaasti, tavoittaen oman hienovaraisen tuntumani, ja annan ajan viedä minut mukanaan. Heittäydyn tulevaan. Uhmakas tuulenpuuska koettelee kestävyyttäni, mutta pidän kuitenkin pintani. Saavutan tavoitteeni, huippuvauhtini oheisen riemunpyrskähdyksen – vapaudentunteen. Syöksyn kohti huippuani, mutta vääjäämättä myös loppuani. Se ei minua haittaa...olenhan hetkellinen. Hetkellisen onnekas, vaatimattomuuden perikuva.
Sekunti valkenee toiseksi moiseksi, tuuli koettelee minuuttani parhaansa mukaan. Vauhtini on huiman vaarallinen, mutta sellaiseksihan minut on luotu. Olen onnellinen, häviävä, toisena uudistuva. Kylmä ilmavirta viuhtoo rakenteitani. Jokin haaleanpunaisen sävyn omaava lähestyy minua. Hurjaa, tajuntaa rikkovaa nopeuttaan...hetki hetkeltä nopeammin.
Kohtalotovereideni kera kohahdan tuota punaa kohden, halkoen riemuni rajoja. Levittäen sanomaani; tullakseni yhdestä kokonaisuudeksi.
Tuokio, hymynhäivähdys, purkautuva onnellisuuden huipentuma.
Tiilentäyteinen rivitalon katto on saavuttanut tummemman sävynsä. Pisaroiden taianomaisen uhrauksen ansiosta. Sade on koittanut.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Komeaa ja mukaansatempaavaa tekstiä :)
Kyllä täytyy sanoa, että yks parhaimmista täällä..
outoa ja omalaatuista, mutta kauniilla tavalla. näkyy heti, että taitoa löytyy. varsinkin jos ihan viidessä minuutissa vastaavaa saatu aikaan.. täytyy kyllä vaan ihmetellä ja nostaa peukkua. kiitos lukuelämyksestä ;)
ihan kiva.
Pari kertaa olin tätä vilkaissut, mutta en ensimäistä riviä pidemmälle jaksanut lukea. Nyt katsoin, että olet saanut paljon positiivista palautetta, suitsutusta suorastaan ja aivan sen takia sitten luin koko jutun. Tämä ei oikein koskettanut, ei liikuttanut ja sitä ehkä lukemiseltani aina odotan, sanomaa, yllätystä, uutta. Eikä tässä sinulla varmaan ollutkaan mitään suuria tavoitteita. Osaat laittaa sanoja peräkkäin, se on selvää.
Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, kun luin kuin luinkin juttusi. Kiitos.
Hyvä teksti.
Hieno rytmi joka uppoaa syvälle. Kiitos lukuelämyksestä!
-
Ainoat sanat ja lauseet, jotka rikkoivat jotenkin kokonaisuutta olivat mielestäni
keskikohdassa lause:
Hetkellisen onnekas, vaatimattomuuden perikuva. Jättäisin pois kaksi viimeistä sanaa. Jäljelle jäisi:
Hetkellisen onnekas.
Ja ihan lopusta nipistäisin:
”… , purkautuva onnellisuuden huipentuma.
Tiilentäyteinen rivitalon katto on saavuttanut tummemman sävynsä. Pisaroiden taianomaisen uhrauksen ansiosta. Sade on koittanut.”
Eli pysäyttäisin tekstin päättymään:
Tuokio, hymynhäivähdys.
Kiitokset kumarruksineen kaikille palautetta antaneille. Suon arvoa ja näkemystä mainioille neuvoillenne.
Mukavaa, että tekstini toi itsensä läpi ja pääsi viihdyttämään lukijaansa; se kun olikin sen perimmäinen tarkoitus.
Ilo löytyy tältä puolen.
Rauhaisaa vuodenvaihteen aikaa jokaiselle, tasapuolisesti.
Tämä tekstinpätkänen oli kyllä todella mieluisaa ja piristävää silmäiltävää näin jo het' miten aamusta, kiitos!