Käymme leffassa.

LONGFELLOW JA MINÄ 10. 11.


Kaikissa muotokuvissa
joita taiteilijat ovat sinusta tehneet
Longfellow
ihailen tuuheaa valkoista partaasi
ja ajattelen että tuollaisen parran omistajan
täytyy olla erityisen viisas
ja syvällinen mies

Mutta mitä peittelet partasi alla Longfellow
ja taittuuko muotokuvasi
avautuessaan peiliksi
jonka kautta katselen itseeni
kuin sanomalehteen leikattujen reikien läpi -
mitä peittelen sanojeni alle
nyt runoillessani sinusta Longfellow

Kerron että hätkähdin
lukiessani mitä Fannylle tapahtui
Tämä on tietysti intiimiä
ja puutun henkilökohtaiseen tragediaasi
mutta en ole ensimmäinen joka tästä kirjoittaa
joten sallithan että runoilen

Kotitöitä tehdessään sinun suloinen vaimosi Fanny
syttyi kuin kuiva olki
tuli tarttui kesäleningin helmaan
ja hetkessä oljet olivat ilmiliekeissä

Et koskaan selvinnyt tragediasta
kannoit sitä elämäsi loppuun saakka sielusi syvinä haavoina
Mutta sen verran turhamaisuutta oli sinussakin
että parran kasvatit,
peittääksesi palovammasta jääneitä arpia

jotka sait sammuttaessasi hänen liekehtivää ruumistaan

Monella tapaa tämä voisi olla allegoria
jopa erittäin banaalisti
mutta jätän asian teidän mielikuvienne varaan
tarkastellessanne runoani
paperiin leikattujen silmäreikien läpi

Onhan Longfellow ollut haudassa
enemmän kuin satakaksikymmentä vuotta,
ja me jotka tässä seisomme
ohikiitävän hetken verran
luulemme hänen olleen ihminen niin kuin minä
seisoneen joskus
tässä katsellen ikkunasta
ostaneen kaupasta päivittäistavaroita
ja istuneen Graigie Housen upouudessa vesiklosetissa
päivällisen jälkeen,
mutta se jota katselen ei ole ihminen
niin kuin minä

Longfellow, sinä olet tunteideni elävöittämä kuva
palavaa historiaa
arpisen sieluni kysyessä heiluvien ajatusten virrassa
keskellä muotokuvien taukoamatonta kavalkadia
elämän tarkoitusta ja syytä

Kaikissa muotokuvissa
joita taiteilijat ovat sinusta tehneet
Longfellow
ihailen tuuheaa valkoista partaasi


[Rakkausrunot-palstalle 10 11 2006 nimimerkillä Penny Islantti]




A LETTER TO MY DEAR BEATRICE
(11.11.2006)


alastonta vartaloasi
olohuoneen kynnyksellä
katselin sydän pamppaillen

kun kävelit kylpyhuoneesta luokseni
hiukset valtoimenaan
parfymoitu ruumis hehkui kutsuvaa lämpöä

enkä lainkaan huomannut
kiihottuvani alitajuisista mielikuvista
luullessani kiihottuvani sinusta

olin jo joutumassa illuusion vangiksi
kunnes ajatus hiipi mieleeni
vaatien kirjoittamista

ja jäit
hölmistyneenä kynnykselle
kiirehtiessäni muotoilemaan tärkeät sanat


[Rakkausrunot-palstalle 11 11 2006 nimimerkillä Penny Islantti]


http://www.youtube.com/watch?v=bYtZVBzWQsw

Kuinka oudot yölaulut 1 / 3.
(Rakkausrunot-palsta 14. 1. 2007 klo 01:47)

SYLI

joskus syli avautuu
kuin käsi
ja vielä sittenkin
avoinna
ei kahlehdi
ei murskaa rakastavaa ruumista

mutta joskus
syli
joka ensin lempeänä avautui
nyt sulkee sisäänsä
ei ruumiistani irti päästä

niin kämmenessään miestä rusentaa
tuo naisen sydän

kunpa ennalta sen voisi
tietää
kuin merkeistä nähdä
kuinka käynee
jos simpukkaa kosketan
se sormeni ympärille sulkeutuuko niin kuin

teräskita



Kuinka oudot yölaulut 2 / 3.
(Rakkausrunot-palsta 14. 1. 2007 klo 01:47)

FILMIFRIIKKI

olet elokuva jonka katsomiseen varaudun huolella
kevytmieliseksi et voi minua sanoa
en harrasta popcornia enkä coca colaa
minä keskityn vain sinuun
jokaisen minuutin

tahdon nähdä sinusta kaiken
ihailen jokaista liikettäsi
hyväilen silmilläni ja palvon suloisuutta
tiedä se
että minä sitoudun sinuun
jokaisen minuutin

ja kun elokuva päättyy
loppuhuipennukseen
teatterin valot syttyvät ja nautinto on ohi
kohtaukset jäävät muistoina mieleen
elokuvia vertaillaan kavereiden kanssa
olethan realisti

ei elokuva vaadi katsojaltaan enempää,
vain olla jakamattoman huomion ja kiinnostuksen kohde
ohikiitävän hetkensä verran



Kuinka oudot yölaulut 3 / 3.
(Rakkausrunot-palsta 14. 1. 2007 klo 01:47)

KUINKA

kuinka erilaisilta sinun kasvosi näyttävätkään
tämän kuun valossa
nyt kun tunnen jokaisen luomesi
ja uurteisiisi kätkettyjen
kauhujen kartaston

rakkautemme on todellisempaa
vakaampaa kuin silloin
kun katsoimme toisiamme kultahehkuisen kuun valossa
tuntien vain oman kiihkeän sydämemme sykkeen

illuusiot ovat ehkä kadonneet
enkä työnnä kieltä yhtä pitkälle suuhusi
todistaakseni että haluan sinua
ymmärrät sen muutenkin

tiedät sen
koska olen tässä

ja huulesi huulillani antavat vastauksen
että et sinäkään pakene minun kauhujani
ja kun sääresi taas puristuvat selkääni
ne ovat enemmän kuin intohimosta huutavaa lihaa

itkiessäni
et vaadi minua selittämään
miksi itken ja käännän kasvoni pois

lasket vain kätesi olkapäälle
ja äänetön eleesi kertoo
kaikilla meillä on kauhumme
pelkomme
menneiden vuosikymmenten painolastit

me emme ole toisillemme koko elämä
mutta mitä on
sen tahdomme jakaa
tällä tavalla

vielä sittenkin kun pilvet lipuvat kuun eteen

NÄKIKÖ MARIA SEN?

1.

Hänen kasvonsa olivat katkerat
Marian pukeutuessa.
Raottuneiden verhojen huoneeseen päästämä kirkas valo
osui peilin pintaan häikäisten väsyneitä silmiä.

Maria käveli kiukkuisin askelin ikkunaan
tiedostaen hänen pilkallisen katseensa vuoteesta,
toinen käsi retkotti reunan yli,
toisella kädellä hän hyväili karvaista vatsaansa
itsetietoisesti.

Nopealla liikkeellä Maria riuhtaisi verhot ikkunan eteen,
ja palasi peilin ääreen.

Kuvaus alkaa, näyttelijät paikoilleen!

Percy – oikea ohjaajaveteraanien veteraani -
huutaa läpi vanhan megafonin, jonka kolhiintuneessa peltikyljessä
nimikirjaimina erottuu
Percy Nash.

Maria kiskoo savukkeesta viimeiset henkoset
tietoisena paheksuvista katseista
ja muistaa miehensä aamullisen ilmeen,
ajatukset ovat tulvillaan poukkoilevia lauseita
jotka hän haluaisi syytää maailman kaikkien miesten kasvoille:
nuo turhamaiset, kukkoilevat pellet.

2.

Olen itkenyt unessa
ikävää
jota en tunne.
Ihmetellyt
kuinka voinkin
tuntea niin.

Jos sanoisin että avoimesta ikkunasta
kirpeä pakkastuuli kosteita poskiani hyväilee
lempeästi nipistäen, uskoisitko?

Niin, uskoisitko.

Ikkuna on kiinni,
sinä tiskaat, tuuletat petivaatteet, teet kauppalistaa,
laitat cd:ltä keinuvat sävelet.
Imurin alle musiikin ääni hukkuu,
tietokonetta avatessasi katsahdat kelloa,
lapsen tultua koulusta kysyt
millainen päivä, pieni rakkaani.

Se ei ole unta.
Se on itkettävän kaunista.
Se pakahduttaa.

3.

Minna Ashton
istuu vuoteen vierellä
hyväillen nukkuvan miehen kasvoja
lempein silmin.

4.

Luon tarinoita
kirjoittavalla kädellä
tammikuiseen aamuun.

En nouse vuoteesta,
katsahda pakkasmittariin ikkunassa,
ei, en mieti
alkavan päivän tehtäviä,
laskujen pinoa pöydällä, illaksi sovittua
tapaamista, puhelinvastaajan
kymmentä viestiä,
tiskaamatta jääneitä astioita.

Kirjoitan runoja vikkelin sormin
jotka eivät edes kaipaa
koskettaa,
eivät toki kaipaa.

Sormilleni riittää näppäimistön
huikea avaruus.

Marian mentyä mies nousee vuoteesta.
Kävelee ikkunaan, odottaa.
Hymyilee odottaessaan.
Valkoisen urheiluauton saapuessa hän huiskuttaa ikkunasta
huivipäiselle naiselle, joka rientää
portaat ylös.

Maria on näyttelemässä,
joten heillä on koko päivä aikaa
toisilleen.

Kirjoitan ikkunan ääressä.
Runoni ovat unta.
Äitiparta syntyi vuonna 1967.
Avoimesta ikkunasta kirpeä pakkastuuli
kosteita poskiani lempeästi
nipistää.

Entä sitten
kun kauppalistat ja imuroinnit
keinuvine sävelineen - eilisen tiskit
ja pöydällä odottavien laskujen pino, nuo sovitut
tapaamiset sekä avattu ikkuna, pakkastuuli -

Ovat nekin runoa, runoa vain?
Ja runoa on itkuni unessa, runoa
ihmettely!

Näin kipeää unta:
ihmettelin sanojani, kirjoittavia sormia
ihmettelin ja vielä kyynelten valuessa kasvoilla
ihmettelin kun huomasin
kirjoittavani siitä.

Ilta-aurinko punertaa taivaan.
Se meni oikein hyvin, Percy hymyilee
taputtaen Marian olkapäätä:
Olit superviehättävä tänään – lähdetäänkö illalliselle?

Ei, sanoo Maria.
Mies odottaa, minun pitää nyt mennä.

5.

On vuosi 1920,
seuraavana vuonna valmistunut elokuva
sai nimekseen His Other Wife.
Pääosissa Eileen Margrath ja Jack Raymond.
Minna Ashtonia esitti joku tuntematon Maria Minetti.

6.

Äitiparta syntyi joulukuussa.
Ennätyspakkasten aikaan.
Hänen äitinsä oli seitsemäntoistavuotias.
Lapsi itsekin.
Sairaalan ikkunan läpi saattoi nähdä
tuiskuavaa lunta.

Äitiparta katselee näyttöpäätteen yli ulos.
Tänä vuonna talvi on leuto rannikolla
meri vielä auki
kostea puhaltaa luihin ja ytimiin.
Tänäänkin pakkasta on vain nimeksi.

Avoimesta ikkunasta
ei puhaltanut kirpeä pakkastuuli
hänen kirjoittaessaan näitä.

Hän on 39-vuotias.
Hänet laitettiin keskoskaappiin.
Hänelle annettiin hätäkaste. Hänen äitinsä ja isänsä katsoivat häntä
lasin läpi.
Viime yönä hän itki unessa.

Hän ihmettelee
kuinka voikin itkeä niin katkeraa itkua,
tuntea niin syvää tuskaa,
niin syvää tuskaa, hän sanoo, en ole koskaan
tuntenut.

7.

Maria Minetti kuoli Lontoossa, joulukuussa 1971.
Äitiparta täyttää ensi vuonna 40.
Ensimmäinen kuulento tapahtui heinäkuussa 1969.
Näkikö Maria sen?


23. 1. 2007.
Julkaistu Rakkausrunot-palstalla 23 01 07 nimimerkillä äitiparta.

19 12 09


Minä riipun sinussa kiinni,
olkapäidesi pyöreys
meren huohotus ja rantojen kostea värinä

Riipun sinussa hyväilevän käteni kaarevilla liikkeillä,
kieleni kosketuksella
pitkin aaltoilevaa selkää

Hapuilevin sormin rosoisten tammien varjossa

Lintujen laulussa ja veden liplatuksessa laitureihin,
riipun koskaan hellittämättä

Rakkaani
jokaisella kultaisella säikeellä
jonka sydämemme kutoivat yössä



Minä riipun sinussa kiinni

Vielä kun silmäni umpeutuvat
ja sydämeni lyö viimeisen iskunsa

Minä riipun sinussa

Niin kuin vainajien kuvat riippuvat
hautapaikoilla syttyvissä kynttilöissä
kohmeisten sormien koskettaessa
kadonneitaan

Talvisessa ilmassa



Kuuletko kuinka viheltävä huilu
soljuu ohimoiden läpi
ymmärtäessäni että minä riipun sinussa
kunnes päästät irti,
ja ristini kaatuu

Kaatuu kasvoilleen pimeässä

Ja lumous särkyy ja haihtuu - laulu vaikenee

Ja sinä jätät minut taaksesi kuin unen
jolla ei enää ole voimaa pitää sinusta kiinni



http://www.youtube.com/watch?v=pDOPgBviHyc&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=R8XVayMChGc

http://www.youtube.com/watch?v=ahxujJlYwZU&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=-zafDa8Ze3s&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=Yb3kHcjusyc&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=Mr5cYiRPf3E



19. 12. 2009.
Julkaistu Runot-palstalla 19 12 09 klo 20:02.

[Runon ensisijaisena inspiraationlähteenä oli siis suosikkielokuvani lähes 30 vuoden takaa, Tarkovskin vuonna 1966 valmistunut Andrei Rubljev eli muistikuvani elokuvasta, youtubesta löytynyt pätkä ja erityisesti Forsetin kappale Black Jena, niiden lisäksi Tarkovskin tuotanto kokonaisuudessaan.]

saako Gingsberg juuria
( 20. 10. 2003 )

alternatiivivuoristosta?
kivestä hakkaamalla kauniita kuvia?
vastaamattomia kysymyksiä
sähkövirtana silmissä kipunoiden.
sanoivat minua tyhmäksi,
pölypunkin munat kasvojesi uurteissa:
figuuri
veden kalvolla rikkoutuu,
unelmat tulevat.
kipeästi lihaksi joka rappeutuu.
en ole hän joka olen hän joka en ole.
viimeinen lause
ennen syvää unta, ensimmäinen
kohtuullinen ääni
unen purentaa marmorin hampaissa.
ehkä sittenkin, sittenkin
ei.

tuhoaisin tämän runon
jos voisin,
tykittäisin takaperin hirviön suonistoon.
alter ego antipatia?
pervertikkeli posthumina?
jos olen joskus ollut eksyksissä
muistelen miltä se tuntui,
tämä eläytyminen piiskaa minua liikaa.
vilahtavia munakkaita
neitseellisillä lautasilla,
kivestä hakkaamalla ei saada mitään muuta
mitään muuta.
kyvytön letku ja katko
nai sen kävelyt

hoplaa, figuuri veden kalvolla
rikkoutuu -
runoilijan pisoaarissa
loistava huomen ja kirkkaasti
puhkotut silmät...
gingsberg juuria ei saa vuoristosta!!!
enää (ne on loppu)

otetaanko taas tänään kusitesti?



Kolme kirjettä: 2. kirje, osa 1/2
(nimimerkillä Uitettu Koira 4. 1. 2004)

Äiti. Kirjoitan sinulle täältä jostakin.
Taivas putoaa päälle,
lumihiutaleita kasvoillani.
Kaupunki maistuu repaleisilta unelmilta.



Kolme kirjettä: 2. kirje, osa 2/2
(Uitettu Koira 6. 1. 2004)

Puhun lumelle, lumi, jos voisit pestä kasvoni
puhtaaksi, noroina maahan valuva vesi
ei olisi tarkoitusta vailla.
Minulla on niin vähän sanoja

jäljellä.
En tiedä löydänkö enää kotiin?
Käteni liikkuvat penkin uurteissa, tunnustellen
sormillani huomaan maalin lohkeilleen

eikä se herätä minussa muita tunteita, tämän:
maali on lohkeillut.
Makaan selälläni ja odotan
täällä jossakin, äiti.



Hetki ennen hiljaisuutta
(1. 12. 2004)

VOIKO OLLA -

valo leikkii olga päilläsi
kissanpentu lattialla
naurukerä avautuu ja sulkeutuu oven lailla
kohta vedät verhot eteen etten näkisi
pimeässä tai että näkisin
kissansilmäthehkuvat
sanasto hajoaa
kuin monumentaalinen äänivarasto
hyväilysi poskillani
rauhoitu ja ole hetki hiljaa pusertuvat kyyneleet
helähtävät turkillesi
ja pirstaleiksi räjähtävä naukumaatti
haalistuu yön usvaan



hyvää yötä
(nimimerkillä santelipuukissa 9. 10. 2005)

ajatukset ovat liikkuvia varjoja
väsyneen mielen puutarha
aurinkokello

kuinka monta kertaa ennen
kuinka monta kertaa taas

hyvää yötä, ehkä huomennakin päivä nousee?
hyvää yötä, olen kuulevinani
linnut, aamukasteisen ruohon kahinan
jalkoja vasten

hoh hoijaa
tässä penkillä on hyvä olla

yksinäinen mieli lepää



Kaksi runoa 19. 02. 06 kirjoitetusta sarjasta.

3. SHAKE HAAHUILEE

amsterdam kelsiturkissaan nukkuu sohvallani
libantuoksu hiuksissa
sydänkomeroissaan rokkoa
ja yhteenpuristetuissa kämmenissään joilla se minua hyväilee
foliopapereihin käärittyä mustaa pakia

5. VAIN YÖ VÄLILLÄMME, TOINEN KERTA

vain yö välillämme
ohut verho
jonka takana olet sinä
ja kun sen avaan
se onkin välillämme jälleen
läpipääsemätön musta kalvo
pimennetty silmäni


- - -


http://www.youtube.com/watch?v=AGPZY3GhtWA

http://www.youtube.com/watch?v=61Ivm3ePerI&feature=related

SINÄ SANOIT

sinä sanoit, että kaikki muuttuis hyväksi
sinä sanoit, että kaikki muuttuis hyväksi
mutta muuttuiko mikään?
sitä samaa viivaa alusta loppuun
sitä samaa viivaa lopusta alkuun
puhdas ja viaton, niin, mutta muuttuiko mikään?

te jotka elämäänne kiellätte
uudesti miettikää
mitä on maailma ja miten sen miellätte,
käskyt ja säännöt: "tappakaa!"
eikä aikaa juosta muurin taa

etiikka
kuin katkerista katkerin etikka
moraali
sen jokainen itse itselleen määritelköön

joulupukki joulupukki, munat poikki
pussit puhki
joulupukki joulupukki -
ontuvat puhees oli vikatikki

Ensimmäinen tekemäni sanoitus.
19. 9. 2009:
"Esitettiin ainakin yhdellä keikalla. Kirjoitettu 1981 tai -82 ystäväni K:n tekemään laulumelodiaan. Rakas ystävä kuoli yliannostukseen muutama vuosi sitten. I hope you rest in peace."



GLAD TIDINGS FROM STONE?
(äitiparta 18. 11. 2006)

Lue minua rivien välistä
kun nyrkkini hakkaavat päähäsi
ja syljen kasvoille
vimmaisten sanojen tulvan
saatanan huora
emakko

Kuuletko iskujeni välissä:
kaipaan sinua

Lue minua rivien välistä
kun kytät iskevät raudat ranteisiin
ja potkivat taaskin autoon
Kuuletko, kuinka tarvitsen sinua
ja rakkauttasi

Kun palaan pidätyssellistä
mieli täynnä vihaa
mädäntynyttä oikeuslaitosta kohtaan
ja epäluuloisuutta
kuinka olet käyttänyt nämä päivät
kun en ollut vahtimassa

Nyrkkini hakkaavat päähäsi:
tarvitsen sinua, tarvitsen sinua, tarvitsen sinua

Niin kuluvat vuodet
tasaista kehää
Lue minua rivien välistä
kun selitän tuomarille pehmein sanoin
vaikka silmissäni asuu kovuus

Jotenkin se vaan lipsahti,
velkoja periessä
Tuli iskettyä veitsellä mahaan
hyvää kaveria, menetin malttini, vahinko

Minkäs sille voi?

Vedän naamalle kovan ilmeen
kun kakku tipahtaa
rosiksesta,
ja edessä on monen vuoden pätkä
lusimista

Minua ei ole koskaan rakastettu
ja kuinka nyt enää
kukaan tällaista, paskasäkkiä

Katson sinuun kylmin silmin
ja annan ymmärtää:
pidä huoli ettet vehtaa
toisten kanssa,
muuten tapahtuu kauheita - kun joskus
lomille pääsen

Kun nyrkkini hakkaavat päähäsi
ja syljen kasvoillesi
vimmaisten sanojen tulvan
saatanan huora

Kuulethan rivien välistä
kuinka pelkään että petät -
ettet jaksa odottaa -
pelkään ettet enää rakasta, kaikkien
näiden vuosien jälkeen -
en hallitse pelkoani, se syöksee
minut hulluuteen

Rakastan sinua
enkä olisi tahtonut koskaan loukata,
uskothan sen?
Jotenkin vain olen
aina ollut itseni vanki

Kuule minua,
elämäni viimeisten rosoisten rivien välissä,
kun hengittäminen tiiliseinien sisällä
on käynyt sietämättömäksi
ja öisin riivaa sama uni:
sinä petät minua nauraen
syöksyn läpi ikkunan
ja revin hänen päänsä irti
mutta huomaan että
se on oma pääni

Sovitan vyötä kaulani ympärille,
luethan minua kuin
avointa kirjaa - kiivetessäni
jakkaran päälle koppini yksinäisyydessä:
Sinä olit minulle kallein, arvokkain
olisin tahtonut pitää sinua
niin kuin kukkaa kämmenellä, niin kuin - -

( pimeys )



haukkaava hippo
(nimimerkillä shake 16. 2. 2006)

Kädet taskuissa matkustaa menneisiin päiviin
silti kulkee huomista kohti
ajan pettämättömillä raiteilla
tiimalasin hiekan kohinassa.
Ottaa kouriinsa ajatuksia, kauan sitten ajateltuja
kuin sovittaisi hattua päähänsä
että pääkin hatun mukana nuorentuisi.
Mutta eivät kadotetun rakkauden muistikuvat
muuta nuoreksi rakastajaksi muistelijaa.
Niin se on, häpeästä vavahtaen vedän
ryppyiset käteni valoon vielä -
ei sovi työntyä toisten taskuihin.
Niin, levätkää rauhassa eilisteni haamut.



Minä ja ystäväni K 1984 ja -85.
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262082107204_1_large.jpg

Näitäkin nuoruudessa ahkerasti kuunneltiin

http://www.youtube.com/watch?v=wFdYUTVYXd0

http://www.youtube.com/watch?v=Udmex9dmAQE&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=tkJNyQfAprY

- - -

http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/8691514/41479266

http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/8691920/41486444

Lilian 1/3

Voi sinua, Lilian.
Billy - se saksalainen, pilveä polttava
nuori mies, joka oli etsimässä rauhaa - kysyi
nimeäsi, linja-autoasemalla, kylässä lähellä Clunya.
Minä vastasin: hänen nimensä on Lilian.

Tapasimme rautatieasemalla, kaupungissa
nimeltä Avignon.
Sinä olit levoton ja kuljit ympäriinsä,
lähestyit kaikkia meitä, mutta et antanut
kenenkään koskettaa,
vetäydyit käteni ulottuvilta, pelokas
Lilian.

I Wish You Were Here -
lauloi ranskalainen Pink Floydin melankolista
kappaletta, äänessään tumma sointi,
sormet kitaran kieliä näppäillen
kuin kaihoisaa mantraa, hän oli menossa
isovanhempien luo maaseudulle, vuoristoon.

Minulla ei ollut kiire minnekään.

Tarjosin sinulle suklaata,
yritin näyttää ystävälliseltä.
Sinä juoksit lähelle, mutta et uskaltanut
ottaa kädestäni, kerta kerralta tulit
lähemmäs, ja lopulta -
hampaasi tarttuivat sormieni välissä olevaan
herkkupalaan.
Ranskalainen laulaja hymyili.
Minä heitin suklaan lattialle,
juoksit herkkusi perään.

Sitten hän lähti seuraavaan junaan, matkalla
isovanhempiensa luo, vuoristoon.
Minä lähdin kaupunkiin, aamu oli tullut
liikkeet availivat oviaan, heinäkuinen Avignon
vuosisataisine muureineen
kylpi auringon valossa -

Kaupungilla on ikää satoja vuosia
mutta minä olen 17
ja yksinäinen kulkuni halki Euroopan
on johtanut minut hetkeksi tänne,
kaupunkiin johon tulevina vuosina palaan useasti,
en tiedä sitä vielä,
kävelen keskustaan.

Kadun kulmasta kääntyessäni huomaan että minua
seurataan.
Kyllä vain, se pelokas koira rautatieasemalta
kulkee jäljessäni hellittämättä.

Yritin eksyttää mutta löysit minut, Lilian.
Silloin sinulla ei ollut vielä nimeä.
Niinpä otin sinut mukaan.
Lemmikkieläinkauppa ei ole vielä auki,
istun seinän viereen, aamuauringon valoon, ja sinä
tulet syliin, nukahdat siihen.
Kauppa avautui, ostin sinulle koiran ruokaa,
täysravintokeksejä.
Päivä kului iltaan, Lilian, sinulla ei ollut nimeä.
Lähdin kaupungista.

Asetuin junaan.
Mutta sinä uikutit laiturilla, hypähtelit
vasten vaunun ovea.
Ajattelin että ehkäpä juokset kiskoille
minun mentyäni, jäät seuraavan junan alle.
Katselin ikkunasta
pientä, kolhittua koiranpentua,
hylkytavaraa.

Olin matkalla kristittyjen kommuuniin.
Vaikka tunsin lievää
vastenmielisyyttä uskovaisia kohtaan -
mutta olin kuullut että
se olisi hyvä mesta, ja että
sinne kerääntyi matkalaisia, etsijöitä ja
kulkureita, kaikenlaista väkeä;
ajattelin tutustua paikkaan.
Otin sinut mukaan.
Voi sinua, Lilian.

Lilian 2/3

Meidät majoitettiin suureen telttaan
jossa kymmeniä nukkui vieretysten.
Sinua oli tupakalla poltettu
ja pieni ruumiisi oli varmasti saanut monenlaisia
iskuja, katsoin kuinka juoksit heinikossa, syöksyit ja
teit kuperkeikkaa,
ehkä ensimmäistä kertaa elämässäsi sinulla oli aikaa
leikkiä?

Minulle tarjottiin ruokaa,
kristillisen kommuunin ruokalassa, mutta en tahtonut
syödä, johtava veli viritti keskustelua.
Kysyi miksi sapuska ei maita, katseli laihaa
olemustani, kerroin hänelle
että syömättä jaksaa paremmin matkustaa -
lukemattomien kahvikupillisten ja satunnaisen
patongin voimalla.
Hän kohautti harteitaan, olkoon sitten niin.

Ilta saapui ja paikka alkoi minua ahdistaa.
Ihmiset kävivät nukkumaan.
Lähimmälle linja-autoasemalle olisi matkaa
noin 20 kilometriä.
Päätin kävellä sinne,
jätin kommuunin taakseni, yö pimeni
yllättävän nopeasti.

Olit vielä free dog
en tahtonut sitoa sinua nimiin.
Juoksentelit tiellä ja tien reunassa, mutta
pelkäsin sinun jäävän ohijyristelevien rekkojen alle,
silloin annoin nimen: Lilian.
"Lilian" minä huusin autojen lähestyessä,
ja sinä juoksit vierelleni.
Yö putosi päällemme ja rekkojen syöksyessä ohi
kulkeminen pimeällä tiellä kävi vaaralliseksi.

Avasin rinkan ja heitin makuupussin tien oheen.
Heinikossa kahisi kuin käärmeet olisivat
syöksyneet siellä.
Uupuneena menin sisälle pussiin, en jaksanut
välittää liikenteestä
enkä kosteudesta ja kylmästä.
Nukahdin.

On aamu ja katselen ympärille. Missä on Lilian?
Huudan nimeäsi.
Jaloissani liikkuu jotain, makuupussissa.
Liikkuu ylemmäs, ja sinä työnnän märän kuonosi
pussin sisältä, nuolaiset
kasvojani iloisesti, syöksähdät uuteen aamuun -
Niin täynnä elämää, Lilian.

Lilian 3/3

Puolipäivän aikaan
saavumme linja-autoasemalle.
Asemalla tapaan Billyn, saksalaisen, hän on menossa
sinne mistä juuri tulimme, kommuuniin.
Keskustelemme kunnes auto tulee ja hän nousee siihen.
Mikä on koiran nimi, hän kysyy.
Sanon: "No name, it's free dog".
Billy pujahtaa linja-autoon, huudan hänen peräänsä:
"Hei... She is Lilian!"
Billy kääntyy ja virnistää; hän heilauttaa kättään:
"Goodbye Mike and Lilian."

Voi sinua, Lilian.
Vielä viisi mielenkiintoista päivää me matkustimme.
Junassa salakuljetin sinut takkini alla
rajalta toiselle.
Onnellisesti nukuit konduktöörin ja tullimiesten
kävellessä vaunuosaston läpi,
nukuit piilossa takkini alla, pieni Lilian...
Kunnes junassa Tanskan ja Ruotsin rajalla,
jossain siellä, tullivirkailijan katsoessa passia,
heräsit takkini alta ja pistit pääsi ulos.
Tullimies säpsähti, hänen kasvonsa tulivat vihaisiksi.

Minulle annettiin kaksi mahdollisuutta,
ystäväni Lilian -
ensimmäinen todellinen ystäväni, sinä
joka luotit minuun niin kovasti -
joko veisin sinut takaisin Tanskan puolelle
tai lopettaisimme sinut nyt heti
Helsingborgissa.

Vapisit astuessamme kuolemaantuomittujen huoneeseen
mutta katsoit sitten kasvoihini
ja rauhotuit sylissäni, painauduit vain
hiljaa minua vasten - - -
En tiedä mikä minulle tuli mutta aloin itkeä.
Lähes hysteerisesti, eikä itkusta meinannut tulla loppua.

Oli myöhäinen ilta ja junia ei
kulkenut enää, joten odotin ulkona
aamuun asti. Yksin.

No, kun nyt olin siellä he tahtoivat samalla vähän
tutkia tavaroitani,
huvikseen kait, ja löysivätkin
olemattoman puoli grammaa libaa - hasista.
Tullivirkailija katsoi itkettyneitä kasvojani, sanoi:
tehdään nyt näin.
Hän käveli vessaan, jätti oven auki
ja näin hänen paiskaavan nokareen pyttyyn,
se huuhtoutui viemäriin, hän sanoi sitten:
asia selvä, voit mennä.

Minä istuin makuupussini kanssa ulkona koko yön
odottaen aamua, Lilian.
Hetkeksi nukahdin levottomaan uneen ja heräsin itkuuni.
Sinä olit elämäni ensimmäinen rakkaus, todellinen
ystäväni, Lilian.
Sinä joka niin kovasti luotit minuun.
Sinä jonka luottamuksen
petin pahimmalla mahdollisella tavalla,
tapettu ystäväni.


"Runoni ovat yleensä fiktiota, joskus myös faktiota - tositapahtumien ympärille muotoiltua kuvitelmaa - tai eri tavalla faktaa kuin näyttää.

Heips! (1-3) ja Lilian (1-3) kuuluvat harvinaisiin runoihini, koska ovat faktarunoja; näissä olen pyrkinyt kuvaamaan oikeita tapahtumia: "Lilian" tapahtui kesällä 1984 tai 1985 ja on kirjoitettu joulukuussa 2006.

Yksi runojeni keskeisiä teemoja onkin aika, sen kuluminen. Kiitos mielenkiinnosta."



Minä ja Lilian, vasemmalla olevassa kuvassa Billy.
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262082107204_2_orig.jpg

Lyon. Münchenin teatterifestivaalit, ystäväni Lazhanizand (Loli) ja Babsi. Seinen kaiteella, Pariisi. Avignon.
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262086685356_2_large.jpg

Maanantai 19. 10. 2003.
(20.10.03)


19.10.03 oli ihmeellinen päivä.
Olit tässä kaupungissa
ja kävelimme käsi kädessä sen kaduilla,
tahdoimme nauttia jokaisesta hetkestä
vaikka tiesimme
sinun kohta lähtevän.

19.10.03 oli ihmeellinen päivä!
Kuljimme rannalla
ja aurinko sulatti huurteista nurmikkoa
askeltemme alla, kun kysyin sinulta
olisinko pahennukseksi tai loukkaukseksi
jollekin, jos hyppäisin uimaan?

19.10.03 oli minulle ihmeellinen päivä,
sillä sinä annoit luvan,
ja sydämeni oli niin täynnä
lapsellista iloa!
Kuivasin itseni kaulaliinaan
ja jätin kalsarit rantakivelle.

19.10.03 oli ihmeellinen päivä.
Muistatko kun kävimme museossa,
painauduimme toisiamme vasten
vuosisataisten rojujen keskellä?
Sinä olit niin lämmin minua vasten
ja ihmeellisen kaunis.

Saatoin sinut junaan
ja katselin lasin takaa kasvojasi.
Silloin avasit ikkunan
ja ojensit minulle suklaamunan
laiturille, puolitin sen ja annoin
toisen puolen takaisin, kuin symbolin.

19.10.03.
Lähetimme toisillemme kaipaavia, ikävöiviä
tekstiviestejä kuin emme olisi nähneet
vuosikausiin.
Sitten laitoin kännykän äänettömälle,
nukuin päiväunet



Stimulantteja paperilla.
(äitiparta 22.8.2006)

Tutkin kuinka ihmiset rakastavat ja mitä se saa aikaan.
Olen ottanut tutkimuskohteiksi
itseni ja entisen heilan.
Luon mielikuvitushenkilöitä, stimulantteja.

Sanat ovat instrumentteja.

Ärsykkeen kohdistuessa kipupisteeseen kuuluu
bzzzz.
Tunne-elämys ilmenee käyrinä paperilla,
niitä sanotaan sanoiksi.

Hmmm, partaansa nypläten äitiparta tarkastelee sanoja.
Hänkin on tässä mukana?
Äitiparta?
On kyllä! Hän se juuri kirjoittaakin:
Tutkin kuinka ihmiset rakastavat ja mitä se saa aikaan.

Hän kirjoittaa.
Hänkin on tässä mukana?
Äitiparta?
On kyllä! Hän se juuri kirjoittaakin:
Tutkin kuinka ihmiset rakastavat ja mitä se saa aikaan.

Stimulantteja paperilla.
Ehkä tutkin sanoja?
Sanat ovat kohteita, ihmiset
vain instrumentteja.
Hmmm.



Jatkaakseni.
(äitiparta 22.8.2006)

Liisa katseli sitä katon kohtaa mistä maali oli hilseillyt. Missä vaiheessa hän oli herännyt ja oliko ollut herellä kauankin, kaksi minuuttia tai puoli. Peipposen ääni kuului selvästi postiluukusta. - Marjatta, tuu avaamaan.

Mikä v-tun Marjatta?
- Joo joo! Huusin avoimesta ovesta eteiseen, - oota vähän, mä puen jotain mun päälle ensin.
- Ei kun ota ne loputkin pois.

Peipponen kailotti rappukäytävässä kovaäänisesti.
Liisa saattoi kuvitella vastapäisen mummon tiiraamassa ovisilmästä.
- Voi Peipponen sua, kyllä sä oot kans yks Tauno, Liisa avasi sähähtäen oven ja kietoi aamutakkia ympärille.
- Joopas Marjatta, sanoi Peipponen, sitten vakavasti: - Tämän päivän suurimpia kriisejä maailmalla on identiteettikriisi. Peipponen pysähtyi paikalleen eteisen lattialla, taidepaussi, sitten seurasi jatkoa: - Venäjälläkään ei johtajat enää tiedä oisko punaisia tai valkoisia...
Tässä kohtaa Peipponen päästi hersyvän naurun. - No, teloituskomppanian edessä tietysti, kun valta vaihtuu, ensin valkoisia ja sitten kovin punaisia.
Liisa naurahti mukana, enemmän äänensävylle kuin jutulle, vakavoitui sitten nolona, huomatessaan ettei jutussa ollut päätä eikä häntää.
- Tauno haluu aamukahveeta ja pusun, Peipponen tokaisi nojatuolista, johon oli heittäytynyt jalat selkänojan yli retkottaen.
- Keitä itse, Liisa sanoi. Katsellen Peipposta olohuoneen ovelta. - Mä meen nyt suihkuun, ja ihan turha ängetä mukaan.

- Jaa, se on naisten suihku tällä kertaa, Liisa kuuli Peipposen mutisevan nojatuolista avatessaan kylpyhuoneen oven. - Hieronymus Bosch... Lauseen loppu häipyi kuulumattomiin. Hän veti oven perässään kiinni ja heitti kylpytakin naulaan. Hieronymus Bosch mitä?

Lauseet ovat avaruuksia,
joiden sisällä tunteet asuvat.
Koskettamalla poskeani
avaat minulle linnunradan.



varo nenääsi, rakkaani
(runo kirjoittamisesta, äitiparta 30.11.2006)


veri on punaista
käveltyäsi maalilätäkön halki
työmaahallin lattiaan jää valkoiset jäljet
tennistossujesi pohjista
ja hallin ovella sinua odottaa
monokkelisilmäinen mies
rautaisine nyrkkeineen

miksi tämä on runo kirjoittamisesta
sinä kysyt
vastaan tyhjyyteen

veri on punaista
käveltyäsi maalilätäkön halki
työmaahallin lattiaan jää valkoiset jäljet
tämä on runo kirjoittamisesta
koska jokaisen sanan, jokaisen kirjaimen jonka luet
ovat sormeni parhaillaan hakanneet paperiin
varo nenääsi, rakkaani


http://www.youtube.com/watch?v=e3zSV19AksQ&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=v5GoFz6CPtI

(17. 6. 2006)


Lähde kanssani matkalle vuoristoon,
yön syliin, katseita pakoon!
Mennään käsi kädessä sinne:
missä sade lyö pelkomme lakoon.

Sinne! Missä soittavat vapauden tuulet
sielun herkintä harppua.
Jos vain laitat korvasi sieluuni kiinni,
annat unelman tarttua.

Siellä emme vaatia voi, voimme kauniisti
toisemme antaa.
Ja aamun tullessa hymyillen
meitä Kerberos kotiin kantaa.



Ah! Kuule syvimmät toiveeni,
annathan niiden hälventää
kaikki epäilyt, sumusi joka ehkä
vielä matkaamme estää.

Tartu käteeni kiinni ja katso
avautuu edessä kultainen tie!
Hellimmät suudelmat huulille painan,
jos annat sinut vuorten huipulle vien.

Älä silmiin katso, rakkaani!
Katso leukaan tai poskeen, runoutta hehkuvaan sieluun. Tule
rakkaani, heittäydy - yhdessä onnemme suloiseen nieluun:
nautinnon kuohuvaan koskeen.



Kun pelkosi olen jo hälventänyt, kun aurinko
kohta taas nousee - minä pelkoni
nauraen kätken ja peitän, yön sylissä
syliisi jään.

Älä katso silmiini, älä -
katso sormeni liikeeseen kun se soittaa
halua syvää, ruumiini ruumiisi lämmittää
tämä hetki on ainoa pyhä.

Minä tulen, tulen ja
sinut tulella peitän. Kuoleman ääni korvissani,
kaiken hetkestä maksan ja heitän.
Nyt tulen - silmiisi katsoen.



Lähde kanssani matkalle vuoristoon,
matkalle maapallon yli.
Ja kun maailma allamme kaareutuu
olet minulle turvaisa syli.

Jokaisen kukan tien viereltä poimin,
ja väristen sinulle annan.
Voi kunpa jo oltaisiin huipulla, siellä:
korkeammalle sinua kannan -

Nyt laineillasi keinuen, hetken aikaa onnea suurta
tunnen kuin pakahtuisi sielu, sinä kuiskaat
et tunne muuta, nimeni huulillasi - ja - huuliisi uppoudun.
Ethän saavu vielä, Kerberos.



Kun tähdet tuikkivat yllämme -
Minä tartuin lihaasi kiinni,
tartuin ruumiisi aukkoihin
etten syöksyisi tyhjyyteen.

Minä tartuin ruumiisi ulokkeisiin,
kuin hullu hukkuvaan laivaan.
Heittäydyin valoon huikaisevaan,
vaikka tiesin se johtaa vaivaan.

Annatko anteeksi?
Kysyn hiljaa kun Kerberos saapuu.
Painan tuskani silmillä silmiisi,
sinä tiedät, me mursimme taivaan.



Silloin silmäsi avautuvat
ja kehosi allani kuolee.
Ruohosta madot nousevat,
liekki korvaasi nuolee.

Siis onko rakkaus sen arvoista?
se minkä onneksi luulemme.
Ei rakkaani, ei – sulje suloiset korvasi
tai ainakin kuule oikein:

Lähde kanssani matkalle vuoristoon,
matkalle erehdykseen.
Matkalle kirkkaimpaan valoon:
mielemme pimeyteen?



http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262082107204_7_large.jpg

http://www.youtube.com/watch?v=X6UXlaP-RXI

( 3. 6. 2009 )


Puhutaan hiljaa rakkaani,
pyhä Asmodeus nukkuu
mutta hänen silmänsä
ovat suunnatut meihin
ja jos hän nyt herää

voi meitä jos hän herää


Suudellaan hiljaa rakkaani,
sillä pyhä Asmodeus nukkuu
ja hänen silmänsä
ovat suunnatut meihin

voi meitä jos hän herää


Liikutaan toisissamme hiljaa rakkaani

ja pyhä Asmodeus nukkuu,
hänen silmänsä
ovat suunnatut meihin -
voi meitä kun hän kohta herää

voi meitä!


Rakkaani kävele hiljaa

pihan yli portille
ja muista kuinka paljon sinua rakastan,
sillä pyhä Asmodeus nukkuu

mutta hänen silmänsä ovat suunnatut sinuun


Ja voi meitä
jos hän nyt herää



15. 6. 2009:
"Tekisi mieli jättää tämä avoimeksi tulkinnoille mutta, hmm, hieman liian ilkikurinen runo aiheelle joka voi olla hyvinkin vakava, niin kuin lööpeistä luemme? Asmodeus ei ole pyhä..."


http://www.youtube.com/watch?v=Ju827nRMwNk

(äitiparta 25 - 26. 9. 2006)


1. Tunsin.


tunsin sinua kohtaan tänä aamuna
vapautunutta hellyyttä
kuin sielunsiteiden katkeamista
olin varma että olet tehnyt luovuttamista
mutta sitten luin kuinka kerrot siitä
ottaen luovuttamasi takaisin
sanoina joilla yrität todistaa että olet jotain
johon voi ja kannattaa sitoutua
jotenkin kait tämä syvä haava minussa
että taasko ihminen käy kauppaa todellisuuden kanssa
luovuttaminen vain epätoivoinen keino
saadakseen kiertotietä itselleen sen mitä ei
muulla tavoin voinut saada
tekee luovuttamisen tyhjäksi
ei uskalla katsoa sisimpänsä syvyyksiin
joissa vielä se viimeinen säie
kirottua epäluuloisuuteni
ehkäpä niinkin



2. Todellisia.


Tiedän itse kuka olen
Olen identiteetistäni epävarma haahuilija
Ei sittenkään
Minusta vain tuntui siltä
Tiedätkö



Tiedätkö millä tavalla
mustia lintuja voi käyttää lamppuina
joilla valaisee huoneen?
Kerron:

Hymyssäsi keväisten aamujen
versova kauneus, kätesi kosketuksessa
kaipaavaa poskeani vasten
auringonnousun kaikki värit -
olet minulle rakas kuin elämä itse

Arvasinko oikein?
Yhdellä runolla voi siis saada
ihmeitä aikaan:
heräsit masentuneena ja kaivaten -
yksi ainoa runo – ja masennuksesi kaikkosi!

Tiedätkö millä tavalla
mustia lintuja voi käyttää vasarana,
jolla särkee huoneesta jokaisen lampun?
Kerron sinulle:

En minä runoa sinulle kirjoittanut -
luulitko? Erehdyit!
Aikani kuluksi tässä kokeilin
millaisia tunnelmia saisi sanoilla maalatuksi, pohdiskelin
informaation luonnetta ja runouden funktioita

Kirjaimet, nuo mustat linnut



Tiedän itse kuka olen
Olen identiteetistäni epävarma haahuilija
Ei sittenkään
Minusta vain tuntui siltä
Kirjoittaessani niin



3. Lisäys.


Katso nyt

Kirjoitit että sinusta tuntuu
Että olen
Todella niin kuin kirjoitin
Identiteetistäni epävarma haahuilija
Juu, niin minustakin tuntuu

Että sinusta tuntuu siltä
Lukiessani tekstiäsi
Tai ehkä sekin on kuvitelmaasi



Hitsi vieköön!
Tätä kirjoittaessa pihvi
paistinpannulla paloi,
loukkasin vielä peukaloni
No, eihän se sinun syysi ole
joten annan anteeksi
Äh



Anteeksiantamus kuuluu vain syyllisille
Syyttömät eivät tarvitse
Nyt menen syömään
Rakko peukalossa pistän pihvin
Ranskanleivän päälle, jos vielä siivun omenaa
Se ainakin on
Totta



4. Tulkintaa.


Peräpukamat ovat kummallisia.
Vertaan niitä autolla ajamiseen.
Kun sytyttää valot moottori sammuu.
Joku sanoi että se on sähkövirhe.
Sähkövirhe peräpukamissani?
Hulluja puhu!

(äitiparta 25 - 26. 9. 2006)


5. Eikö ole kummallista.

Eikö ole kummallista
Että sanani peräpukamista
Eivät hyväile sinua
Vaikka kirjoitin ne rakkaudella
Kun taas sanani rakkaudesta
Tuo tyhjänpäiväinen sanamaalailu
Sydäntäsi sykähdytti

Kun olin naimisissa
Sanoin vaimoani lehmäksi
Se oli täydellinen hellittelynimi
Sinua pikkuiseksi
Ja sekin oli
Täytyisi varmaan hakea apteekista
Sitä lääkärin kirjoittamaa salvaa


6. Muista mitä sanoit.

Muista mitä sanoit
Ollessasi hiljaa
Kun katsoin syvälle silmiisi
Ja pyysin kertomaan totuuden

Nyt kun emme enää seurustele
Onko sinulla toinen
Olit hiljaa
Mutta silmäsi puhuivat

Niiden äänettömässä kätkeytyvässä syvyydessä
Kerroit menneesi lukkoon pettymystesi alla
Ja sanoit että vaikka et jaksa puhua
Taas todistella samaa

Kuitenkin yhä rakastat äärettömästi minua
Ketään muuta et voisi ajatella
Kuinka valtavan helpottavaa
Oli nähdä silmistäsi, lukea äänettömästä katseesta

Muista mitä sanoit!
Kun kysyin mitä merkitsen sinulle
Äänettömät silmäsi kääntyivät ikkunaan
Näin pihalla kukkapenkin

Sitä osoittaessasi
Sinä tietenkin tarkoitit
Että olen sinulle keväinen kukkaloisto
Elämän värikylläinen kauneus

Jos nyt sattuisi käymään niin
Ihminenhän on heikko
Että joku lumppu saisi sinut pauloihinsa
Säilytän sanasi sydämessä

Ja minä tulen välillenne kuin syksyisen tuulen ankaruus
Tulen sanojesi voimalla muistuttamaan
Sinä kuulut vain minulle
Tiedäthän sen

Kaikella elämän tuimuudella palautan
Sielusi itselleni
Kiittäen näistä sanoista
Joilla silmäsi kertoivat totuuden


7. Pakenit luotani aamun tullessa (26 09 06)

Pakenit luotani aamun tullessa
verho liikahti hiljaa
Sanasi jäivät huoneeseen
tunnustelen ilmaa

Palaathan päivän laskiessa
tähän väreilevään iltaan
En päästä ruumistasi
kehrään elämän purppuralankaa

Laitan käteni kasvoillesi
tunnen vesien sykkeen
Aallot liikkuvat sisälläsi
sulautuessamme yhteen

Päivä lienee pitkällä
mutta onhan meillä vain aikaa
Katsellessani mustin silmin
kuollutta peilin pintaa

Älä lähde rakkaani
en kestä sammuvaa ääntä
Askeltesi kaikua
hauraiden runojen päältä

Kiedon ylleni paperivaatteet
ja tanssin puupalttoon kahinassa
Kun suuret vedet pauhaavat
sinun arkkusi aivinassa



http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262082107204_6_large.jpg

Kolme kuvaa omakuvien sarjasta 3. 5. 2009.

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262108195171_1_large.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262108195171_3_large.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262108195171_2_large.jpg

http://www.youtube.com/watch?v=jXtxDWwnEuA&feature=related

http://www.tangle.com/view_video?viewkey=f11b37c51f5c76fcaff7

Puhu minulle.
(nimimerkillä Uros Kala 21.10.2005)

Puhu minulle mitalin toisesta puolesta,
siitä joka on näkymättömissä.
Älä aina hymyile niin rakastuneesti, nainen.
Kerro että yrität sitoa rakkaudellasi, paljasta se
avoimesti,
lyö korttisi pöytään, pulu.
Tullaan todellisiksi.

Sitten ehkä voimme rakastaa ojennetuin käsin
yli pöydän.
Sillä minä tahdon uskoa hymyysi,
kaipaan sitä,
mutta en voi, ellet suostu.

Niin, en tahdo vain puolikasta, tahdon
koko naisen.
Rehellisesti, ja rispaantunein reunoin,
mustelmin jotka sanovat maalin alta:
me olemme täällä, kaikkien aikaisempien suhteiden vammat ja
tulemme kyllä vielä ilmaisemaan itsemme monin tavoin
sinulle petollinen mies, raadollinen pelle,
jätesäkki.

Siitä on hyvä jatkaa.
Se on kuin alku, tosi hymy.
Haikea silmänisku, oikeasti myönteinen
kosketus, avautuva ikkuna.



Rakkaudesta.
(nimimerkillä tahnamäti 20.2.2006)


sanomattakin tiedän
että halla vie pelloilta viljan
ja että
puhuminen on tärkeää
ja oravat asuvat puissa

sanomattakin tiedän
että kosketus toisen iholla
saa aikaan assosiaatioita
jotka sanoiksi muuntuessaan
tuottavat uusia kosketuksia

sanomattakin tiedän
etteivät sähköiskut ole terveellisiä
ja kuitenkin lisään että eräs tuntemani henkilö
iskun saadessaan parantui
vaikeasta rytmihäiriöstä

sanomattakin tiedän
että olen useasti päättänyt kirjoittaa
runon viimeisen säkeistön ensimmäiseksi etten sitä unohtaisi
mutta taas kävi niin etten enää muista
kuinka tämän piti päättyä

sanomattakin tiedän
että näemmä jatkan vielä vaikka luulin
jo lopettaneeni ja että
puut ovat metsän reunassa ja metsät muodostuvat puista
ja rakkaus

on ennen sanoja
jo ennen kuin sanotaan olevan niin
tulee sellaiseksi vasta sanojen kautta
mutta sitä en tietäisi sanomatta
sillä rakkaus on

sanojen tuolla puolen
ja pellot vielä hallan jälkeenkin kasvavat viljaa
eivätkä oravat asu puissa
eivätkä sähköiskut paranna ketään
ja sanomattakin tiedän

pohtivani
onko puhuminen vaikenemisen merkki
koskettaessani toista
pakenen häntä
häneen

millä tavalla nämä limittyvät
kertoessani sinulle
miksi en sinua kosketa
sinua lähestyn ja juuri silloin pakenen
kun luulen ettet sanomatta mitään tiedä

sanomattakin tiedän
että jos jätän nämä sanat
harakanvarpaiksi kirjekuoren kääntöpuolelle jossa ne nyt ovat
huomenna enää vaivoin saan selvää mitä olen kirjoittanut
siksi olisi järjetöntä nyt kirjoittaa tämä puhtaaksi

sanomattakin tiedän
tekeväni juuri niin
ja että kaikessa järjettömyydessään juuri sen tähden
on kaikessa logiikka
koska logiikka on järjetöntä


1. 9. 2009

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262082107204_5_large.jpg

kuusi kuvaa 38:n kuvan sarjasta "puhuva ihminen" 1. 9. 2009

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262383037959_1_large.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262383037959_2_large.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262383037959_3_large.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262383037959_4_large.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262383037959_5_large.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262383037959_6_large.jpg

puupääkatin painajaisuni
(nimimerkillä santelipuukissa 26.10.2005)

Olen yksin kotona ja sieluani särkee.
Kävelen huoneessa
paikasta toiseen, asettaudun milloin
minnekin, yritän löytää sopivaa
asentoa, saada ajatukset paikoilleen.
On niin kovin pimeää
täällä.

Tassuttelen piirongin päällä
ja puikkelehdin valokuvien välistä,
hyppään hyllylle katonrajaan.

Oksat raapivat ikkunaa syksyisessä pimeydessä
kuin koukistuneet sormet etsien reittiä
vapisevaan huoneeseen.
Huoneessa sysimustat varjot heittäytyvät
seinille,
huohottavat
ajatusten keskelle
kauheita sanontojaan,
lausumattomiksi kelpaavia herjoja ja hihityksiä:
tekevät minut niin pieneksi että välillä
pelkään hukkuvani varjoihin, liukenevani
olemattomiin.

Pommikoneen jyrinää! Napalmia!
Vai onko se ainoastaan
vanhan talon natinaa tuulessa, en osaa
enää erottaa ääniä
toisistaan, levottomia
ajatuksia ja todellisuutta.
Kun todellisuus muovautuu
ajatuksistani tuhansien pelkojen muotoon.
Puikkelehdin sängyn alle.

Kunnes tulee niin pimeää että varjotkin
lakkaavat olemasta.
Enkä näe yhtään mitään.

Edes näillä kissansilmilläni, joista on sanottu
että ne näkevät pimeässäkin
hah, ei sentään
täydellisessä pimeässä?

En edes yritä!
Asettaudun keskelle lattiaa, outoa
tässä pimeässä on äkkiä
hyvä olla,
mittasuhteet asettuvat kohdalleen kun ei ole mitään
nähtävää, ei oikeastaan
mitään pelättävääkään, asiat
alkavat erottautua omanlaisinaan,
huokaan helpotuksesta.
Ei se ollutkaan kuolema, ei helvetti eikä kadotus
vain oma sydämeni
maalaili kauhukuvia, kun kuuntelin
typerää ääntä.

Keskellä lattiaa
kehrään itsekseni, ihan vain
omaksi iloksi.

Valo on sittenkin
olemassa, vaikka ei aina huomaa,
pelkojensa keskellä, vasta
pudottuaan
sen kokee, puupääkissakin, on sydämessä
ja sielussa siellä
missä usko: hiljainen varmuus
yksi näkee, ja olen Hänen sylissään yöni keskellä.

Pimeyden herjat ikkunaa vasten,
ja valtavien koirien ulvonta ohimoilla
ovat pelkkiä
oksanraapaisuja ja huokauksia kuin
tuulessa väsyneen puutalon
natinaa.


mietelause pilkkaajien pilkkaajille
(nimimerkillä santelipuukissa 23.1.2006)

ja niille jotka pilkkaavat
niitä jotka heitä pilkkaavat
minä sanon
ei heidän pilkkansa olisi voinut
teitä vahingoittaa

kuten seiniin piirretyt rivot kuvat
vahingoittavat vasta niitä
jotka alkavat niillä ruokkia itseään

vasta silloin he ovat
omilla kiistattomilla teoillaan
törmänneet vasten seinää
loukaten itsessään sellaista
mikä oli loukkaamatonta


http://www.youtube.com/watch?v=dDAIawZ29B8&feature=related

(13.01.08)


Joinain päivinä olen
huipulla

Kasvoni valolle avoimet
ja poskilla tuulen hyväilevä liike,
tunnen jäsenissäni voiman
eikä mikään ole minulle mahdotonta

Joinain päivinä
kuljen syvissä mustissa
laaksoissa

Jähmettyneet käsivarteni
kuin kuolemaisillaan olevan puun oksat
törröttävät jäsentymättömässä maisemassa,
ja luulen

pienikin ilmavirta
voi katkaista tai repiä juuriltaan
koko puun:
vapisevan, heikoksi käyneen

sieluni

Kunnes jonain päivänä
päivien joukossa,
rakkaani,
olen oppinut
vaikeimman läksyn

Suru ja ilo eivät ole toistensa vastakohdat
niin kuin valo ja pimeä,
ne kuuluvat elämän tanssivaan
liekkiin

Sielua raastava tuska parahduksineen
ja hersyvän naurun
kirkas sointi

eivät ole toistensa vastakohdat
niin kuin kuolema on elämän vastakohta

Ja nyt minä tiedän
ettei täyttymys löydy hetkellisistä tunteista
eikä minun tarvitse paeta rosoisen sieluni kohtaamista
ollakseni tyydytetty

Ja ymmärrys asioiden ikuisesta luonteesta
ei tee elämästä tasapaksua,
vaikka tyynnyttääkin turhanpäiväiset
myrskyt ja virvatulet

Niin kuljen päivieni läpi
huipuilla, laaksoissa

Huipuilla
takertumatta huikaiseviin näkymiin
kuin kotini olisi niissä

Laaksoissa
pyrkimättä epätoivoisesti ylöspäin
kuin kotini olisi siellä

Minun kotini on
kalliolla
joka kulkee mukanani,
ja sen kallion nimi on elämä

ja sen kallion nimi on rakkaus

ja sen kallion nimi on armo

ja sen kallion nimi on rauha

Siksi kuljen
sydän ääriään myöten avoinna
niin tuskalle kuin ilolle,
jotka kumpikin kuuluvat elämään

Rakkaani

Kolmiosainen runo. Kirjoitettu 23. 12. 2007.


ENSIMMÄINEN SUURI RAKKAUTENI

hoipuimme baarista nojaten toistamme vasten
minulla oli vain sänky
ei edes peittoa
ja olisimme voineet lämmittää toisiamme
mutta en tahtonut koskea sinuun humalassa
vaikka
vähän loukkaannuit ennen
sammumista

jäit luokseni asumaan

minä hain raskaana olevan exän luota peiton ja
muita tavaroita
teimme sen selvinpäin
yksi harvoja selviä päiviäni ja kohta sen jälkeen
tapahtui että otin sombuja vähän liikaa
kaaduin naamalleni jäiseen pihaan
naapuri kuuli kopsahduksen
ja katsoi ikkunasta ja nähdessään minut rähmälläni
kantoi asuntoon

seuraavista päivistä en paljon muista
mutta olin kaatuillut ympäriinsä ja huutanut sinulle
haukkunut sinua
syyttänyt että olet varastanut lääkkeeni
enhän voinut uskoa että olen taas syönyt kaikki
kävin vimmaisesti kätköjäni läpi
yhtään ei löytynyt enää

pahus

tullessani tolkkuihini
huomasin että sinä olet
poissa

hidastuttavien vastapainoksi hommasin
päinvastaista
siis nopeaa
ja itku kurkussa haeskelin
sinua kaikkialta

lopulta löysin sinut erään vanhemman naisen luota
ja hän sanoi että
olet vain juonut ja itkenyt
lohdutuksesta piittaamatta

istuit keittiössä kun menin hänen kanssaan suihkuun
ja suihkusta tultuani
heitit kaikki nopeani suuhusi, iskin sinua
poskelle ja
ne lensivät pitkin lattiaa

pyysin anteeksi, lupasin muuttua

heitimme aineet vessanpytystä alas
läksimme ystäväsi luota
kotiin

rakastimme toisiamme herkkinä ja hurjasti
mutta tahti kiihtyi
olimme hukassa itseltä
ja siksi myös toiseltamme

sinäkin vedit viinan kanssa pillereitä silloin tällöin
ja minä olin myrkytystilassa kaiken aikaa

lopulta lähdit
sanoit ettet jaksa enää pelätä
milloin koittaa aamu että olen kylmänä
vierelläsi


[Tapahtui joulukuussa 1987 - maaliskuussa 1988.

Palasin exän luo.
Poikani syntyi toukokuussa 1988.]



JA KUITENKIN:

monena vuonna
joulun lähestyessä
muistin sinut ja suuren
rakkautemme


[Menin naimisiin exän kanssa ja tulin uskoon minäkin, erosimme. Poika jäi minulle.]



RAKASTAN JOULUN AIKAA

Rakastan joulun aikaa

muistosi ei enää satu sydämeeni
sillä tapaa

on niin paljon muistoja
satuttaviakin

ja minä nautiskelen hiljaisuudesta
aattona

istun kynttilänvalossa ja rentoudun
yksin
tässä hartaassa hiljaisuudessa

jossa myös kipeitä tunteita hetkittäin liikahtelee
ja sisikunta vavahtaa

ja vuosien aikana tekemäni virheet raastavat
välillä julmastikin

pidän siitä

menneisyyteni ja kipujeni kohtaamisesta
suostua katsomaan silmiin
omia haavoja
myöntää ne ja olla sinut
itsensä kanssa

levätä vain hiljaa

rakastavan kaikkeuden hoidettavana
joulun hiljaisessa
sykkeessä
ja lempeässä valossa

hän ei jäänyt seimeen
vaan meni pidemmälle ja loppuun asti

kauniisti soi jouluyössä
hyvyyden ääni


[Poika muutti muutti omilleen 2006. Hän on nyt samanikäinen kuin minä olin silloin, parikymmentä vuotta sitten.]



1986
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1215805407532_8_large.jpg

äitiparta 1983 - 1996
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262097740992_1_large.jpg

Memories 1988 - 1998
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1262097740992_4_large.jpg

(20 02 09)



Jos sinä olet pala kaarnaa aalloilla
ja minä pala kaarnaa aalloilla

Meri ympärillämme laaja, rannaton

Ja sitten tuuli
jostain sattuman oikusta
painaa meidät toisiamme vasten

Keskellä tätä laajaa, rannatonta merta

Sylikkäin hetken aikaa
hyppelehdimme
me kaksi kaarnan palaa
samasta puusta lohkaistuna

Ja sielumme koskettelevat suurta salaisuutta
maan, tulen, ilman ja veden alkuperää

Haa

Voin kyllä runoilla näin
mutta todellisuudessa en usko sattumaan,
sen oikkuihin

Mystiikkaan kyllä rakkaani

Siinä määrin kuin se on sitoutunut todellisuuteen
ja sopusoinnussa hyvyyden kanssa
sykkii vielä syvemmän kaikkeuden ääntä

Tämän todellisuuden ääntä

Niin, siinä määrin kuin tunnen siinä Hänen sydämensä sykkeen
tanssin ja laulan koko ruumiini voimalla

Siksi

Äkillinen kohtaaminen
toisiinsa soljuvat kirkkaat katseet
tihentynyt hengitys, poskille nouseva puna
tuntemisen leimahdus vaikka emme ole koskaan ennen
tavanneet

Ei ole minulle tekosyy paeta ruumiini painoa
tunnemyrskyyn
joka tekeytyy rakkaudeksi

Ja uniin jotka on ylevöitetty
pseudohengellisen yliaistillisuuden
glorialla

Niin rakkaani, tälläkin tavalla voin kyllä runoilla

Mutta istuessani rannalla
tunnen olevani oikeassa kohdassa
ja vaikka olen yksin en tunne olevani yksinäinen,
kasvot vasten meren kuohuja ja pärskeitä

Olen onnellinen

Niin!

Meri ympärilläni ei ole laaja, rannaton
se on rannaton minussa

Ja paljon enemmän kuin kauneimmat sanat
on Hänen todellisuutensa
jotain johon tahdon nytkin sitoutua

Sinua rakkaampi on rakkaimpani, kirjoitan sen isolla:
Hän on Rakkain

Ja ainoastaan Hänen sylissään
ei jossain tunnemyrskyssä vaan Korkeimman johdatuksessa
voimme olla toisillemme niin
ettei onneni katoa aamun tullen

TOISENLAINEN JOULURUNO
(21. 12. 2009)


tuuli soittaa sanatonta sävelmää
kaipausta

pettymystä, lohdutonta ikävää
särkevää surua
hänen luokseen joka ainoana
ymmärtäisi,
ja hän on niin kaukana

tavoittamattomissa



joskus
joinain hetkinä

aivan liian kylmin sormin tuntuu soittavan tuuli,
seisoessamme
rannalla tai kauppajonossa
näyteikkunan äärellä ja leikkipuistossa
muistojen tulvahtaessa yli
kuin hyökyvä aalto

kouraisu vatsassa,
jalkapohjiin yltävä suru

ja me seisomme surumme keskellä ajatellen ettei kukaan ymmärrä



mutta jospa vain kuulemme
kuulisimme
tuulen läpi ja tuulessa
lohdutuksen äänen

on yksi joka ymmärtää

hän ainoana on todellinen ymmärrys

hän joka rakasti ja rakastaa
minun rakkaitani
enemmän kuin itse koskaan kykenen

ja minua enemmän kuin kukaan,
edes rakkaani,
koskaan voisi rakastaa

riisuutui kirkkaudestaan,
tuli ihmiseksi - ihmisten kaltaiseksi
viattomana lapsena seimessä

kulki ihmisen tien
puhtaana ja vailla virhettä

lopulta
kaikki pahat tekomme
väärät ja sanomatta jätetyt oikeat sanat
taakkana päällään

koki Jumalan hylkäämisen

ettei minun koskaan tarvitsisi sitä kokea
syntisyyteni tähden

jota niin monasti yritän kätkeä ja peittää
riittämättömin puolusteluin:
en minä ole sen pahempi kuin kukaan muukaan -
enkä ainakaan niin paha kuin

tuo ja tuo



mutta Jumala sanoi
että jokainen joka ajattelee lähimmäisestään pahaa
tai nimittelee häntä
on jo verrattavissa murhaajaan

ei se
kuinka paljon tai kuinka vähän hyvää tai pahaa
olemme tehneet

vaan onko meillä yhteys häneen
sovituksen armon kautta

se ratkaisee



hänen rintakehänsä painui kasaan
ruumiin valuessa alaspäin
katkenneiden jänteiden ja repeytyvien lihasten
antaessa periksi painolle

luulen että hengittäminen oli tuskallista,
mutta varmasti tuskallisinta kaikessa
ihmiskunnan pahuus ja pimeys
sälytettynä päälleen

kipu ihmisten pahuuden tähden
sai hänen sydämensä särkymään
niin että kun roomalainen sotilas
varmistaakseen että hän todella on kuollut
painoi keihäällä
kylkiluiden välistä sydänpussiin
vapahtajan särkyneestä sydämestä
ryöpsähti verta ja vettä

multaiseen maahan



ei siinä kaikki!

hän nousi kuolleista kuoleman voittajana,
synnin ja kuoleman voittajana:

kuolema on voitettu
laulaa tuuli,
se on voitettu

minä tiedän ettei Jumala hylännyt Poikaansa
vaikka syntini hetkeksi
peittivät häneltä Isän kasvot

joskus tuuli on lohduton,
joskus tuuli raastaa ja repii mieltäni

mutta minä muistan
että myös mestarini, minun Rakkaimpani oli hyljätty -
monta vuotta hän oli hyljätty minunkin taholtani ennen kuin
ymmärsin ja pyysin anteeksi



läpi raastavan tuulen
minä käännyn tässä kivussa taas
armollisen Jumalan puoleen

rakkaus vuotaa hänen haavoistaan
kuin parantava öljy

keskellä maailman ja tuskani pimeyttä
valo

kirkas mutta ei sokaiseva,
se on lempeä ja hyvä

kääriydyn valoon kuin peittoon



tuuli soittaa sanatonta sävelmää
lohdullisuutta ja voittoa

voittoa kaiken sen yli
mitä kipuna sisälläni kannan,
kaiken sen

mikä kuuluu ihmisyyteen ja historiaani
niin etten voi sitä kieltää,
en sulkea pois -
kaiken sen, mikä raskauttaa ja sattuu
tuulisina unettomina öinä

kaiken sen hän on ottanut harteilleen,
läpi maailman myrskyn minua ja kipuani kantaa
Vapahtaja

siksi raskainkaan kipuni
ei enää ole lohduttomuutta,
kylminkään tuuli ei soita ainoastaan
kaipausta ja ikävää, pohjatonta surua, ei, se soittaa
lohdullisuutta - elämän lahjaa

Jumalan läsnäoloa

on yksi joka ymmärtää,
minä kysyn onko hänen ymmärryksensä
tosi

vai onko vain kuvitelma,
kaipauksen luoma harha kokeakseni kivun alla
jotain mitä ei kuitenkaan ole?

hänen läsnäolossaan
hymyilen,
rukoileva sydän tietää, armon todellisuudelle avautunut
tuntee vastauksen

vaikka emme aina ymmärrä
saamme kokea ja elää todeksi
armon suuruuden

jotain niin paljon enemmän kuin ihmisten välinen rakkaus

on Jumalan ääretön rakkaus ihmiseen

hänen rakkautensa kautta ja avulla
myös kaikki mikä ihmisten välillä on ja voi olla
tulee siunatuksi



silloinkin kun menneitä ei voi enää muuttaa,
on anteeksiantamuksena ja
ikuisena toivona

kunnia Hänelle korkeudessa

gloria in excelsis deo

seimen lapsen
ristillä kuolleen hylätyn Vapahtajan
ylösnousseen ja voittamattoman Vapahtajan ansiosta

rauha ihmisillä
joita kohtaan hänellä on hyvä tahto



http://www.tangle.com/view_video?viewkey=13a4a045cd290bc2ae2d

ajattele
tuhansia pulloposteja, jotka särkyivät karikoissa
koskaan rantoja saavuttamatta

eksyneestä sydämestä pusertuneita
sanoja
kyyneljuovaisia

hätähuutoja, avunpyyntöjä
kaukaiselle rakkaalle
tai jollekulle

ehkä kenelle tahansa joka saattaisi auttaa

sinulle,
ja huomaatko

sielusi myötäelää
tuntemattoman tuskaa ja
hätää

itket ajatellessasi

hänen aaltoihin hukkuneita repaleisia viestejään

niin, rakkaani
ajattele



juutalaislapsia ghetoissa,
kaikkia tuskaisia öitä
vuonna 1939

kun painauduimme kiinni toisiimme
kasvot kasvoja vasten,
ja kumpikin puri hampaitaan yhteen ettemme olisi itkeneet
ääneen

me - tai joku jossain

ullakolle rakennetussa piilopaikassa
piiritetyn kaupungin keskellä
toivoessamme vapauttajaa tulevaksi
mutta koko maailma käänsi meille selkänsä

mahdolliset vapauttajat
pelasivat pelejä

kiinnostuneina vain aukottomista dogmeista,
nippelitiedoistaan ja julkisivusta

värisevien sydäntemme lyödessä viimeisiä avuttomia lyöntejä, pimeässä

auringonpolttamalla aavikolla

napalmisateessa

jossain

aivan varmasti

muistat,
jos vain ajattelet

nälkäisiä lapsia Namibiassa
kärpästen täyttämin ammottavin silmin - ja luisevia käsiä
jotka ojentuivat läpi
sähköisenä sykkivän tv-ruudun

kuulet
pullopostien särkyvän
särmäisiin kiviin

hauraiden jäsenten murtuvan
ss-miesten ja
valtiollisen poliisin hansikoiduissa
kourissa

kyllä

rakkaani

mutta entä hän
joka nukkuu vierelläsi



onko hän
taaskin liian kaukana
kuullaksesi



kaikki maailman hätä,
koostuu yksilöiden hädästä
pienten sydänten parahduksista

mutta

entä hän joka istuu sinua vastapäätä
aamupöydässä
kahvia hörppien ja
on niin kuin ei huomaisikaan

niin, entä hän

silloin

kun mielesi täyttää

tympeä viha hänen välinpitämättömyytensä tähden

ja salaiset ajatukset
jotka on helppo kätkeä katseilta,
ehkäpä jonain päivänä vielä toteutatkin
haaveesi

ja annat hänen kärsiä
aivan jokaisesta viheliäisestä
laiminlyönnistä



helpompi sinun on eläytyä maailman kipuun kuin hänen kipuunsa



rakkaani, katso nyt:

pimeässä

auringonpolttamalla aavikolla

napalmisateessa

vuoteessa sinun vierelläsi

aamupöydässä

kahviani hörppien
heitän veteen pullopostin
vaikka ilmeeni on kivettynyt ja minusta tuntuu
etten piittaa
kuitenkin sydämeni kaipaa
jossain sisälläni
on huuto

sinua kohti

tai ehkä se olet sinä
joka kaiken vihasi ja äänettömän raivosi
ja kaikkien pelkojesi ja täyttymättömien unelmiesi
keskellä

heität epätoivoista viestiä,
jota et osaa edes pukea sanoiksi
toivot hänen kuulevan

ja rakkaani, kuulenko sanatonta viestiäsi



vai oletko liian lähellä
kuullakseni

anna anteeksi -
auta minua kuulemaan



että maailman kärsimys ja hätä
lievittyisi edes yhden sydämen verran,

tai ehkä

kahden sydämen verran

Jos.
(05 08 09)

Jos
Jos olisit sello
ja käteni olisi jousi

kuinka koskettaisin sinua niin
että se ei pelkästään tuntuisi hyvältä

vaan olisi musiikkia

jonka soinnut säilyisivät vielä senkin jälkeen
kun käteni on mennyt

ja puissa laulavat yön linnut



14. 9. 2009:
"Poikkeuksellinen runo. Syntyi tosielämän tilanteessa 5. 8. 2009 klo 10:06. Kirjoitettu nimimerkillä aitiparta Suomi24 Runot-palstalle (5. 8. klo 10:19)."

MEISTÄ KUKAAN EI OLE
(17 09 09)


meistä kukaan ei ole
tahdoton
kuin puunukke
jota olosuhteet tempovat sinne tänne

ja meri kuohuaa
sinkoaa vaahtopäitä raivoava meri

minkä teet?

sanoaksesi jälkeenpäin:
ei meren voimaa voi vastustaa, meren minussa

mutta kukaan meistä ei ole
tahdoton
kuin puunukke
jota tunteet heittelevät sinne tänne

ja määräävät kulkusuunnan
nämä syvät sisäiset
virrat

ei, ei kukaan meistä ole itsensä armoilla
pakotettu seuraamaan vaistoa
kuulemaan sydämen pakottavaa ääntä

vaativaa huutoa, anovaa kuisketta

toteuttamaan itseään
ja sokeana
näkemään sen minkä näkee
vain meren kuohut aaltoilevina silmillään

turha sanoa että tahdoit niin

ei kukaan ole tahdoton
kuin puunukke
pakotettu kuuntelemaan tahtoaan,
niin

tahdoton kuin

puunukke
jota oma tahto sinne tänne paiskoo,
kun sisimmän impulssit vetävät jäsenten naruista

kuljettavat pässiä narun päässä

rohkenen sanoa
ettei kukaan meistä ole
niin täysin itsepetoksen vallassa
että ei kykenisi näkemään jos vain suostuu

jos tahtoo

että vaikka merta ei voi käskeä vaikenemaan
eikä välttää sen raivoa sisällään

siltikin

niin siltikin
vaikka se vaahtopäänä raivoaa

aaltojen vaatimusta ei ole pakko ryhtyä toteuttamaan

sillä meistä kukaan ei ole tahdoton
kuin puunukke
jota meren aallot kuljettavat
sinne tänne



http://www.tangle.com/view_video?viewkey=62a5fa130468f4cf641e


Runo on kirjoitettu 17. 9. 2009. Tänään sen voisi omistaa Espoon tapahtumille...
Katselin tapauksen uutisointia tv:stä ystäväni kanssa joka (ennen muuttoaan) asui samassa rapussa surmaajan kanssa.

2. 11. 2010.

(09 11 09)


ajatukset eivät ole
pilviä
joita mikä tahansa
tuulenpuuska
voisi kuljettaa ja muotoilla

ja sitten kävelet pilvien päällä

ei, ei niin

hetkellisten tuntemusten kuljettama ihminen
ei ole oppinut tiedostamaan
vastuullisuuttaan;
ihmisyyteen kuuluu vastuullisuus, tärkeät ratkaisut ovat
todella tärkeitä

ei niitä voi puolustella
vetoamalla siihen tai tuohon
joka vei mennessään

vastuullisen ihmisen elämässä on arvoja
joihin hän ajatuksensa juurruttaa

silloin pilvissä säteilevät auringonnousun värit
vaikeinakin päivinä

ja tietysti
otamme huomioon muuttuvat olosuhteet
tarkistamme käsityksiä

haluamme tietää mikä on totta

tunteet eivät ole todellisuuden mittari,
ratkaisumme eivät perustu niihin

mutta tärkeitä ne ovat,
perin tärkeitä
ja juuri siksi emme
saa heittäytyä niiden vietäväksi

pilvien päällä kulkeva
ei ole vastuuton ainoastaan muita kohtaan
hän talloo myös omaa sydäntään

rikkinäisyydestä on turha syyttää
olosuhteita, kääntynyttä tuulta

viimeistään silloin ota elämästäsi vastuu

meri velloo mustia laineita
koruttomat puut
taipuvat syksyisessä tuulessa

jokainen sielu on arvokas

raiskattuina
ja aivan liian yksin
seisovat tuhannet yksinäiset
mustien vesien rannoilla

vaikka heidän tuskansa huutaa taivaisiin asti

sinä et huomaa

sillä katso,
he kävelevät meitä vastaan
arkisin kasvoin

kättelevät työpaikkojen eteisissä ja tiskeillä
hymyilevät tottuneesti

ja jos joskus
arvaamattomalla ja yllättävällä hetkellä
naamarit putoavat
paljastaen sisäisen kaaoksen

vaivaantunutta rykimistä,
selvitämme tilanteen ja jatkamme
turvalllisin puheenaihein

niinkö
ymmärtämättä kuinka
jokainen sielu on arvokas

meri velloo mustia aaltojaan
koruttomat puut
taipuvat syksyisessä tuulessa

rakkaani

joskus on vaikea ymmärtää
että jokainen sielu on tavattoman kallis

nekin jotka hylkäsivät
nekin jotka satuttivat ja jättivät

jos et jaksa sitä nyt ajatella,
et kykene antamaan anteeksi murskaajillesi,
äärimmäisen tuskan keskellä

muista:

juuri sinä olet rakas ja arvokas!

ja se on alku,
se on lähes kaikki

pimeän keskelle syttyy tähti



[kirjoitettu 25.09.09 klo 16:50 - 16:57]

( 13 04 09 )


Katselen sinua ikkunasta lankeavassa viistossa valossa
Silittäessäsi vaatteita hehkuvalla raudalla
Mietin kuinka meidät liitettiin toisiimme lujin köysin
Emmekä edes huomanneet

Epämääräisten katseiden ja keskustelujen lomassa
Jotain vain alkoi solmiutua
Irtonaisten lankojen päät kohtasivat
Hapuillen

Kunnes toistemme hymyssä
Huomasimme arkana

Hitaasti kohdentuva kaipaus

Rakkaani!

Ja nyt silität vaatteitasi
Siinä ikkunasta lankeavassa viistossa valossa
Ja minä mietin
Rosoisten arpieni alla
Kuinka toisin kaikki voisi olla

Jos ehkä olisin ollut vähän nopeampi

Ja ymmärrän
Että kaikilla asioilla on sittenkin vain aikansa auringon alla
Ja katsoessasi minuun ikkunasta lankeavassa valossa
Olen vain kiitollinen

Äärettömän kiitollinen siitä mitä oli


[Longfellow-sarjaa]