Olen 16v kundi, jolla on ongelmia kaikkien mahdollisten asioiden kanssa, joita nyt seurusteluun ja seksuaalisuuteen liittyy :< Olen jo pitkään tiennyt olevani biseksuaali, mutta olen kertonut asiasta vain muutamille henkilöille, sillä asumispaikkakuntani on melko pieni (vaikkakin Tampereen kupeessa, mutta ei se näitä ihmisiä yhtään hyväksyvämmiksi tee) ja isäpuoleni on äärimmäisen homovastainen.
Ensimmäisen kerran tulin kaapista ulos 2 henkilölle (mesessä, kuinkas muutenkaan) joskus viime keväällä, ja toinen oli melko homovastainenkin, joka hieman pelästytti minua ja sai minut vaikenemaan moneksi kuukaudeksi, jolloinka kerroin vasta Prometheus-leirin "tiimille" seuraavan kerran olevani bi. He suhtautuivatkin oikein hyvin asiaan, jonka ansiosta päätinkin pitää "Elävä Kirja"-esityksen biseksuaalisuudestani leirillä, mikä oli hyvin vapauttava tilaisuus, koska kukaan ei sanonut mitään pahaa minulle, vaikka olin aivan varma , että saan ikävää palautetta ainakin joiltakin henkilöiltä (tai no, sainkin kyllä yhdeltä joka piti homoutta sairautena, mutta se ei ollut kovin paljoa, ottaen huomioon että leiriläisiä oli kuitenkin 16).
Leirin jälkeen olin saanut niin valtavasti itseluottamusta, että päätin ilmoittaa kaikille gallerian ja facebookin välityksellä olevani bi, ja kukaan ei asiaan mitään sanonut ja olinkin hyvin onnellinen noina aikoina, mutta sitten: eräs tyyppi ihastui minuun, ja meillä oli jotain pientä säpinääkin hetken aikaa, mutta ajattelin ettei suhteessa olisi mitään järkeä jos joutuisin salailemaan sitä koko ajan, joten kerroin äidilleni olevani bi ja kuinka ollakkaan: Hän uhkasi häätää minut pois kotoa jos enään ikinään tekisin mitään seurusteluun liittyvää kenenkään miehen kanssa (ja siis suurinosa ihastuksistani oli tähän mennessä ollut miehiä). Olin juuri ollut saamassa kiinni elämän iloista, mutta tämän jälkeen minusta tuli melko sisäänpäin suuntautunut, poistin kaikki mahdolliset merkinnät seksuaalisuudestani galleriasta ja facebookista etteivät uudet, melko homofobiset ystäväni saisi tietää mitään asiasta, ettei ystävyytemme kariutuisi siihen :<
Mutta nyt, muutama kuukausi tapauksen jälkeen, olen alkanut ajautua siihen pisteeseen, että ahdistukseni kaiken tämän salailusta alkaa olemaan valtaisa, mutta pelkään yhä kaveripiirini reaktiota suunnattomasti, sillä he sattuvat olemaan myös minulle suurimmaksi osaksi sukua, joten he luultavasti kertoisivat isäpuolelleni ja isälleni, jotka ovat kummatkin siis hyvin homofobisia, jonka jälkeen elämästäni tulisi helvettiä.
Mitä minun pitäisi tehdä? Pitäisikö minun odottaa muutamia vuosia oman asunnon saamiseen asti (jolloin salailu on helpompaa)? Vai tulla ulos kaapista ja luultavasti päätyä lastenkotiin (minne en kyllä mielelläni menisi)? Tilannehan kuitenkin on se, että hormoonitoiminta on valtaisaa (kuten teini-iässä yleensä), vakava suhde kiinnostaisi kumpaakin sukupuolta kohtaan (ehkä hieman enemmän miehiä kohtaan), mutta seurustelustakaan ei löydy varsinaista kokemusta lainkaan, saatikaan aloitteen tekemisestä :/
AUTTAKAA!
Ensimmäisen kerran tulin kaapista ulos 2 henkilölle (mesessä, kuinkas muutenkaan) joskus viime keväällä, ja toinen oli melko homovastainenkin, joka hieman pelästytti minua ja sai minut vaikenemaan moneksi kuukaudeksi, jolloinka kerroin vasta Prometheus-leirin "tiimille" seuraavan kerran olevani bi. He suhtautuivatkin oikein hyvin asiaan, jonka ansiosta päätinkin pitää "Elävä Kirja"-esityksen biseksuaalisuudestani leirillä, mikä oli hyvin vapauttava tilaisuus, koska kukaan ei sanonut mitään pahaa minulle, vaikka olin aivan varma , että saan ikävää palautetta ainakin joiltakin henkilöiltä (tai no, sainkin kyllä yhdeltä joka piti homoutta sairautena, mutta se ei ollut kovin paljoa, ottaen huomioon että leiriläisiä oli kuitenkin 16).
Leirin jälkeen olin saanut niin valtavasti itseluottamusta, että päätin ilmoittaa kaikille gallerian ja facebookin välityksellä olevani bi, ja kukaan ei asiaan mitään sanonut ja olinkin hyvin onnellinen noina aikoina, mutta sitten: eräs tyyppi ihastui minuun, ja meillä oli jotain pientä säpinääkin hetken aikaa, mutta ajattelin ettei suhteessa olisi mitään järkeä jos joutuisin salailemaan sitä koko ajan, joten kerroin äidilleni olevani bi ja kuinka ollakkaan: Hän uhkasi häätää minut pois kotoa jos enään ikinään tekisin mitään seurusteluun liittyvää kenenkään miehen kanssa (ja siis suurinosa ihastuksistani oli tähän mennessä ollut miehiä). Olin juuri ollut saamassa kiinni elämän iloista, mutta tämän jälkeen minusta tuli melko sisäänpäin suuntautunut, poistin kaikki mahdolliset merkinnät seksuaalisuudestani galleriasta ja facebookista etteivät uudet, melko homofobiset ystäväni saisi tietää mitään asiasta, ettei ystävyytemme kariutuisi siihen :<
Mutta nyt, muutama kuukausi tapauksen jälkeen, olen alkanut ajautua siihen pisteeseen, että ahdistukseni kaiken tämän salailusta alkaa olemaan valtaisa, mutta pelkään yhä kaveripiirini reaktiota suunnattomasti, sillä he sattuvat olemaan myös minulle suurimmaksi osaksi sukua, joten he luultavasti kertoisivat isäpuolelleni ja isälleni, jotka ovat kummatkin siis hyvin homofobisia, jonka jälkeen elämästäni tulisi helvettiä.
Mitä minun pitäisi tehdä? Pitäisikö minun odottaa muutamia vuosia oman asunnon saamiseen asti (jolloin salailu on helpompaa)? Vai tulla ulos kaapista ja luultavasti päätyä lastenkotiin (minne en kyllä mielelläni menisi)? Tilannehan kuitenkin on se, että hormoonitoiminta on valtaisaa (kuten teini-iässä yleensä), vakava suhde kiinnostaisi kumpaakin sukupuolta kohtaan (ehkä hieman enemmän miehiä kohtaan), mutta seurustelustakaan ei löydy varsinaista kokemusta lainkaan, saatikaan aloitteen tekemisestä :/
AUTTAKAA!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ensinnäkin, en usko että lastenkotiin laitetaan yhtään ketään sen takia että on homo tai bi. Lastenkoti on sellaisten vanhempien lapsille jotka eivät kykene huolehtimaan lapsistaan. Esim. vanhemmat ovat niin pahoin alkoholisoituneet tai mielenterveysongelmaisia, tai mikäli lapsi on toistuvasti ilman syytä poissa (perus)koulusta ja koetaan etteivät vanhemmat pysty täten vastaamaan lapsen tarpeista. Eli jos olet ns. normaali nuori etkä päänvaiva ja ongelmavyyhti todellisella tasolla (tyyliin vaaraksi itsellesi ta muille), ei sinua voida laittaa lastenkotiin.
Toiseksi, pahoittelut jos vastauksesta uupuu jotain tai tekstin ulosanti on jotenkin sekavaa.. Olen juonut vasta yhden kupin kahvia tähän aamuun. :)
Se onkin sitten mielipideasia mitä sinun tulisi tehdä tai mikä olisi parhaaksi sinulle. Kertoa vaiko ei.. Jos kertoa, koska kertoa.. jne...
Ahdistukseen auttaisi varmaan näin ensihätiin mennä mielenterveystoimistoon juttelemaan. En tiedä miltä ajatus sinusta tuntuu, mutta jos terapeutin kanssa natsaa, niin oma kokemus on ainakin se että asioista puhuminen helpottaa. Saat purkaa tuntojasi peloistasi, isästä/isäpuolestasi jne. ja täydellä luottamuksella.
Yleensä en neuvo ihmisiä miten heidän tulisi elää, mutta haluan sen verran sanoa, että toivon ettet koko elämääsi elä kaapissa. Kyse on kuitenkin sinun elämästäsi, ei kenenkään muun. Emme ole täällä muita miellyttämässä, vaan rakentamassa kukin omaa elämäämme, kulkien muiden kanssa rinnakkasin.
Kaikkea hyvää sinulle! :) Sekä voimia tilanteeseen!!
"en usko että lastenkotiin laitetaan yhtään ketään sen takia että on homo tai bi. Lastenkoti on sellaisten vanhempien lapsille jotka eivät kykene huolehtimaan lapsistaan. Esim. vanhemmat ovat niin pahoin alkoholisoituneet tai mielenterveysongelmaisia, tai mikäli lapsi on toistuvasti ilman syytä poissa (perus)koulusta ja koetaan etteivät vanhemmat pysty täten vastaamaan lapsen tarpeista. Eli jos olet ns. normaali nuori etkä päänvaiva ja ongelmavyyhti todellisella tasolla (tyyliin vaaraksi itsellesi ta muille), ei sinua voida laittaa lastenkotiin."
Ota yhteyttä sosiaaliviranomaisiin. Tai sitten kärsit kunnes saat tarpeeksi ikää, että pääset töihin. Mieti tarkasti mitä teet.
Vanhemmat ovat elatusvelvollisia siihen saakka, kunnes lapsi on täysikäinen. Tässä asiassa ei ole tulkinnanvaraa. Käsittääkseni se menee jotakuinkin siten, että voit muuttaa/hakea kunnan vuokra-asuntoon, jos kotiolot muuttuvat mahdottomiksi, mutta kunnan sosiaalitoimen sijasta vanhempasi maksavat - tai itkevät ja maksavat - elämisestä syntyvät kulut. Nuo puheet työpaikan etsimisestä ja omillaan tulemisesta voit unohtaa; sehän on sama kuin lapsen heitteillejättö. Lienee ollut "maantapa", joskus suurten ikäluokkien aikaan, mutta nythän eletäänkin vuotta 2009 eikä vuotta 1960.
Lue seuraava elatusapua koskeva pätkä Mannerheimin lastensuojeluliiton sivustolta: http://jkk.mll.fi/yhteiskunnan_tuki_perheille/lapsen_elatus.php . Se lienee myös sopiva instanssi, josta voit aloittaa tiedustelun liittyen tilanteeseesi.
Voimia ja rohkeutta Sinulle olla oma itsesi!
Olen 33-vuotias ja se älytön äitipuoleni on kintereilläni vieläkin. Hän on myös hyvin homovastainen joten olen harkinnut että pitäisiköhän minun valehdella itseni ulos tuosta tilasta. Koska taloa olen hommaamassa enkä omilla tuloillani siihen itse pysty niin kai siinä täytyy sitten valehdella että olen löytänyt elämäni naisen vaikka se olisikin nuori mies. Jos se taas olisikin todellinen nainen niin tilannehan olisi helpompi. Muussa tapauksessa ei ole kun käskeä tuo äitipuoleni menemään ennenkuin hän muuttaa luokseni.
Olen tietysti bi joka pidän joko perinteellisestä menosta tai Frottauksesta. Pidätkö sinä tuosta jälkimmäisestä? Sinun tapauksessa ehdottaisin että kun pääset omaan asuntoon että ehdi sitten vaan rohkeasti kunnon elämänkumppani itsellesi sukupuolesta huolimatta.
Onnea ja menestystä vaan!
???
Itse olen 16v bi tyttö ja en ole tullut kaapista ulos kuin parille ystävälle joihin luotan, Ehkä jos pystyt vanhemmillesi ja muille ystävilles selittämään että rakkaus ei katso sitä, mikä on jalkojen välissä, vaan sitä, mikä on korvien välissä! :) ja samasta sukupuolesta kiinnostus on yhtä normaalia kuin toisesta sukupuolesta kiinnostus =) Eikä vanhenpas voi sua heittää ulos tän asian taki,ehkä se on vanhemmille aina jonkinnäköinen järkytys kun oma lapsi onkin samaa sukupuoltaedustavasta kiinnostunut. Siihen asian totutteluun voi mennä hetki.. oo oma ittes ja pärjäile
samassa tilanteesssa olisin niin tekisin siten että olisin asiasta niin kauaa hiljaa että tulen omillani toimeen ja asun omassa kämpässä. Sitten ilo irti vain kokonaan ei se elämä muutamasta vuodesta kiinni ole.
Itse olen myös bi, ja olen kertonut asiasta avoimesti kaikille ystävilleni-kukaan ei ole sanonut mitään poikkipuolista. En sitten tiedä, jos tytöt hyväksyvät asiat helpommin. Mielestäni sinulla ei ole mitään vaatimusta kertoa ihmissuhteistasi vanhemmillesi, tapaile poikia, jos haluat, mutta jätä kertomatta siitä. Jos he välittävät sinusta, he antavat sinun olla oma itsesi, jos eivät, älä välitä heistä. Tarpeen tullessa voit sanoa -mahdollisia-poikaystäviäsi *kavereiksi*. Olen samaa mieltä,että tuskinpa lastenkotiin joudut, riippuu toki hiukan iästäsi...15?16?17?Jos olet alle 15, sekin on mahdollista, mutta luultavasti sosiaaliviranomaisten kanssa ensin käydään pitkä keskustelu asiasta, ja vanhempasi, kuinka homofobisia sitten olisivatkin, luultavasti päätyisivät lopputulokseen että bipoika on *vähemmän häpeällinen*kuin huostaanotto. Toivottavasti tällaiseen tilanteeseen ei kuitenkaan päädytä. Elämäsi on omasi, älä anna sukulaistesi pilata sitä
ps. en itsekään ole kertonut suuntautumisestani vanhemmillenini, koska mielestäni se ei heille mitenkään kuulu. enhän sanoisi heille olevani heterokaan, miksi kertoisin olevani bi?
ai, sanoithan sinä ikäsi.anteeksi,meni ohi