Muistivirhe, Outi Pakkanen

Entinen dekkaristi, nykyinen keittokirjailija Pakkanen pohtii suuria teemoja uusimmassaan. Kuten mitä oikein muistamme. Kuinka pitkään voimme pettää, sukupolvesta toiseenko? Totuuden tietämisen välttämättömyydestä tai armeliaasta unohtamisesta. Välinpitämättömyyttä ja rakkauden monia muotoja. Jopa kieroutuneita. Varsinaisesta rikoksesta selvittelyineen ei tässä ole kyse, joten siinä katsannossa seikkailen nyt väärällä palstalla. No olkoon vanhan maineensa vuoksi.

Toki suuren osansa sivumäärästä saa kaupungin muutos, joka useinmiten on huonompaan suuntaan. Pakkasen kirjathan rajoittuvat maantieteellisesti pienelle alueelle, Tapiola on jo erämaaseikkailu. Joten Töölön ja Bulevardin nurkat tunteva kokee kanssakulkemisen iloa pälkäneläisen tai ylikiiminkiläisen pällistellessä outouttaan. Mahtaako olla tarkoitus rajata ostajakunta Lauttasaari-Kulosaari välin sisäpuolelle?
Erilaisten huippubrändien, ruokien ja kapakoiden nimien tiputtelu kuuluu olennaisesi Pakkasen tyylikeinoihin. Trendikästä, heppoisen kirjallisuuden valtavirtaa, mutta liekö välttämätöntä? Samoin kuin ulukomaankielisten pätkien sekottaminen mukaan. No, sitähän tekee jo Westökin. Pienillä vedoilla terävöitetyt ihmiskuvat ovat parasta Pakkasta. Muutamalla sanalla kuvatut satunnaiset ratikkatytöt jäävät lukijan mieleen tosiolevaisina.

Varsinainen juoni jääköön selostamatta, mutta Hotakainen olisi kertonut saman kolmellakymmenellä sivulla ja Hyry kahdeksallasadalla. Lukukokemus tiivistyi viimeisellä kymmenyksellä eikä kaduta viattomien lasten päivän kulahtaminen kirjan kimpussa. Siitähän tässäkin on pohjimmillaan kyse, viattomuudesta.