.. itkeä jonkun sellaisen takia josta ei tiedä oikeastaan mitään? En ole koskaan tavannutkaan mun isää, en tiedä sen nimeä, tiedän vaan pari juttua mitä mun kummitäti kertoi sillon kun se vielä eli. Olin sillon joku 5v ja se on ainoa ihminen joka koskaan kertonut mulle mitään mun isästä, mutten muista paljoa. Oon nyt 15-vuotias.
Mulla on neljä siskoa. Kaks isosiskoa, ja niillä on eri isä kun mulla. Äiti ja niiden isä on eronnut mutta ne on läheisissä väleissä sen kanssa. Sitten tässä välissä oon minä, puoliorpo. Ja sitten mun pikkusiskot, jotka on äidin uudesta liitosta ja nyt me ollaan viimeset 8 vuotta asuttu tän uuden miehen luona. Mä en oo kuitenkaan koskaan voinut pitää sitä minkäänlaisena isänä. Pienenä kun oli vaan minä ja kaks isosiskoa, mä kävin niiden isän luona aina ettei mun tarvis olla yksin, ja joskus mä oikeasti luulin että se on mun isä, mutta sitten vaan sain tietää totuuden.
Toi mun toinen isäpuoli, mun isosiskojen isä siis, tietää missä mun isä asuu nykyään ja se sanoi että se voi hommata mulle sen numeron jos haluan joskus soittaa tai jotain, mutta mä en halua. En mä uskalla. En tiiä edes tietääkö se että mä oon olemassa. En halua vaan mennä ja sotkea sen elämää, en nyt enkä ehkä koskaan. Toi kerta olikin sitten ainoa jolloin joku puhui mun isästä mun edesmenneen kummitädin lisäks siis. Se täti oli mulle läheisempi kun mun äiti on koskaan ollut. Musta tuntuu että mie oon vahinkolapsi enkä siks niin kovin rakas kenellekään.
Mä en voi sille mitään että aina jos vaikka jossain leffassa on läheiset isä ja tytär, alan itkemään. Jos mun kaverit puhuu niitten isistä, oon hiljaa. Kaikilla muilla on ihana isä. Ne halaa, puhuu, tekee niitten kanssa asioita. Ja musta tuntuu niin helvetin yksinäiseltä koska mun elämässä ei muutenkaan oo paljon läheisiä ihmisiä, kaveritkin ajelehtii koko ajan kauemmas ja kauemmas, ja pian mulla ei oo ketään. Mä en oo läheinen kenenkään kanssa mun perheessä. Kyllä me toimeen tullaan mutta ei koskaan oikeastaan tehdä mitään koko perheen kesken enkä koskaan puhu äitin kanssa mistään henkilökohtaisesta. Oon saanut hakea kaiken mitä tiedän esim. seksistä, kuukautisista, sheivaamisesta etc. netistä. Ei mulla oo koskaan ollut ketään läheistä vanhempaa naista joka olis kertonut mulle asioita tai ollut tukena tai edes puhunut mun kanssa ja neuvonut vaikka jätkien kanssa. Vaan kaverit ja nekään ei oo kovin läheisiä. Mutta parempi se kuin seisoskella yksin joka välitunti koulussa.
Mutta mitäpä sillä väliä. Loppujen lopuksi ei elämässä oo muuta tarkoitusta kuin selviytyä. Selviytyä yksinäisyydestä, kiusaamisesta, isättömyydestä, ja kaikesta muusta paskasta josta en jaksa puhua.
Halusin vaan sanoa, että mua vaan sattuu niin paljon olla isätön ja... en vaan kuulu koskaan mihinkään. En mun kaveriporukkaan, en mun perheeseen, oon lopettanut mun vähät harrastuksetkin koska en kuulu koskaan mihinkään edes silloin.
En tiiä edes miks tulin jauhamaan tänne jotain. Anteeks ja hei.
Mulla on neljä siskoa. Kaks isosiskoa, ja niillä on eri isä kun mulla. Äiti ja niiden isä on eronnut mutta ne on läheisissä väleissä sen kanssa. Sitten tässä välissä oon minä, puoliorpo. Ja sitten mun pikkusiskot, jotka on äidin uudesta liitosta ja nyt me ollaan viimeset 8 vuotta asuttu tän uuden miehen luona. Mä en oo kuitenkaan koskaan voinut pitää sitä minkäänlaisena isänä. Pienenä kun oli vaan minä ja kaks isosiskoa, mä kävin niiden isän luona aina ettei mun tarvis olla yksin, ja joskus mä oikeasti luulin että se on mun isä, mutta sitten vaan sain tietää totuuden.
Toi mun toinen isäpuoli, mun isosiskojen isä siis, tietää missä mun isä asuu nykyään ja se sanoi että se voi hommata mulle sen numeron jos haluan joskus soittaa tai jotain, mutta mä en halua. En mä uskalla. En tiiä edes tietääkö se että mä oon olemassa. En halua vaan mennä ja sotkea sen elämää, en nyt enkä ehkä koskaan. Toi kerta olikin sitten ainoa jolloin joku puhui mun isästä mun edesmenneen kummitädin lisäks siis. Se täti oli mulle läheisempi kun mun äiti on koskaan ollut. Musta tuntuu että mie oon vahinkolapsi enkä siks niin kovin rakas kenellekään.
Mä en voi sille mitään että aina jos vaikka jossain leffassa on läheiset isä ja tytär, alan itkemään. Jos mun kaverit puhuu niitten isistä, oon hiljaa. Kaikilla muilla on ihana isä. Ne halaa, puhuu, tekee niitten kanssa asioita. Ja musta tuntuu niin helvetin yksinäiseltä koska mun elämässä ei muutenkaan oo paljon läheisiä ihmisiä, kaveritkin ajelehtii koko ajan kauemmas ja kauemmas, ja pian mulla ei oo ketään. Mä en oo läheinen kenenkään kanssa mun perheessä. Kyllä me toimeen tullaan mutta ei koskaan oikeastaan tehdä mitään koko perheen kesken enkä koskaan puhu äitin kanssa mistään henkilökohtaisesta. Oon saanut hakea kaiken mitä tiedän esim. seksistä, kuukautisista, sheivaamisesta etc. netistä. Ei mulla oo koskaan ollut ketään läheistä vanhempaa naista joka olis kertonut mulle asioita tai ollut tukena tai edes puhunut mun kanssa ja neuvonut vaikka jätkien kanssa. Vaan kaverit ja nekään ei oo kovin läheisiä. Mutta parempi se kuin seisoskella yksin joka välitunti koulussa.
Mutta mitäpä sillä väliä. Loppujen lopuksi ei elämässä oo muuta tarkoitusta kuin selviytyä. Selviytyä yksinäisyydestä, kiusaamisesta, isättömyydestä, ja kaikesta muusta paskasta josta en jaksa puhua.
Halusin vaan sanoa, että mua vaan sattuu niin paljon olla isätön ja... en vaan kuulu koskaan mihinkään. En mun kaveriporukkaan, en mun perheeseen, oon lopettanut mun vähät harrastuksetkin koska en kuulu koskaan mihinkään edes silloin.
En tiiä edes miks tulin jauhamaan tänne jotain. Anteeks ja hei.
Vastaukset 1
Vanhimmat
näin on täälläkin päin! mutta oon nuorempi kun sä mutta mulla kaikki on pahemmin...