Onko sukututkimus mummojen harrastus? Mikä on sukututkijoitten keski-ikä?
Itse olen aika nuori ja harrastanut sukututkimusta vain netissä. En siis ole koskaan tavannut oikeata sukututkijaa. Olenkohan ikäni puolesta jotenkin omituinen teidän joukossanne?
Itse olen aika nuori ja harrastanut sukututkimusta vain netissä. En siis ole koskaan tavannut oikeata sukututkijaa. Olenkohan ikäni puolesta jotenkin omituinen teidän joukossanne?
Vastaukset 21
Vanhimmat
että mummojenko harrastus ... nooo, onhan niitä vaarejakin ...
Tosiasia on, että ihan oikea sukututkimustyöskentely vaatii niin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, että harvalla on siihen mahdollisuutta ennen eläkkeellejäämistä.
Sanot "harrastaneesi sukututkimusta netissä". Lienet siis seikkaillut HisKissä.
Se ei ole sukututkimusta. Pelkästään HisKiin tukeutuvat joutuvat useimmiten täysin hakoteille, koska kyllä rippikirjat ovat se sukututkimuksen päälähde.
HisKin perusidea on aivan erinomainen, mutta sen toteuttamistapa on saanut aikaan sen, että virheellisyyksiä piisaa.
HisKiä voi kyllä käyttää eräänlaisena karkeana haravointivälineenä ja sitten käydä oikeitten lähteiden eli mikrofilmien kimppuun. Sieltä ne aarteet löytyvät.
Toivottavasti olet tutustunut www.genealogia.fi -sivustoilta löytyviin faktoihin. Sieltä löydät myös selvityksen siitä, miten HisKiä on tallenneltu - se on siis jo tuplasti tulkintaa.
Onnea matkaan ihanan harrastuksen parissa!
HisKi on tosiaan minulle jo tuttu. Samoin tuo genealogia- ja mormoonien FamilySearch-sivustot, Siirtolaisinstituutti ja Ellis Islandin rekisterit. Olen liittynyt myös parille sukututkijoitten postitutslistalle. Mutta nuo kirkonkirjat, maarekisterit ja maakunta-arkiston apajat ovat vielä kokematta. Niiden aarteitten tutkimiseen menee varmasti iäisyys. Lisäksi tuntuu siltä, että asun aivan väärällä puolella maata tutkimuskohteisiini nähden.
Ensi syksynä aion mennä kansalaisopiston sukututkimuskurssille. Saapa nähdä, mitä se antaa.
olin 20-vuotias kun kävin sukututkimuskurssin kansalaisopistossa ja siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän tutkiskellut.Silloin kaverini kanssa (saman ikäinen) olimme ylivoimaaisesti nuorimpia. En voi olla taaskaan muistuttamatta, että aloita haastatteluilla ja kuvien keruulla...ettet myöhästy. Hiski pysyy ja paranee....
Itse olen kolmekymppinen ja harrastanut sukututkimusta IHAN OIKEASTI, eli arkistoissa 10 vuotta..
En kyl todellakaan tunne olevani mummo - päin vastoin
Unohdin äskeisestä viestistä, mene ihmeessä kurssille jos mahdollista. Sieltä saa todella hyvää ja asiantuntevaa neuvoa. Myös maakunta-arkiston henkilökunta ( ainakin Joensuussa ) auttaa mielellään.
Yritin haastatella suvun vanhimpia jäseniä, mutta ovat niin suppisuisia... Elämä on pakottanut pitämään vähän taukoa, mutta alan taas heräillä ja aion jatkaa siitä mihin pääsin. Se on elinikäinen harrastus!
Kannattaa käydä kurssi alkuun, se helpottaa jatkossa mahdottomasti, ei kompastele tietojen etsinnässä niin kovin kuin ilman kurssia. Auttaa myös arvioimaan, mikä on "mahdollista" - sillä onhan vanhoissa asiakirjoissa paljon virheitä.
Internet on hyvä apu, mutta mielestäni kaikki sieltä löytyvät tiedot täytyy tarkistaa.
harrastus, lähemmin vaatii järkeä ja kykyä ajatteluun.
ja kunnon ruotsinkielen taitoa! Ja onneksi oli muinoin koulussa latinakin ...
vanhat käsialat tulevat muodostamaan minulle eniten ongelmia. Opetetaanko noilla sukututkimuskursseilla tulkitsemaan niitä vanhoja koukeroita? Olisi oikeastaan aika tyylikästä, jos osaisi itsekin kirjoittaa sillä tavalla.
käsialat onkin yks perin tärkeä perusasia. Alkeiskurssille on ekaksi hyvä mennä ja sitten vaan rohkeasti filmien pariin. Mitä enemmän niitä kirjainmuotoja silmä tottuu havainnoimaan, sitä helpommaksi lukeminen käy. Tämä on ihan omakohtainen vuosikymmenien havainto. Sitten taas, jos on lukemisessa paussia välillä, alku on aina vähän kankeaa, mutta kyllä se sitten siitä.
Homman alussa on vaikeaa se, että eri vuosisatojen kirjaimistot poikkeavat toisistaan.
Joitain vuosia sitten ilmestyi aika mukava vanhoja käsialoja käsittelevä kirja, jossa ihan "kädestäpitäen" opetetaan nuo vanhat kirjaimet - ihan siten, että halutessaan osaa sitten itsekin kirjoittaa niitä käyttäen. Kyselehän kirjastolta - saattaisit ihastua.
Itse nautin suunnattomasti juuri originaalidokumenttien lukemisesta; voisipa sanoa, että suorastaan herkuttelen niillä. Kuvittelee mielessään, millaisessa tilanteessa nämäkin koukerot on kirjoitettu. Näkee, miten suuren sotapäällikön voimakas ja vahva nimikirjoitus muuttuu: varmasti kovia kokeneen vanhuksen käsi on jo kovasti tärissyt ja kirjainten koko pienentynyt.
että löydän tuon mainitsemasi kirjan, mutta sattuisitko muistamaan sen nimeä tai tekijää. Löytyykö se sukututkimuksen vai kalligrafian alta?
Sukututkimus on tosiaan mielenkiintoinen juttu, ja harrastusta voi laajentaa hyvin historian tai kulttuurihistorian pariin.
Katsastin tuolta Sukuviesti-lehden takakannesta ja siinä mainitaan kirja "Askel sukututkimuksen pariin. Wanhan käsialan opas", tekijä Erkki Arontaus. Se saattaa olla just se muistelemani kirja.
Parhaat vanhoja käsialoja käsittelevät kirjat mielestäni ovat kuitenkin olleet Anneli Mäkelä-Alitalon kirjat eri vuosisatojen käsialoista.
Tuossa Sukuviestin takakannessa mainitaan kirjansa "1600-luvun asiakirjat - lue ja tulkitse". Hänellä on myös 1500-luvun ja 1700-luvun käsialakirjat. Näissä kirjoissa on se hyvä puoli, että niissä näkee erilaisia dokumentteja ja sitten niistä tulkinnat ihan kirjain kirjaimelta. Sitten muistaakseni myös ns normaaliruotsiksi vastaava ja sitten vielä suomeksi. Mikäli nyt muistan oikein.
Genealogia.fi -kirjakaupan tarjontaa on hyvä seurata, tietää sitten kaukolainailla kirjaston kautta itselle, ellei halua ostaa. Tietää ainakin, mitä olisi olemassa.
Käsikirjastojen puolella varmaan joka kirjastossa on paikallishistoriabibliografiat, joista löytyy vaikka mitä jännää.
Ainakin sinun kuvauksesi perusteella nuo kirjat vaikuttavat tosi hyviltä. Täytyy laittaa hakuseen. Voivat olla niin hyviä kirjoja, että ovat aina lainassa.
Joo, kyllä nuo käsialat kannattaa opetella lukemaan ennen kuin lähtee arkistoihin istumaan tai tilaa mikrofilmejä. Aivan oma viehätyksensä noissa käsinkirjoitetuissa dokumenteissa kieltämättä on.
Hyvä vinkki myös varmaan tuo käsikirjasto. Sitä en olekaan huomannut vielä tsekata.
Itse kävin kurssin tänä tammi-helmikuussa kuluvaa vuotta. Olin 37 vuotiaana reilusti 20 vuotta muita kurssilaisia nuorempi. Alkupeäisiä asiakirjoja olen tutkiskellut jo vuoden verran ja enemmän kuin suurten sotapäälliköiden käsialat harmia ovat aiheuttaneet juoppojen pappien sökerrykset. Eikä sovi myöskään unohtaa mormonien sukututkimuskeskuksia jos sellainen sattuu paikkakunnalla olemaan. Sinne vaan avoimin mielin niin saa hyvää opastusta. Itsellä sellainen on tuossa 500 m päässä ja siellä tulee vierailtua silloin tällöin.
On hienoa huomata osaavansa lukea noita alkuperäisiä merkintöjä! Lisämausteena voisin sanoa, että mahtavalta tuntuu lukea sukulaisen kirjoittamaa tekstiä yli 300 vuoden takaa!
Muuten, sukututkimukseni aloitin jo joskus 70-luvulla, luin kirjallisuutta ja kävin sukututkimuskursseja. Nyt lienen ns. mummoikäinen (en omasta mielestäni), pääsin eläkkeelle, päivitin tutkimustietoni sukututkimuskurssilla sekä vielä jatkokurssilla. Nyt todella on sitä aikaa, innostusta on aina ollut! Tiedostoissani on jo mahtava arsenaali menneitä sukulaispolvia!
En koskaan kyllästy puhumaan tästä aiheesta, ei kannata kysyä minulta mitään edistymisestäni ellei todella halua kuunnella "pitkää selostusta"!
Mummous on mielentila kuten ikäkin, tosin onhan niitä nuoria mummojakin...notta
Mikäs mummojen harrastuksessa on vialla? Jälkipolvet päin vastoin ovat joka suvussa kiitollisia, kun saavat tietoja aikaisemmista sukupolvista. On ihan surku ihmisiä jotka näilläkin palstoilla kyselevät mistä voisivat lähteä etsimään serkkujaan tai sisaruksiaan.
Mummot ja vanhemmat voisivat kyllä kantaa kortensa kekoon ja edes sanoa ääneen sen minkä tietävät. Ja kait aina kysyä voi vielä eläviltä mummoilta.
Asioilla on monta puolta. Sanoisin, että sukututkimuksenkin voi nähdä hyvin nuorekkaaksi harrastukseksi. Harvassa paikassa tällainen varhaiskeski-ikäinen kolmikymppinen nimittäin tuntee itsensä niin nuoreksi kuin kansallisarkistossa. Mutta vakavammin puhuen, tottahan sielläkin näkee myös oikeasti nuoria ihmisiä - itsekin aloitin tämän harrastuksen jo teini-iässä. Hyvää tässä on ollut se, että sukututkimus on tarjonnut ikkunan historiaan.
niinpä
Itse aloitin 30:n ikäisenä enkä koskaan kokenut olevani liian vanhojen seurassa. Nuorena aloittamisen suurin etu on siinä, että voi vielä haastatella vanhempia elossa olevia sukulaisia. Nämä tiedot paitsi helpottavat tutkimusta antavat lisätietoa, jota ei olemissään paperilla.
Lisäetu on, että nuorempana on ehkä helpompi oppia uusia asioita kuin vanhempana. Rohkeasti mukaan kursseille. Pääsee helpommin imuun kun käy ensin kurssit.
Joku kertoi, että pelkästään Hiskissä surfailu ei ole sukututkimusta - totta!
Nykyisin netissä on kuitenkin muutakin suomalaista kirkonkirjatietoa, kuin kastettuja, vihittyjä ja haudattuja. - Mm. rippikirjoja, lastenkirjoja ja muuttaneita. Mainitsemani tiedot on sivuilla: http://84.20.130.129/sshy/index.htm.