Meillä on sekarotuinen iäkäs uros, toinen koiramme. Molempien kohdalla on ollut miehen kanssa vääntöä koiran tietyistä kotitottumuksista.
Olen sillä kannalla että pöydästä ei anneta mitään. Ja toiseksi, että koiraa ei pidä huomioida ihan joka kerta kun se tulee tökkimällä, tuijottamalla tai kitisemällä hakemaan huomiota. En tarkoita tällä mitään totaalista huomion kieltämistä (epäinhimillistä) vaan ettei ihan joka kerta aleta paijata.
Mies kuitenkin pitää tapanaan molempia; heittelee makupaloja, ja kuulemma jollei muuten niin epähuomiossa paijaa aina kun koira hakee huomiota. Ollaan keskusteltu hyvällä (ja välillä pahallakin:) hän muistaa tovin ja sitten taas palataan vanhaan....tämä toinen koiramme on riippuvaisempi huomiosta kuin eka koiramme joka oli paljon itsevarmempi.
En tiedä johtuuko tuosta vai onko koiran luonteessakin, mutta se on mielestäni aika "neuroottinen", herkkä, stressaantuva jne. ja jos ei saa huomiota hakee sitä yhä ponnekkaammin. Tämä vaihtelee aika paljon eri päivinä.
Tietenkään en saisi ärtyä miehelle kun hän palkitsee koiran stressikäyttäytymistä paijaamalla, mutta tulee vaan vedettyä herneet joskus ja koira sen vaistoaa ja stressaa lisää.
Koirat ovat meille molemmille aina olleet tärkeitä ja rakkaita mutta onko tässä nyt paikka harkita koirattomuutta jahka tästä murusestamme aika jättää? Onko teillä ihmiset kokemuksia miten olette saaneet itsellenne (tai toiselle!) ohjemoitua uusia toimintamalleja? Turhautuessa tulee riitaa. Teen varmasti itsekin virheitä, mies vaan ei ole niin hanakka huomauttelemaan kuin minä hänen mokistaan.. :/
Muuten uskon, että koirillamme on ollut hyvä elellä kanssamme, ovat perheenjäseniä meille.
Iloista Uutta Vuotta kaikki koiralliset:) ja kiitti jos joku osaisi kommentoida!
Olen sillä kannalla että pöydästä ei anneta mitään. Ja toiseksi, että koiraa ei pidä huomioida ihan joka kerta kun se tulee tökkimällä, tuijottamalla tai kitisemällä hakemaan huomiota. En tarkoita tällä mitään totaalista huomion kieltämistä (epäinhimillistä) vaan ettei ihan joka kerta aleta paijata.
Mies kuitenkin pitää tapanaan molempia; heittelee makupaloja, ja kuulemma jollei muuten niin epähuomiossa paijaa aina kun koira hakee huomiota. Ollaan keskusteltu hyvällä (ja välillä pahallakin:) hän muistaa tovin ja sitten taas palataan vanhaan....tämä toinen koiramme on riippuvaisempi huomiosta kuin eka koiramme joka oli paljon itsevarmempi.
En tiedä johtuuko tuosta vai onko koiran luonteessakin, mutta se on mielestäni aika "neuroottinen", herkkä, stressaantuva jne. ja jos ei saa huomiota hakee sitä yhä ponnekkaammin. Tämä vaihtelee aika paljon eri päivinä.
Tietenkään en saisi ärtyä miehelle kun hän palkitsee koiran stressikäyttäytymistä paijaamalla, mutta tulee vaan vedettyä herneet joskus ja koira sen vaistoaa ja stressaa lisää.
Koirat ovat meille molemmille aina olleet tärkeitä ja rakkaita mutta onko tässä nyt paikka harkita koirattomuutta jahka tästä murusestamme aika jättää? Onko teillä ihmiset kokemuksia miten olette saaneet itsellenne (tai toiselle!) ohjemoitua uusia toimintamalleja? Turhautuessa tulee riitaa. Teen varmasti itsekin virheitä, mies vaan ei ole niin hanakka huomauttelemaan kuin minä hänen mokistaan.. :/
Muuten uskon, että koirillamme on ollut hyvä elellä kanssamme, ovat perheenjäseniä meille.
Iloista Uutta Vuotta kaikki koiralliset:) ja kiitti jos joku osaisi kommentoida!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onpa ikävää käytöstä mieheltäsi olla huomioimatta varsin järkevää pyyntöäsi. Ei kai siinä muu auta kuin selittää hänelle juurta jaksain, miksi moinen käytös on pahaksi koiralle. Luulisi, että jos hän rakastaa koiraa(niin kuin varmasti tekee), hän haluaisi toimia tavalla, joka on koiran parhaaksi.
Ymmärrän kyllä, että suloisten nappisilmien tuijotusta on vaikea vastustaa. Oma koirani oli juuri viikon joululomalla vanhempieni luona, jossa kaikki paijasivat sitä, lässyttivät ja olisivat varmaan syöttäneet herkkujakin, jos olisivat uskaltaneet. Kotiin tultuamme koira haki selvästi huomiota tuijottamalla, uikuttamalla, tökkimällä kuonollaan ja raahaamalla lelujaan. Nyt viikon huomioimattomuuden jälkeen tilanne alkaa taas normalisoitua, mutta arvaan vain, millainen pomottaja siitä tulisi, jos se koko ajan saisi tahtonsa läpi.
Jos koiralle välttämättä haluaa antaa herkkuja, tulisi sillä ainakin teettää joku temppu ennen namin antoa, jottei se aivan ilmaiseksi saisi ruokaa. Paijaaminenkin olisi hyvä suorittaa omilla ehdoillaan eli silloin, kun on itse kutsunut koiran luokseen; ei silloin, kun se on tullut vaatimaan huomiota. Koira on taatusti onnellisempi tietäessään, ettei ole sen asia johtaa laumaa, varsinkin kun teillä on herkkä koira, josta ei luultavasti olisi koiralaumankaan johtoon.
Meillä oli joku aika sitten naapurin koira hoidossa. Meinasi järki lähteä, kun ruokapöydässä istuessa toinen haukkui vieressä; itse asiassa mitä ikinä tuo pikku peto halusikin, se vaati sitä haukkumalla, hyppimällä tai raapimalla. Tapaus oli kyllä hyvä muistutus siitä, miksei koiraa kannata jatkuvasti lelliä. Luulenpa, että oma koirunikin huokaisi helpotuksesta, kun hoitokoira viimein lähti kotiin. :)
Kiitos asiallisesta vastauksestasi, K.
Ongelmamme tekee vaikeaksi se kun mies ei tee tuota ilkeyksillään tms. vaan se on hänelle luonteenomaista kiltteyttä tms., ajattelematonta sellaista. Makupalat ovat ihan pieniä leivänpaloja jne. joista koira ei määrän takia varsinaisesti liho. Mutta syötävä ja sen jatkuva odottaminen pitää koiran ruoansulatustoiminnot käynnissä ja sekin on stressaavaa. Kun koira lepää, vaikka selällään maaten rentona, se pomppaa aina valppaana hereille kun joku menee jääkaapille. Koira tarkkailee jossain määrin minuakin, vaikka tietää ettei saa mitään.
Huonoina hetkinäni tunnen olevani koiralle se ikävä ihminen.
Tällä hetkellä tuo paijaaminen koiran kerjätessä huomiota on isompi ongelma kuin makupalat, joita mies on vähentänyt. JOS joskus pääsisimme puheista oikeasti toimivaan käytäntöön, tavat pitäisi kai muuttaa vähitellen. Koira ehkä stressaantuisi yhtä lailla jos automaattitoiminta loppuisi kerralla?
Olen kyllä ajoittain ollut melko varma että enää ei koiraa oteta, niin kurjaa on katsella sen hermostunutta huomion hakua kun tietää miten näin herkänkin koiran saisi levollisemmaksi. Koiramme ei onneksi haukkumalla painosta. Kaikki muut konstit on käytössä, tassua ja leukaa polvelle ja nuo edellä mainitut.
Tästä tulee nyt pitkä juttu mutta kerron vielä; sellaisenkin kiertotien mies kehitti kun jaksoin naputtaa alituisesta paijaamisesta, hän alkoi vastata koiran painostukseen sanomalla joka kerta "hyvä poika" tai "mitäs haukku" tms. mutta jätti silittelyn vähemmälle. Kun huomautin että sanallinen huomiointi on yhtä paha tapa, huomasin että hän vielä salaa yritti kuitata koiralle hiljaa nyökyttelemällä ja suunliikkein! Etten huomaisi... :/
Tästä tulen siihen johtopäätökseen, että ajoittaisesta myöntelystä huolimatta hän ei todella koe tuota käyttäytymistään ongelmaksi tai haitalliseksi koiralle. Hänelle se merkitsee koiran hyvää kohtelua ja huomioimista. Koska minullekin joskus huomauttaa että "koira tuijottaa sinua, silitä sitä".
Voi ei! Selvästikään miehesi ei alkuunkaan ymmärrä, mikä huomioimattomuudessa on ideana. Monien ihmisten on hirveän vaikea asettua koiran asemaan ja käyttää koira-, ei ihmispsykologiaa. Olet niin fiksun tuntuinen ja selvästi tiedät asioista, etten kyllä keksi mitään, mitä et luultavasti olisi jo hellämieliselle ukollesi sanonut. Mitäpä jos pakottaisit hänet lukemaan Jan Fennellin kirjan Kuuntelen koiraani? Siinä on tuo huomioimattomuusasia selitetty juurta jaksain ja varsin tunteisiin vetoavalla tavalla.
"JOS joskus pääsisimme puheista oikeasti toimivaan käytäntöön, tavat pitäisi kai muuttaa vähitellen. Koira ehkä stressaantuisi yhtä lailla jos automaattitoiminta loppuisi kerralla?"
Enpä usko, että koira stressaantuisi äkillisestä lellimisen loppumisesta. Päin vastoin asia olisi sille luultavasti ymmärrettävämpi niin. Varmasti se kyllä protestoisi aika lailla, mutta lopettaisi aikanaan, kun huomaisi, ettei protestoinnilla saavuta mitään.
Ai niin, miehesi olisi ehkä hyvä myös ymmärtää, ettei paijaamista tarvitse lainkaan vähentää; se pitää vain tehdä omilla ehdoillaan. Tosin paijailu on enemmän meitä ihmisiä varten kuin koiraa; sehän ei koe jäävänsä paitsi mistään, mitä se ei toisten koirienkaan kanssa tekisi.
Toivottavasti miehesi alkaa ottaa asian tosissaan ja voitte tulevaisuudessakin hankkia koiran! Onnea matkaan! :)
Aika syvällä ongelman juuret ovat. Se hankalin juttu on joskus juuri se, kun ihminen ei tarkoita pahaa tai ole välinpitämätön, vaan päinvastoin - soveltaén ihmispsykologiaa koiraan.
Yritin tänään eteenpäin kannustamalla, miten hyvän isännän koira saisikaan jos voisi luottaa mieheeni kaikissa tilanteissa tarvitsematta varmistella ja pomottaa kotona. Jään odottelemaan tuloksia... Suhteet ovat muuten hyvät ja koira aika tervepäinen kuitenkin, joutuu vaan yrittämään liikaa. Kuten tuolla eka vastineessasi sanot, K, tämä koira ei ole johtaja-ainesta vaan onnellisempi olisi rivijäsenenä koiralaumassakin. Stressitason täytyy siis olla aika korkealla nyt.
Kiitos kirjavinkistä, haen kirjastosta luettavaksi!