En tiedä kuuluuko tämä tänne, tämä liittyy kyllä vähän vanhempiinkin mutta kuitenkin.
Jo pitkään olen tuntenut väsymystä. Koulu aiheuttaa hirveän stressin, tuntuu etten saa mitää aikaseksi tai kouluhommia hoidettua kun en kumminkaan niissä onnistuisi. Tai voisin onnistua jos saisin itsestäni sen verran irti että jaksaisin yrittää.
Masennun aivan pienistä asioista mutta vastapainoksi saan myös suunnatonta ilos hyvin pienistä asioista. Kun on tämmöinen masennuskausi, se voi kestää muutamasta päivästä jopa viikkoon ja sitten voi olla samanlainen iloinen kausi. Tämmöisinä jaksamattomina aamuina tuntuu vaikealta nousta sängystä ylös koko päivänä, on yhtä tuskaa olla koulussa ja tuntuu yksinkertaisesti siltä että olisi niin paljon helpompaa kuolla.
Kukaan ei ymmärrä minua, olen kyllästynyt elämään kuin vuoristoradassa. Olen kyllästynyt siihen että masennun niin helposti. Olen kyllästynyt elämääni. Nuorisoterapeutti tai mikä psykiatri olikaan sanoi että tämä kuuluu teini-ikään, mutta itse tiedän ettei tämä sitä ole. Tätä on jatkunut niin pitkään kuin muistan. Tuntuu etten vain voi elää täysipainoista elämää vaan kaikki riippuu siitä olenko masennuskaudessa vai ilokaudessa silloin.
Isää minulla ei ole, tai kaikillahan on, mutta minun on kuollut. Vuosia sitten. En edes tutnneut häntä kunnolla, niin pieni olin silloin kun hän kuoli. Se masentaa minua, etten oikeasti tule näkemään häntä enää koskaan. Pystyn puhumaan isästäni kavereilleni ilmekään värähtämättä mutta joskus öisin en saa unta kun ajattelen isääni ja itken sitä miksi hän ei voi olla luonani.
Äitini kanssa en ikinä ole tullut toimeen, me vain tappelemme ja hän syyttää mua kaikesta. Minä teen väärin, mitä ikinä teenkin. Nykyään en edes välitä. Minä mene ulos silloin kun tahdon ja tulen takaisin vaikka aamukuudelta jos huvittaa. Teen niin koska olen saanut tarpeekseni siitä että hän haluaa vain määräillä, ei hän edes välitä minusta oikeasti. Hän syyttää minua isäni kaltaiseksi, tai kaikki huonot puolet ovat isäni perintöä ja minä suutun. Sitten on ilmiriita, koska en siedä sitä että isääni haukutaan. Ennen valehtelin, koska en jaksanut kuunnella hänen valittamistaan. Nykyään en edes jaksa valehdella.
Olen niin väsynyt ja kyllästynyt tähän elämään.
Kiitos joku jaksoi lukea. Minun oli pakko saada purattua edes osa asioista, vaikka kaikkea en saanut kirjoitettua. En tiedä toivonko neuvoja, sillä en usko että mikään auttaa. Minut on vaan luotu elämään elämää jossa ei ole minkäänlaista tasapainoisuutta. En jaksa enää sitä että lojun sängyssä jaksamatta lähteä mihinkään kun muilla on hauskaa...
Jo pitkään olen tuntenut väsymystä. Koulu aiheuttaa hirveän stressin, tuntuu etten saa mitää aikaseksi tai kouluhommia hoidettua kun en kumminkaan niissä onnistuisi. Tai voisin onnistua jos saisin itsestäni sen verran irti että jaksaisin yrittää.
Masennun aivan pienistä asioista mutta vastapainoksi saan myös suunnatonta ilos hyvin pienistä asioista. Kun on tämmöinen masennuskausi, se voi kestää muutamasta päivästä jopa viikkoon ja sitten voi olla samanlainen iloinen kausi. Tämmöisinä jaksamattomina aamuina tuntuu vaikealta nousta sängystä ylös koko päivänä, on yhtä tuskaa olla koulussa ja tuntuu yksinkertaisesti siltä että olisi niin paljon helpompaa kuolla.
Kukaan ei ymmärrä minua, olen kyllästynyt elämään kuin vuoristoradassa. Olen kyllästynyt siihen että masennun niin helposti. Olen kyllästynyt elämääni. Nuorisoterapeutti tai mikä psykiatri olikaan sanoi että tämä kuuluu teini-ikään, mutta itse tiedän ettei tämä sitä ole. Tätä on jatkunut niin pitkään kuin muistan. Tuntuu etten vain voi elää täysipainoista elämää vaan kaikki riippuu siitä olenko masennuskaudessa vai ilokaudessa silloin.
Isää minulla ei ole, tai kaikillahan on, mutta minun on kuollut. Vuosia sitten. En edes tutnneut häntä kunnolla, niin pieni olin silloin kun hän kuoli. Se masentaa minua, etten oikeasti tule näkemään häntä enää koskaan. Pystyn puhumaan isästäni kavereilleni ilmekään värähtämättä mutta joskus öisin en saa unta kun ajattelen isääni ja itken sitä miksi hän ei voi olla luonani.
Äitini kanssa en ikinä ole tullut toimeen, me vain tappelemme ja hän syyttää mua kaikesta. Minä teen väärin, mitä ikinä teenkin. Nykyään en edes välitä. Minä mene ulos silloin kun tahdon ja tulen takaisin vaikka aamukuudelta jos huvittaa. Teen niin koska olen saanut tarpeekseni siitä että hän haluaa vain määräillä, ei hän edes välitä minusta oikeasti. Hän syyttää minua isäni kaltaiseksi, tai kaikki huonot puolet ovat isäni perintöä ja minä suutun. Sitten on ilmiriita, koska en siedä sitä että isääni haukutaan. Ennen valehtelin, koska en jaksanut kuunnella hänen valittamistaan. Nykyään en edes jaksa valehdella.
Olen niin väsynyt ja kyllästynyt tähän elämään.
Kiitos joku jaksoi lukea. Minun oli pakko saada purattua edes osa asioista, vaikka kaikkea en saanut kirjoitettua. En tiedä toivonko neuvoja, sillä en usko että mikään auttaa. Minut on vaan luotu elämään elämää jossa ei ole minkäänlaista tasapainoisuutta. En jaksa enää sitä että lojun sängyssä jaksamatta lähteä mihinkään kun muilla on hauskaa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla on välillä samanlaista.Mää en oo nähny mun isää monee vuoteen vaikka se ei oo kuollu.Sitä vaan ei kiinnosta.Sit äitin kaa mulla menee samanlailla kun sulla.Kaverit ei vaan tajua et mulla on tällänen elämä.
Sinun tasapainomattomuutesi johtuu aika varmasti perhetaustoistasi. Olet kasvanut epätasapainoisessa perheessä, että siitä on mahdotonta kasvaa tasapainoiseksi. Et kertonut tekstissäsi oletko tyttö vai poika ja minkäikäinen olet? Mikä olet horoskoopiltasi? (ilo ja masennusaikojen takia sitä kysyn).
Tuntuu, että et usko itseesi tarpeeksi, se luo stressiä koulunkäyntiin. Onko itselläsi mitään harrastuksia, jossa koet olevasi hyvä? Koskaan ei kuitenkaan kannata luovuttaa, koskaan ei tiedä mitä elämä vielä tuo vastaan. Tasapainoiseksi voi kasvaa vielä esim. hyvässä parisuhteessa. Ensin täytyy vaan itse oivaltaa etsien ja miettien, mikä on ongelma ja sitten yrittää selvittää se, esim. sellaisten kanssa joihin voi luottaa ja jotka haluavat tukea ja kannustaa sinua.
Minulla on hyvin samanlaista kuin sinulla. Minunkin isäni kuoli noin 6 vuotta sitten enkä tuntenut häntä kovin hyvin ja tuntuu, että nyt vasta oon alkanu ymmärtämään sen. Äidin kans tullaan muuten hyvin toimeen, mutta niin ikävältä kuin se kuulostaakin, olen ns. kyllästynyt häneen, sillä äitini on aina kotona, hän ei käy missään muualla kuin töissä tai kaupassa ja hän ei päästä minua melkein koskaan minnekkään vaikka olen jo 17 vuotta. Aina kun näen äitini tuntuu kuin olisin vihainen hänelle. Masennusta on aina välillä, samallalailla kuin sinulla, iloistun myös pienistä asioista, mutta se yleensä kestää vain vähän aikaa. Psykiatrilla en ole käynyt koskaan ja kaveritkaan ei ymmärrä.
Halusin kertoa tämän sinulle, että tiedät että et ole ainut tässä maailmassa :) koita jaksaa