Kritiikkiä, kiitos.
***
Suoraan eteenpäin, ja tien päästä vasemmalle, muistan Oton sanoneen minulle eilisiltana kysyessäni lyhintä reittiä rautatieasemalle.
– Siitä pääset suoraan asemalaiturille, se oikaisee huomattavasti, Otto oli lisännyt.
Ilmeisesti kuitenkin käännyin liian aikaisin, koska jouduin kiertämään asemarakennuksen pihan puolelta. Juuri kun pääsin oikealle raiteelle, näin junan ovien sulkeutuvan, ja tiesin, etten ehtisi ajoissa, juoksemallakaan.
Kello oli vasta kahdeksan, mutta aurinko oli noussut jo aikaa sitten. Ilmassa tuntui vielä viileyttä eilisen sateen jäljiltä. Laiturialue oli hiljainen, lähes tyhjä. Paikalla oli minun lisäkseni vain pari muuta ihmistä, jotka myös olivat myöhästyneet junasta. Seuraava juna Helsinkiin lähtisi vasta parinkymmenen minuutin päästä.
Sisällä oli reipas tusinallinen yläasteikäisiä oppilaita, jotka varasivat kaikki istumapaikat.
– Luokkaretkelle lähdössä? tiedusteli eräs mies ystävällisesti vanhemmalta, siististi pukeutuneelta naiselta, joka jakoi oppilaille lippuja aakkosjärjestyksessä.
– Me lähdemme teatteriin, vastasi nainen tuttavallisesti. Mutta tulisi vaan se juna ajoissa, meillä on erittäin tiukka aikataulu! Pasila? Tietääkö joku, missä Pasila on?
– Eikös Pasila ole Tikkurilasta seuraava asema? sanoi mies hölmistyneenä, mutta samalla omahyväisellä äänensävyllä.
– Minä puhun nyt minun oppilaastani! Soittakaa nyt joku sille pojalle, ja sanokaa, että jos ei se ole täällä viiden minuutin sisällä, niin sen jälkeen sen todistuksessa kiiltää välttävä arvosana! huusi nainen odottamattoman kiihtyneenä.
Minä menin takaisin laiturille odottamaan saapuvaa junaa. Nappasin mukaani Metro-lehden, istuin alas ja aloin selailla sivuja ja lukea päivän uutisia. Vähitellen paikalle saapui uusia työläisiä salkkuineen ja punaisine kahvimukeineen, joissa luki suurin kirjaimin ”Juhla Mokka”. Itse en voinut sietää kahvia, mutta olin muutaman kerran harkinnut sen juomista, samanlaisesta pahvimukista, jotta tuntisin jonkinlaista yhteenkuuluvuutta muiden työläisten kanssa. Olinhan itsekin ollut sellainen.
Juna saapui muutaman minuutin myöhässä, mutta ehtisin vielä ajoissa koululle, kunhan emme enää joutuisi odottelemaan myöhästyneitä kaukojunia tai jarrutella hitaasti kulkevan tavarajunan perässä keskellä päärataa. Metelöivä koululaisryhmä tuli istumaan kanssani samaan vaunuun. Pojat juttelivat uutuuspeleistä ja tytöt haukkuivat kukin vuorollaan vanhempiaan seniileiksi ja imbesilleiksi. Joku alkoi laulaa Dingoa, mutta kappale loppui lyhyeen, kun opettaja tuli uhkailemaan, että eräiden paluumatka voisi alkaa jo seuraavalta asemalta, jos matkan aikana vielä esiintyisi käytöshäiriöitä. Opettaja sai myötätuntoisia katseita muilta matkustajilta. Tähyilin ulos ikkunasta aina kun aloimme lähestyä seisakkeita, joista en ollut aikaisemmin edes kuullut. ”Saunakallio”, kuulutti lempeä naisääni. Mietin, miksei Saunakalliolle oltu keksitty ruotsinkielistä nimeä. Vaikkapa Bastuklippa. Naurahdin itsekseni.
Puhelimeni pärinä keskeytti haaveiluni. Joku kurssikavereistani varmaan kysyisi, missä vaikutan. Luin tekstiviestin. ”Söder. Tiedän sinusta jotain, mitä et halua muiden tietävän. Runeberginkatu 60 illalla klo 19. Tule yksin. IG.”
IG? Kuka ihmeen IG? Ja mistä se tiesi nimeni? Meinasin lähettää numeron numerotiedusteluun, mutta huomasin, että se olikin tullut omasta numerostani. Tuijotin sitä uudelleen ja luin hiljaa mielessäni: seitsemän, nolla, nolla, kaksi, kahdeksan… Siis omasta numerostani. Miten se oli mahdollista?
Aloin purkaa puhelintani hermostuneesti. Irrotin akun nähdäkseni sim-korttini olevan tallella. En käsittänyt. Joku käytti puhelintani, vaikka se on ollut koko ajan takkini oikeanpuoleisessa taskussa. Voisiko se liittyä jotenkin Annaan? Pälyilin ympärilleni raskaasti hengittäen, mutta näin vain saman lauman teinejä, vastapäätäni istuvan nuoren naishenkilön joka oli torkkunut koko matkan, ja muutaman muun lehtiä ja romaaneja mielenkiinnolla lukevia matkustajia. Nousin seisomaan nähdäkseni paremmin, mutta kaikki näytti tavalliselta. Tunsin pulssini kiihtyvän.
***
***
Suoraan eteenpäin, ja tien päästä vasemmalle, muistan Oton sanoneen minulle eilisiltana kysyessäni lyhintä reittiä rautatieasemalle.
– Siitä pääset suoraan asemalaiturille, se oikaisee huomattavasti, Otto oli lisännyt.
Ilmeisesti kuitenkin käännyin liian aikaisin, koska jouduin kiertämään asemarakennuksen pihan puolelta. Juuri kun pääsin oikealle raiteelle, näin junan ovien sulkeutuvan, ja tiesin, etten ehtisi ajoissa, juoksemallakaan.
Kello oli vasta kahdeksan, mutta aurinko oli noussut jo aikaa sitten. Ilmassa tuntui vielä viileyttä eilisen sateen jäljiltä. Laiturialue oli hiljainen, lähes tyhjä. Paikalla oli minun lisäkseni vain pari muuta ihmistä, jotka myös olivat myöhästyneet junasta. Seuraava juna Helsinkiin lähtisi vasta parinkymmenen minuutin päästä.
Sisällä oli reipas tusinallinen yläasteikäisiä oppilaita, jotka varasivat kaikki istumapaikat.
– Luokkaretkelle lähdössä? tiedusteli eräs mies ystävällisesti vanhemmalta, siististi pukeutuneelta naiselta, joka jakoi oppilaille lippuja aakkosjärjestyksessä.
– Me lähdemme teatteriin, vastasi nainen tuttavallisesti. Mutta tulisi vaan se juna ajoissa, meillä on erittäin tiukka aikataulu! Pasila? Tietääkö joku, missä Pasila on?
– Eikös Pasila ole Tikkurilasta seuraava asema? sanoi mies hölmistyneenä, mutta samalla omahyväisellä äänensävyllä.
– Minä puhun nyt minun oppilaastani! Soittakaa nyt joku sille pojalle, ja sanokaa, että jos ei se ole täällä viiden minuutin sisällä, niin sen jälkeen sen todistuksessa kiiltää välttävä arvosana! huusi nainen odottamattoman kiihtyneenä.
Minä menin takaisin laiturille odottamaan saapuvaa junaa. Nappasin mukaani Metro-lehden, istuin alas ja aloin selailla sivuja ja lukea päivän uutisia. Vähitellen paikalle saapui uusia työläisiä salkkuineen ja punaisine kahvimukeineen, joissa luki suurin kirjaimin ”Juhla Mokka”. Itse en voinut sietää kahvia, mutta olin muutaman kerran harkinnut sen juomista, samanlaisesta pahvimukista, jotta tuntisin jonkinlaista yhteenkuuluvuutta muiden työläisten kanssa. Olinhan itsekin ollut sellainen.
Juna saapui muutaman minuutin myöhässä, mutta ehtisin vielä ajoissa koululle, kunhan emme enää joutuisi odottelemaan myöhästyneitä kaukojunia tai jarrutella hitaasti kulkevan tavarajunan perässä keskellä päärataa. Metelöivä koululaisryhmä tuli istumaan kanssani samaan vaunuun. Pojat juttelivat uutuuspeleistä ja tytöt haukkuivat kukin vuorollaan vanhempiaan seniileiksi ja imbesilleiksi. Joku alkoi laulaa Dingoa, mutta kappale loppui lyhyeen, kun opettaja tuli uhkailemaan, että eräiden paluumatka voisi alkaa jo seuraavalta asemalta, jos matkan aikana vielä esiintyisi käytöshäiriöitä. Opettaja sai myötätuntoisia katseita muilta matkustajilta. Tähyilin ulos ikkunasta aina kun aloimme lähestyä seisakkeita, joista en ollut aikaisemmin edes kuullut. ”Saunakallio”, kuulutti lempeä naisääni. Mietin, miksei Saunakalliolle oltu keksitty ruotsinkielistä nimeä. Vaikkapa Bastuklippa. Naurahdin itsekseni.
Puhelimeni pärinä keskeytti haaveiluni. Joku kurssikavereistani varmaan kysyisi, missä vaikutan. Luin tekstiviestin. ”Söder. Tiedän sinusta jotain, mitä et halua muiden tietävän. Runeberginkatu 60 illalla klo 19. Tule yksin. IG.”
IG? Kuka ihmeen IG? Ja mistä se tiesi nimeni? Meinasin lähettää numeron numerotiedusteluun, mutta huomasin, että se olikin tullut omasta numerostani. Tuijotin sitä uudelleen ja luin hiljaa mielessäni: seitsemän, nolla, nolla, kaksi, kahdeksan… Siis omasta numerostani. Miten se oli mahdollista?
Aloin purkaa puhelintani hermostuneesti. Irrotin akun nähdäkseni sim-korttini olevan tallella. En käsittänyt. Joku käytti puhelintani, vaikka se on ollut koko ajan takkini oikeanpuoleisessa taskussa. Voisiko se liittyä jotenkin Annaan? Pälyilin ympärilleni raskaasti hengittäen, mutta näin vain saman lauman teinejä, vastapäätäni istuvan nuoren naishenkilön joka oli torkkunut koko matkan, ja muutaman muun lehtiä ja romaaneja mielenkiinnolla lukevia matkustajia. Nousin seisomaan nähdäkseni paremmin, mutta kaikki näytti tavalliselta. Tunsin pulssini kiihtyvän.
***
Vastaukset 5
Vanhimmat
jonkin verran oli vaikea päästä kärryille mitä jutun alkupuolella tapahtui, kuka oli ja missä ja niin poispäin. ja sitten sinua koskee sama ohje kuin tuota edellistä tekstinlähettäjää, eli editointivaiheessa kannattaa jättää liikoja selityksiä poies.
jos sulla on jatkossa selitys sille miksi tekstari tuli omasta numerosta ja sen selviämisen yhteydessä/ennen/jälkeen jännittävä tarina salaisuuden ympärille niin eikun kertomaan vaan! tekstinpätkästä on vaikea arvioida muuta kuin tyyliiä ja oikeinkirjoitusta ja ne ovat vain pieni osa koko tarinaa.
Tämä tuntui niin hyvältä lukiessa, että toivon sinun jatkavan kirjoittamista. :)
Opettaja oli kuvattu hyvin, mielenkiinto heräsi myös puhelinasiassa. Itse asiassa luin tämän vähän puolihuolimattomasti ja nämä kohdat kiinnittivät huomioni. Kertoja oli menossa koululle? Minulle ei selvinnyt mille koululle. Tässä oli hyvää kuvausta ja lajityyppi olisi ehkä jännitys. Tyyliä voisi pelkistää, kun on jännityksestä kyse.
... tämä on kyllä hyvin kirjoitettu ja
mielenkiintoinen tekstinpätkä,
kirjoita kirjoita kirjoita!
Alussa oli vaivalloista päästä kärryille, lyhyt näyte kun oli.
Siinä tuntuu kuitenkin olevan aineksia. Elävää kerrontaa ja iskeviä, jämäköitä virkkeitä paikka paikoin. Imuakin on, eli kyllä tuo houkuttelee lukemaan. Ei kaipaa pelkistystä, mutta hiontaa kylläkin. Osaat kirjoittaa.
Ehkä pieni annos jotain omintakeista tyyliä vielä mausteeksi...