Olen pohtinut sellaista, että voikohan ainakin osa masennustapauksista johtua siitä, etteivät nykyihmiset osaa suhtautua vastoinkäymisiin vaan masentuvat elämän normaaleista vastoinkäymisistä? Älkää käsittäkö väärin, itsekin olen sairastanut keskivaikean masennuksen väkivaltaisen lapsuuden takia, enkä todellakaan ole sitä mieltä, että masennus olisi automaattisesti ihmisen oma vika.
Joskus ihmiset vaan tuntuvat leimaavan elämänsä ”ihan paskaksi” hirveän helposti.
Yksikin kaverini vuodatti, miten hän on psyykkisesti sairas, kun hän ei halua enää seurustella poikaystävänsä kanssa. Tai toisella menee koko viikko pilalle, kun on saanut kokeesta 4 (paras numero 5).
Opettajatkin ovat hänelle kertoneet, ettei hänen tarvitse aina olla paras vaan kun ei. Tai yksikin kertoi, miten hänen elämässään on tapahtunut todella paljon pahaa: ensin isä petti äitiä, sitten hän tuntee miten isosisko on häntä parempi kun on menestynyt paremmin opinnoissa ja rakkauselämässä ja siksi hän käy psykiatrilla.
Onhan nämä ongelmat toki ikäviä. Mutta joskus tuntuu, ettei ihmiset erota normaalia negatiivista olotilaa psyykkisestä sairaudesta tai normaaleja elämän suruja suurista psykiatria vaativista tragedioista.
Tunnenkin itseni jotenkin hirveäksi, kun en todellakaan jaksa kuunnella näitä valittajia (teeskentelen ymmärtäväistä). En odota että kaverini olisivat hyvänpäiväntuttuja, eihän aina voi olla kivaa. Totta kai kaveri saa olla allapäin joskus vähän pienemmästäkin asiasta, niinhän itsekin välillä olen.
Mutta ärsyttää se tapa, miten jotkut hakevat sääliä ”psyykkisiin sairauksiinsa” tai ”erityisen julmasti kohtelevaan elämäänsä” syynä sydänsurut poikaystävän kanssa. Tuntuu että itse aina olen puolustuskannalla elämän puolella (olipas sekavasti ilmaistu:). Toitotan koulusta huolestuneelle ihmiselle päivästä toiseen että ”joo, kyllä se on varmaan ihan tarpeeksi pitkä kirjoitus kun yläraja oli 15 sivua ja sä kirjoitit 30”, ”tuskin sä sitä joudut uusimaan lyhyyden takia” tai ”ei, ei kukaan sua inhoa vaikka jätätkin poikaystäväsi”, ”ei, et ole henkisesti sairas, vaikket enää rakastakaan poikaystävääsi”
Toki jokaisella (itsellänikin) on tälläisiä ongelmia, mutta nämä aiheet JATKUVANA valituksen aiheena ärsyttävät. Kohta paukautankin ”No kuule kyllä, vaihdapa alaa kun olet noin hirveän surkea” tai ”kyllä, se tekee susta kyllä hirveän sairaan päästäsi, että teillä menee poikki poikkiksen kaa”.
Tosin sittenhän edustaisin julmaa ja välinpitämätöntä ympäristöä, josta masentuvien ihmisten lähimpiä monesti syytetään.
Pari näistä ihmisistä on sellaisia, jotka kyllä varmasti kuuntelevat minuakin. Mutta pari taas on sellaisia, että olen todennut jo vuosia sitten, etteivät he oikein osaa ottaa toisia huomioon. Yhdenkin keskittymiskyky on niin huono, ettei hän pysty kuuntelemaan 15 s pidempään jos ei puhuta jostain muusta kun hänestä itsestään. Siksi en heidän kanssaan ole edes yrittänyt jutella mistään vakavasta. Paitsi nyt, kun minun täytyisi kovasti sykähtyä heidän "julmista" kohtaloistaan.
Joskus ihmiset vaan tuntuvat leimaavan elämänsä ”ihan paskaksi” hirveän helposti.
Yksikin kaverini vuodatti, miten hän on psyykkisesti sairas, kun hän ei halua enää seurustella poikaystävänsä kanssa. Tai toisella menee koko viikko pilalle, kun on saanut kokeesta 4 (paras numero 5).
Opettajatkin ovat hänelle kertoneet, ettei hänen tarvitse aina olla paras vaan kun ei. Tai yksikin kertoi, miten hänen elämässään on tapahtunut todella paljon pahaa: ensin isä petti äitiä, sitten hän tuntee miten isosisko on häntä parempi kun on menestynyt paremmin opinnoissa ja rakkauselämässä ja siksi hän käy psykiatrilla.
Onhan nämä ongelmat toki ikäviä. Mutta joskus tuntuu, ettei ihmiset erota normaalia negatiivista olotilaa psyykkisestä sairaudesta tai normaaleja elämän suruja suurista psykiatria vaativista tragedioista.
Tunnenkin itseni jotenkin hirveäksi, kun en todellakaan jaksa kuunnella näitä valittajia (teeskentelen ymmärtäväistä). En odota että kaverini olisivat hyvänpäiväntuttuja, eihän aina voi olla kivaa. Totta kai kaveri saa olla allapäin joskus vähän pienemmästäkin asiasta, niinhän itsekin välillä olen.
Mutta ärsyttää se tapa, miten jotkut hakevat sääliä ”psyykkisiin sairauksiinsa” tai ”erityisen julmasti kohtelevaan elämäänsä” syynä sydänsurut poikaystävän kanssa. Tuntuu että itse aina olen puolustuskannalla elämän puolella (olipas sekavasti ilmaistu:). Toitotan koulusta huolestuneelle ihmiselle päivästä toiseen että ”joo, kyllä se on varmaan ihan tarpeeksi pitkä kirjoitus kun yläraja oli 15 sivua ja sä kirjoitit 30”, ”tuskin sä sitä joudut uusimaan lyhyyden takia” tai ”ei, ei kukaan sua inhoa vaikka jätätkin poikaystäväsi”, ”ei, et ole henkisesti sairas, vaikket enää rakastakaan poikaystävääsi”
Toki jokaisella (itsellänikin) on tälläisiä ongelmia, mutta nämä aiheet JATKUVANA valituksen aiheena ärsyttävät. Kohta paukautankin ”No kuule kyllä, vaihdapa alaa kun olet noin hirveän surkea” tai ”kyllä, se tekee susta kyllä hirveän sairaan päästäsi, että teillä menee poikki poikkiksen kaa”.
Tosin sittenhän edustaisin julmaa ja välinpitämätöntä ympäristöä, josta masentuvien ihmisten lähimpiä monesti syytetään.
Pari näistä ihmisistä on sellaisia, jotka kyllä varmasti kuuntelevat minuakin. Mutta pari taas on sellaisia, että olen todennut jo vuosia sitten, etteivät he oikein osaa ottaa toisia huomioon. Yhdenkin keskittymiskyky on niin huono, ettei hän pysty kuuntelemaan 15 s pidempään jos ei puhuta jostain muusta kun hänestä itsestään. Siksi en heidän kanssaan ole edes yrittänyt jutella mistään vakavasta. Paitsi nyt, kun minun täytyisi kovasti sykähtyä heidän "julmista" kohtaloistaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
vuonna 1996, en valita, kun te kusipäät ette kuitenkaan ymmärtäisi.
Joo kyllähän asia näin on, koita ymmärtää parempia!?